8.5

Teatterikentän tulevaisuus ja uudet sukupolvet

Teatterikorkeakoulussa ovat 1990-luvun alussa tulleet mahdollisiksi tieteelliset ja taiteelliset jatkotutkinnot. Tanssi- ja teatteritaiteen lisensiaatin ja tohtorintutkinnot voitiin aluksi suorittaa joko taiteellisina tutkintoina, joihin kuuluu sarja taideteoksia ja niihin liittyvä kirjallinen työ. Mutta ne voitiin myös suorittaa tieteellisinä, jolloin tutkintoon kuului väitöskirja. 2010-luvun alusta tutkintorakenne on yhdistetty niin, että kaikkea tohtorikoulutusta nimitetään taiteelliseksi tutkimukseksi ja kaikkiin töihin tulee kuulua sekä taiteellisia että tieteellisiä osuuksia. Tampereen yliopiston teatteritytön laitoksella lähdettiin liikkeelle tällaisella yhdistelmämallilla.

Taideyliopistojen jatkotutkinnoissa Suomi on ollut edelläkävijä erityisesti pohjoismaisesti. Kahdenkymmenen viiden vuoden aikana teatteri- ja tanssitaiteen tohtoreita on valmistunut jo useita kymmeniä ja Teatterikorkeakoulun (vuoden 2013 alusta Taideyliopiston teatterikorkeakoulun) tutkimus- ja julkaisutoiminta on saavuttanut laajan arvostuksen ja kohottanut keskustelun ja kirjoittamisen tasoa. Tanssitaiteen alueella yliopistollisella reflektoinnilla oli vielä paljon pitemmät USA:n yliopistoihin ulottuvat perinteensä. Teatterin puolella eurooppalainen ”konservatorio”-pohjainen näyttelijäkoulutus ja yliopiston humanistinen tutkimusperinne olivatkin etäämpänä toisistaan. Pedagogisen tutkimuksen alueella taiteellinen toiminta, oppimisen ja opettamisen kysymykset sen sijaan asettuivat luontevasti yhteen ja sen piiristä on syntynyt vahvaa tutkimusperinnettä. Ensimmäisenä tieteellisenä tanssitaiteen tohtorina 1999 väitteli Soili Hämäläinen, joka lisäksi oli vuonna 1984 perustetun tanssitaiteen laitoksen ensimmäinen lehtori ja professori.

Jatkokoulutus ja tutkimustoiminta rekrytoivat aluksi kentällä jo pitempään työskennelleitä, mutta jo 1990-luvun aikana opiskelleille maistereille jatko-opinnot muodostuivat mahdolliseksi ja joskus jopa itsestäänselväksi suunnaksi. Sitä edesauttoi systemaattinen panostus maisterien opinnäytteiden kirjoittamiseen – kynnys tekemisen ja sen reflektoimisen välillä piti saada madallettua. Teatterikorkeakoulun tilannetta haittasi lisäksi pitkään hajasijoitus Helsingissä. 1990-luvulla TeaK sijaitsi Kulttuuritalossa ja SOK:n Paahtimo-kiinteistössä sekä eräissä muissa tiloissa. Optimaalisesti tilaongelma ratkesi vuonna 2000, kun Kokoksen vanha tehdasrakennus Sörnäisten rantatiellä valmistui toimivaksi kokonaisuudeksi. Tampereella koulutetut valo- ja äänisuunnittelijat palasivat Helsinkiin 2008 muun oppilaitoksen yhteyteen.

Ensimmäisenä teatteritaiteen tohtorina valmistui Annette Arlander taiteellisella tutkinnolla (teatteritaiteen lisensiaatti 1995, tohtori 1999). Jo 1980-luvun alussa valmistuneena ohjaajana hänellä oli runsaasti taiteellista työtä takanaan, jopa niin, että häntä voi pitää yhtenä varhaisimmista postdraamallisen teatterin edustajana Suomessa. Hän ohjasi 1980-luvulla useita Heiner Müllerin teoksia, joiden intellektuaaliset sekä visuaalis-toiminnalliset haasteet hän päättäväisesti ja näkemyksellisesti ratkaisi.

