Johdanto

Suomen teatterihistoria on verkkokirja, joka tarjoaa laajan ja melko yksityiskohtaisen kuvauksen teatterista ja sen lähitaiteista Suomessa. Aineisto on kirjoitettu yliopistotasoiseen opiskeluun. Yleiskuvausta ei ole kaikin osin varustettu lähdeviittein, mutta ne ovat mukana erityisesti, kun kuvaus perustuu tiettyyn yksittäiseen artikkeliin tai kirjaan, tai kun aiheesta on helposti saatavissa enemmän tietoa. Kyse on siis yliopistollisesta oppikirjasta.

Teksti on jaettu kahdeksaan päälukuun ajanjaksojen mukaan, kussakin on viisi alalukua ja kirjallisuusluettelo sekä linkkilista muihin jakson kannalta tärkeisiin aineistoihin. Kuva-aineisto on vanhemmissa jaksoissa suhteellisen suppea kahdesta syystä: vanhempia aikoja koskevia kuvia on vähän ja samoja on usein julkaistu alan kirjoissa. Keskeiset aineistot sijaitsevat Museoviraston, Teatterimuseon ja SKS:n kuva-arkistoissa.

Yleiskuvausten ja ilmiöiden luonnehdinnat ovat tekijän tulkintoja ja kiteytyksiä. Monen Suomen teattereissa toimineen henkilön tai esiintyneen ilmiön tutkimusta on jo eri aikoina tehty. Tämän päivän tieteelliset kriteerit eivät aina kuitenkaan täyty, sillä usein perusteellisetkin selvitykset ovat kiinni jossain ajankohtansa ja kirjoittajansa senhetkisessä kulttuurisessa tai poliittisessa intressissä, tai voimakkaan myytinrakennuksen innoittamana. Tavoitteena on purkaa myyttejä ja henkilönpalvontaa, oikoa ”vääriä uskomuksia” ja kyseenalaistaa vakiintuneita tulkintoja. Ruotsinkielinen teatteri nähdään tietenkin yhtä keskeisenä osana Suomen teatteria kuin suomenkielinen, vaikka sen osuus kuvauksissa voi vaihdella paljonkin. Teatteri saapui maahamme ruotsin- ja saksankielisenä ja suomenkielisen teatterin loivat kieltään vaihtaneet säätyläisnuoret ja teatterin ammatikseen ottaneet käsityöläistaustaiset nuoret.

Teatteri ymmärretään aina yhteisön käymänä kommunikaationa itsensä kanssa omista ehdoistaan ja elämänkokemuksestaan. Siksi kaikki teatteri on oikeastaan poliittista, sillä teatteri vahvistaa (voimaannuttaa) sitä kannattavaa yhteiskunnallista ryhmittymää (luokkaa tai muuta heimoa) ja sen arvot jakavaa joukkoa, siis omaa yleisöänsä. Sitkeä väärinkäsitys ja toiveajattelu on, että teatteri sinänsä olisi valtaa kumoavaa toimintaa tai ihmisiä uudenlaiseen ajatteluun taivuttelevaa toimintaa. Huolimatta siitä, että näin joskus tapahtuu, kyseessä on kuitenkin sitkeästi elävä väärinkäsitys teatterin poliittisesta roolista.

Tarkoituksena on tässä esittää tapahtumat paitsi merkittävinä myös ristiriitaisina. Tämä koskee niin suomalaisuusliikettä kuin teatterihistoriamme ikoneiksi nousseita taiteilijoita. Kriittisten ja uusien näkökulmien esittäminen on sitä tärkeämpää, mitä yksimielisempää legendanmuodostus on ollut.

Taiteilijan – ihmisen – työn arvoa ja pyrkimyksiä ei voida kenenkään kohdalla vähätellä, sillä eettisesti pitävä ihmiskuva historioitsijalla edellyttää sitä, että kenenkään toiminta ei sinänsä ole enemmän oikeaa tai väärää, sen paremmin konservatiivin kuin radikaalin. Molemmat katsantokannat saavat kohdallaan ymmärrystä, sillä historioitsija ei ole yleistuomari, mutta ei myöskään taidekriitikko, jonka tulisi antaa lopullinen arvosana kansakunnan kaapin päälle nostetuille taiteilijoille. Mutta valitsija hän on, ja siinä hän yrittää kohtuullisutta ja tasapuolisuutta, ja ymmärrystä kunkin ajan omilla ehdoilla.

Historioitsijana tämän kirjoittaja voisi kuvata itseään paradoksien hahmottajaksi. Intohimo paradokseihin nousee kiistatta eurooppalaisen draaman traditiosta: ihmisen pyrkimyksillä on toteutuessaan taipumus aiheuttaa aivan muuta kuin mitä tarkoitettiin.Se on ihmisen paradoksi, se on teatterin kiitollisin kuvauskohde ja se on historioitsijan lähes väistämätön havainto.

Teatteria tulee siis edelleenkin tehdä ja rakastaakin – vaikka sen seurauksista ei voi tietää. Taiteena se on ehkä arkisinta, mutta siksi myös monille niin läheistä.