7

Teatterin moninaisuus ja vahvan talouden vuodet 1978—1992

Akateemisen nuorison uudenlainen orientoituminen alkoi tarkoittaa ”1970-luvun” kääntymistä ”1980-luvuksi”. Sitä leimasi irtisanoutuminen neuvostouskollisesta kommunismista ja toisaalta jatkuvan teollisen kasvun ideologiasta. Uuden ajan merkkeinä alettiin tunnistaa luonnonsuojelun ja ekologisen ajattelun nousu: saasteiden ja päästöjen vähintäminen ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen piti ottaa vihdoin ja kunnolla agendalle. Keskustan ja sosialidemokraattien sementoima edustuksellinen parlamentarismi haastettiin ”kansalaistottelemattomuuden” ja suoran toiminnan kulttuureilla. Vuoteen 1981 ajoittui presidentti Kekkosen sairastuminen ja yhden aikakauden päätös. Aikanaan hallitukseen voitiin ottaa keskustan sijaan myös kokoomus, jota oli yli 20 vuotta pidetty oppositiossa kasvavasta kannatuksesta huolimatta.

Keväällä 1979 matkustivat nuoret Koijärvelle konkreettisella toiminnalla vastustamaan lintujärven kuivatusta. Aktivistit rakensivat padon ja kiinnittivät itsensä kettingeillä kaivinkoneisiin. Vähitellen vihreä liike järjestäytyi, mutta keskeiset toimijat pelkäsivät kodittomaksi jääneiden ja turhautuneiden taistolaisen vyörymistä ekologiseen liikkeeseen ja valtaavan sen. Siksi Suomen Vihreät organisoituivat niin, että erilliset yhdistykset olivat irrallisia ja itsenäisiä. Johtohenkilöiden kierrätyksestä tehtiin keskeinen periaate: yksilöiden ei tarvinnut sementoida itseään hierarkkiseen puoluekoneistoon tai ryhmäpäätöksiin, eikä kukaan voinut kaapata liikettä pysyvästi haltuunsa. Alkuvaiheen aktiiveista Osmo Soininvaara, Pekka Haavisto ja Heidi Hautala edustavat tätä selvästi 1950-luvulla syntynyttä sukupolvea, joka halusi ”ajatella omilla aivoillaan” ja yksilön omaa arvostelukykyä kunnioittaen. Vihreän liikkeen nousu poliittiseksi vaikuttajaksi alkoi, ja se viittasi uuteen asenteiden ja politiikan ilmastoon. 1983 perustettiin ympäristöministeriö, minkä jälkeen ekologia on tullut poliittiselle agendalle ekonomian rinnalle.

Vasemmiston poliittinen laululiike oli 1980-luvun alkuun tullessa väsähtänyt, mutta musiikkiharrastuksen kanavaksi perustettiin omatoimiset Elävän musiikin klubit eli ELMUt monille paikkakunnille. Helsingissä nuoriso valtasi ns. Lepakko-rakennuksen, tyhjilleen jääneen alkoholisti-yömajan, entisen varastotilan. Vastaavia suoran toiminnan aktiviteetteja oli muuallakin. Suurella idealismilla lähtivät alkuun liikkeelle myös itsenäiset radioasemat ja paikallisradiot, jotka kaikki korostivat vapautumista yhdenmukaisuuden paineista ja valtion monopoleista. Idealismilla liikkeelle lähtenyt toiminta joutui kuitenkin pian ankarien taloudellisten realiteettien kouriin. Olennaista oli tiedotus- ja viestintämonopolien murtumisen henkinen merkitys moniarvoistumisen manifestina.

Urho Kekkosen presidenttikauden dramaattinen päättyminen sairauteen ja Mauno Koiviston ensimmäisen kauden alku 1982 ovat enemmän yleisen ilmapiirin muutoksen tunnuksia kuin jyrkkiä teatterihistoriallisia käännekohtia. Kekkosen sairauden salaaminen kiihdytti hallituskauden viime vuosina peliä uusista valta-asemista, samalla se artikuloi selvää muutospainetta entistä läpinäkyvämpäään poliittiseen kulttuuriin. Teatterissa näkyi sitäkin selvemmin juuri kulttuuri-vasemmistolaisuuden kriisiytyminen. Kokonaisen sukupolven marxilais-leniniläiset vahanuket ja neuvostotaiteen ihailu voitiin yhdeltä istumalta nauraa ironialla kumoon.

Henkiseen ilmastoon Suomessa vaikutti lisäksi se, että Mauno Koivisto, joka oli itse ollut rintamamies, ei pitänyt enää tarpeellisena vähätellä toisen maailmansodan käyneiden sotaveteraanien uhrausten ja työn arvoa. Talvi- ja jatkosodasta ei tarvinnut enää puhua häpeillen ja sivussa, kuten oli pitkään tehty, jotta Neuvostoliitto ei pahottaisi mieltään. Karjalaisetkin alkoivat puhua omasta historiastaan julkisesti täyteen ääneen. 1980-luvulla yliopistoon astuneet nuoret, veteraanien lapsenlapset, näkivät täyden arvon isänmaan historian perinteisillä tulkinnoilla ilman ”neuvostoliittoa hyvitteleviä silmälaseja”. Sotien ajat eläneiden ihmisten voimainponnistukset ja heidän arvokkuutensa, kärsimyksensä, velvollisuudentuntonsa ja lujuutensa voitiin tuoda esiin ja niistä sopi puhua julkisuudessa ilman, että puhuja leimattiin neuvosto- tai kekkosvastaiseksi. Mihail Gorbatshovin perestroika Neuvostoliitossa vuodesta 1985 alkaen vapautti keskusteluilmapiiriä lisää, ei vähiten myöntäessään sen, että Neuvostoliitto oli talvisodan hyökkääjä. Neljä vuosikymmentä jatkunut vinoutuneen kahden historian aika oli takana.