Lisensiaatintutkintonsa Arlander rakensi kokeellisten esitysten systemaattisesta sarjasta, jossa kokeiltiin erityyppisten tilaratkaisujen ja erilaisten yleisökontaktoinnin tapojen yhdistämistä. – Tohtorintutkinnossa mukana oli vielä muita skenografis-tilallisia kokeiluja, mm. Italo Calvinon romaaniin Jos talviyönä matkamies… perustuva produktio Kaapelitehtaan suuressa merikaapelihallissa. Yleisöllä oli näissä vuosina 1993–1996 toteutuneissa esityksissä monialainen rooli, useimmiten liikkumassa tai muuten etsiytymässä uusiin asetelmiin. – Tilan kokemisen fenomenologia oli lähtökohtana. – Tultuaan nimitetyksi esitystaiteen ja teorian professoriksi TeaK:iin (2002–2012) Arlander on omassa taiteessaan tehnyt videopäiväkirja-tekniikalla erilaisia taideteoksia ja essee-tyyppisiä kokonaisuuksia. Hänen kirjallisten, taiteellisten ja akateemisten ansioittensa luettelo on mittava ja teoreettinen asiantuntemuksensa oloissamme poikkeuksellinen.

Esitystaiteen ja teorian linja Teatterikorkeakoulussa on vuodesta 2002 alkaen kouluttanut joukon esiintyjiä, esityksen rakentajia, jotka ovat luoneet Helsinkiin Suomen ”esitystaiteen” skenen. – Arlanderin opetustyö on ollut tässä suhteessa uraa uurtava. Alalla ovat toimineet mm. Terike Haapoja ja Pilvi Porkola. Muita esitystaiteellisesti orientoituneita ovat Katariina Numminen, Aune Kallinen ja Pauliina Hulkko.

Teatteritaiteen kokeellisen kentän piirissä toimineet tärkeimmät yhteisöt ovat olleet Todellisuuden tutkimuskeskus, jonka syntyvaiheissa ovat tärkeässä asemassa olleet mm. Janne Saarakkala, Katariina Numminen, Minna Harjuniemi ja Esko-Tapio Vuori. Nämä ovat 1990-luvulla opiskellutta ohjaaja- ja dramaturgisukupolvea, joille dramaturgi, kriitikko ja esseisti Juha-Pekka Hotinen on ollut tärkein vaikuttaja. Hotinen oli myös Lehmannin ja muiden esitysteorian teoreetikkojen varhainen esittelijä Suomessa.

Pauliina Hulkko, alunperin dramaturgi ja ohjaaja on omissa taiteellisissa töissään luonut itselleen nimenomaan esitystaiteen rakentajan roolin. Hän on käsitellyt sukupuolen ja taiteilijuuden kysymyksiä omissa töissään. Vuonna 2014 hän aloitti Tampereen yliopistossa teatterityön professorina. Näin Tampereella usean vuosikymmenen jatkunut näyttelijäkeskeinen koulutus tulee asettumaan uuteen asemaan. Tampereella tohtoroitunut Mikko Kanninen toimii lehtorina.

Esa Kirkkopelto on tehnyt tieteellisen väitöskirjansa Ranskassa ja osallistuu tragedian metafysiikkaa koskevaan kansainväliseen keskusteluun. Hän on sen rinnalla pitänyt yllä myös vanhoista ylioppilasteatterilaisista ja eräistä muista koostuvaa ryhmää Toisissa tiloissa. Sekin kokoontuu produktiokohtaisesti, mutta ajattelussaan liittyy myös ekologiseen tai eko-kriittiseen suuntaan: ihmisten lisäksi esiintyjät eläytyvät eläinten jopa autojen maailmaan. Syvällisen kulttuurikritiikin tai sarkasmin mahdollisuutta tuskin tässä voinee sulkea pois.