Kokoomuksen paluu hallituspuolueeksi tapahtui 1986 yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa. Suomi palasi normaaliin parlamentarismiin, jossa keskustapuolueelta purkautui sen monopoli ainoana suurena porvarillisena puolueena hallituksessa. Punamultahallituksen sisäisiin kädenvääntöihin ja iltalypsyihin oli väsytty. Iltalypsy opittiin tuntemaan menettelynä, jossa etuuksia nyhdetään uusissa neuvotteluissa, kun asiat on jo yhden kerran sovittu.

Yksilön henkinen vapaus, oikeus elämäntapaa, seksuaalisuutta ja pukeutumista koskeviin valintoihin nousivat entisten ryhmäkuntaisuutta (luokkapohjaisuutta) korostavien arvojen tilalle. Yrittäjyys, yksilön kyvykkyys, kunnianhimo ja erityislaatu palautettiin hyväksyttävien aiheiden listalle. Erilaiset vaihtoehtoiset elämäntavat houkuttelivat yhtä lailla kaikkea kaupallisuutta vastaan. USA:n ja Iso-Britannian voimakkaat oikeistohallitukset tarjosivat selkänojaa ja vaikuttivat Suomessakin.

Teatterimaisemaa 1980-luvulla voisi kuvata sanalla moninaistuminen ja kokeilu. Ensinnäkin yleisö – eli se ”kansa” – jota teatterin piti palvella – ei ollutkaan yksi, vaan monta. Teatterissa näkyvää muutosta edusti se, että reaalinen kansa saattoikin olla taiteilijan kannalta pettymys: se ei haltioituneena seurannutkaan taiteilijoitaan. Suuri yleisö ja sen vanhempi polvi olivat rakastaneet vanhoja maalaiselämän kuvauksia ja halusivat edelleen nähdä viihteellistä ohjelmistoa. Ei rienaavaa, ei agitoivaa, ei henkilöitä häpäiseviä esityksiä vaan ”kauniisti” lavastettua, hyvin soitettua ja laulettua musiikkiteatteria, tai tavallisia hyviä draamoja, mielellään epookkivaatteissa esitettyinä.

Viittaaminen sosialismiin parempana yhteiskuntajärjestyksenä – tai toiveiden projisoitumana – lakkasi vakuuttamasta ketään: Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa oli voitu helposti ja halvalla matkustaa jo 15 vuotta, eivätkä mitkään omat havainnot tai niiden oloista saadut tiedot viitanneet siihen, että Varsovan liiton sosialismi toimisi paremmin kuin se kapitalistinen Suomi, johon oli pitkään rakennettu monipuolista sosiaaliturvaa. Sosialismiin uskoneille taiteilijoille romahdus – yhdistyneenä ”30+” ikäkriisiin oli psykologisesti varsin syvä.

Ilmiölle on historiassa rinnakkaisuuksia, sillä intellektuellit, jotka usein ovat halunneet asettua kansalle johtajiksi, ovat tarvinneet aivan tietynlaista itselleen sopivaa ”kansaa”. Näin oli Suomessa 1862 alkaen, kun eliitistä nousseet fennomaanit alkoivat johtaa suomalaisuusliikettä tai kun heidän jälkeläisensä, vuoden 1905 sivistyneistösosialistit (katederi-sosialistit) asettuivat työväen johtajiksi.

Teatterissa tapahtui 1980-luvulla vapautumista yhtäältä kaupallisen toiminnan suuntaan, mutta samaan aikaan vaihtoehtoisten esteettisten ratkaisujen suuntaan. Itseisarvoksi nousi yksilöllisen taidekielen etsintä ja sen kunnioitus. Taiteilijaidentiteetti oli ennen muuta oman ilmaisun kehittämistä. Kokeellisuus ymmärrettiin keskeiseksi osaksi taidekielten uudistumista.

Naisten näkökulmaa eivät 1980-luvun alkaessa voineet enää miehet määritellä, vaan naisten kokemuksen ääni ja heidän itsensä määrittelemä esittämisen tapa nousivat itsestään selväksi osaksi ohjelmistoa ja näyttämöestetiikkaa.

Homoseksuaalisuus teemana ja esityksen virityksenä tuli niin nais- kuin mieskuviin jäädäkseen. Suvaitsevaisuus ja henkinen vapautuminen lisääntyivät merkittävästi yhteiskunnan eri sektoreilla. Vain suomenkielisessä teatterikoulutuksessa toiminta kuitenkin kääntyi joksikin aikaa hyvin vanhakantaiseen arvomaailmaan päin.