Turkan opetusmenetelmien saama laaja kritiikki hyötyi ja sai tieteellisesti argumentoitua pohjaa jatkotutkinnoista. Yksi jälkiselvittely on luettavissa mm. teoksessa Aikansa häikäisevä peili (1999), jossa puretaan 1980-luvun tapahtumia muistemina. Mutta lehtori Seppo Kumpulaisen väitöskirja teatterialan liikunnanopetuksesta ja esimerkiksi näyttelijä Anu Koskisen väitöskirja tunteista ja niiden käytöstä näyttelijäntyöstä asettivat monia vakavia kysymyksiä tuonaikaisesta toiminnasta. Taiteellisen tutkimuksen professorina Kirkkopelto veti myös tutkimushankkeen, jonka tarkoituksena oli selvittää, mitä Turkan menetelmistä – ja opetuksesta kuitenkin voisi olla käytettävissä tai jalostettavissa edelleen. Hankkeen voi nähdä reaktiona esitettyyn kritiikkiin. Sen tuloksia on julkaistu teoksessa Nykynäyttelijän taide (Maahenki 2011) Merkittävimmät havainnot eri artikkeleiden joukossa liittyvät analyyseihin, joita siinä tehdään niistä manipuloinnin tavoista, joiden purkaminen juuri lopulta on ollut eettiseltä kannalta välttämätöntä.

Taidealan ammattikorkeakoulut ovat tulleet yhtäältä haastamaan taideyliopistoja, toisaalta ”esikouluttamaan” opiskelijoita. Niiden merkittävin näkemyksellinen panos on ollut koulutuksen ennakkoluuloton suuntaaminen. Jo 1980-luvun lopulla erityisesti dramaturgi Maria Louhijan ja hänen rinnallaan ohjaaja Pieta Koskenniemen toimesta alkanut koulutus ensin Turussa ja sittemmin Helsingissä ovat korostaneet sekä monitaiteellisuutta että yhteisöllisyyttä.

Teatteri-ilmaisun ohjaajakoulutuksissa ovat painottuneet ns. kokoavat työtavat (devising methods), joissa esitysten materiaalina käytetään yleensä kaikkea muuta kuin valmista näytelmää. Toinen tärkeä osaamisalue ammattikorkeakouluista valmistuneilla ovat olleet yhteisöteatterin tekemisen eri muodot (community theatre). Sinänsä kehitysmaissa ja anglosaksisista maista tuodut työtavat vaativat sovelluksiaan Suomen oloihin, joissa sitä paitsi on vaikuttanut erityisen vireä harrastajateatteritoiminta läpi vuosien.

Samalla Suomeen on kuitenkin syntynyt – ja kyseessä oli pitkään tabu – tietty näyttämötaiteilijoiden liikakoulutus. Helsingissä koulutettujen ammattilaisten kiinnostus pysyviin työpaikkoihin maakuntateatterissa on ratkaisevasti vähentynyt, joten ammattikorkeakouluista valmistuneille näin on tarjoutunut työtilaisuuksia. Toisinaan myös yhteisöteatteritaidot ovat olleet hyödyllisiä viemisiä. Kun 2010-luvulla myös ammattikorkeakoulujen kenttää on valtiontalouden tilan johdosta ollut pakko tarkastella kriittisesti, on melkein kaikki näistä koulutuksista jouduttu ajamaan alas, mm. Helsingin Metropoliassa. Ammatillinen liikakoulutus tai sen vanavedessä seurannut suuri free lance -kentän työttömyys on saanut ratkaisuja erilaisista uudelleen- ja muuntokoulutuksista, joissa voidaan taidekoulutusta hyödyntää toisen alan töissä.

Vuonna 2002 Helsingin ja Tampereen yliopistoissa työskentelevät ja niistä valmistuneet tutkijat perustaneet Teatterintutkimuksen Seura ry:n, jonka ensimmäistä kertaa kokosi Suomessa pienen, mutta sitkeän joukon, joka on omistautunut teatterin ja muiden esittävien taiteiden tutkimukseen. Tiede- ja taideyliopistot ovat tutkimuksen alalla löytäneet yhteistyön mahdollisuudet ja avautuneet kansainvälisesti eri suuntiin. – Taideyliopiston perustaminen on vahvistanut intellektuaalisten lähestymistapojen asemaa – ja siinä suhteessa muuttaneet koko taiteen kenttää.

***

Teatterin tulevaisuuden suhteen on erittäin monia odotuksia. Jyrkimpien kantojen mukaan teatteri joutaa tällaisena kuolemaan. Yhtäältä nähdään, että kaupunginteatterien säilymiselle eri kaupungeissa on edelleen vahvaa sosiaalista kysyntää. Viihtyvyyden ja elämänlaadun suhteen ne ovat välttämättömiä alueidensa väestön henkireikänä. Niiden tulevaisuus riippuu siitä, missä määrin tekijät ja tuo väestö kykenevät kohtaamaan ohjelmistojen ja estetiikan tasolla. Silti on odotettavissa, että joissakin kaupungeissa joudutaan teatterin toimintaa ajamaan alas. Ellei käy toisin.

Pääkaupunkiseudulla kasvaa lisääntyvässä määrin intellektuelli taideyleisö. Sitä kiinnostavat filosofiset kysymykset sekä älyllisesti ja teoreettisesti stimuloiva esitystaide. Mutta yhtä suuret mahdollisuudet voivat olla syvällisimpien klassikkojen uusilla tulkintakierroksilla. Kun nuoret teatterintekijät riittävän ajoissa pääsevät luomaan oman taiteellisen ja eettisen käsialansa, omat aiheensa ja tekotapansa, on taattua, että he saavuttavat myös oman ikäisensä yleisön tai ainakin jonkin fraktion siitä katsojikseen. Teatterin, tanssin ja muiden esittävien taiteiden tulevaisuus on kiinni siitä, miten hyvin nuorten ääni pääsee artikuloitumaan yhteisössä. Myös siitä, miten tuo ääni jakautuu populaarin ja elitistisen taiteen maastoon. – Toisaalta 2010-luvulla nähtävissä oleva hyvin eriytyvä sosiaalinen kenttä, lisääntyvässä määrin omiin segmentteihinsä ja lajiodotuksiinsa asettuvat yleisöt saavat ajattelemaan, että on vihdoin syy lakata ajattelemasta Suomen teatteri- ja esitystaidetta minään monoliittina. Kyse on kaikin tavoin sirpaloituneesta ammattikunnasta ja sirpaloituneista yleisöistä. Silti jotkin yhteisessä tietoavaruudessa tapahtuvat äkilliset muutokset saattavat synnyttää myös uusia tilapäisiä yhteisöjä – tai sen tekee jokin esitys, joka yhtäkkiä läpäisee suuren osan suomenkielisestä yleisöstä.

Tämän sanottua on pakko todeta – historian opetukseen vedoten – että myös draaman ja teatteritaiteen hyviksi havaitut klassiset muodot ja siihen kuuluva korkeatasoinen näyttelijäntaide tulevat säilymään. Osin siksi, että valtavirta elokuvan ja TV:n piirissä, sekä Euroopan kulttuurimaitten klassikkojen asema jo tekee sen. Suomen ohuehko teatterikenttä ja monien tuulien riepottelema koulutuskenttä ovat tehneet sen yliherkäksi muutosalttiudessa. Näin ei ole kaikissa Euroopan maissa: klassiset ammattiosaamisen taidot, kuten hyvä roolityö, on täysin analogista musiikki- ja tanssitaitojen kanssa.

Ennustuksen paikkansapitävyyttä voi siis perustella näyttämötaiteiden maailmanhistorialla, joka tarjoaa paljon esimerkkejä yleisön muuttuvista asenteista ja iän myötä kasvavasta syventymisen tarpeesta. Teatterin ja katsojan suhdetta määräävät sekä sukupolvien sijoittuminen aikaansa että näiden elämänkaaren myötä kasautuvat kokemukset. Niitä asettaa jokainen taiteilijapolvi omista lähtökohdistaan elämänsä eri vaiheissa muuttuvin tavoin ja niihin heidän aikalaisensa reagoivat vastaavasti oman kokemusmaailmansa, toiveidensa ja pelkojensa pohjalta.

Suomen vuonna 2015 muuttumassa oleva poliittinen kartta, polarisoituminen porvarillisen keskiluokan ja punavihreän opiskelijanuorison välillä, sekä uudelleen noussut poliittisesti aktiivinen teatteri – osoittavat jälleen myös sen, että aina kun yhteiskunnan perustavat elinehdot ja sitä ylläpitävät arvot joutuvat kyseenalaistetuiksi, yhteisö ryntää teatteriin – voidakseen ajatella omaa aikaansa ja identiteettiään. Kukin kielensä, ikänsä, sukupolvi- ja sukupuoliasemansa mukaan.