2.2

Egypti

Päinvastoin kuin Mesopotamia, Egypti oli luonnollisten rajojen eristämä alue. Siksi sen kulttuuri saattoi pitkään kehittyä suhteellisen rauhassa ulkopuolisilta hyökkäyksiltä ja vaikutteilta. Egypti ei myöskään ollut Mesopotamian tavoin jakaantunut keskenään sotiviksi kaupunkivaltioiksi, vaan faraoiden yksinvalta oli keskitetty. Heidät koettiin siis jumalina, ei vain jumalten edustajina kuten Mesopotamiassa.

Nämä tekijät selittänevät osaltaan Egyptin taidetradition pitkän keston ja poikkeuksellisen tyylillisen yhtenäisyyden sekä myös sen konservatiivisuuden eli perinteeseen pitäytymisen. Muutamia valloituksia ja hajaannuksen kausia lukuun ottamatta Egyptin historia muodosti dynastioiden jatkumon, joka tuotti hyvin yhdenmukaista taidetta. Suurten monumenttien rakentaminen tyrehtyi 1100-luvulla eaa. Puolisen vuosisataa myöhemmin heikentynyt valtakunta joutui assyrialaisten ja myöhemmin persialaisten ja Aleksanteri Suuren valloittamaksi.

Egyptin historian keskeiset kaudet ovat:

Vanha valtakunta n. 2700–2300
Keskivaltakunta n. 2000–1570
Uusi valtakunta n. 1570–1085
Myöhäiskausi n. 1100–330

Pyramidit

Egyptin varhaiselle kulttuurille leimallinen rakennusmuoto oli pyramidi, pohjaltaan neliönmuotoinen, ylöspäin kolmiomaisesti kapeneva hautarakennus. Aivan kuten Mesopotamian zikkuratit, samoin pyramidit kehittyivät todennäköisesti suunnikkaan muotoisesta, pienestä rakennustyypistä (mastaba), joita alettiin asettaa päällekkäin. Näin syntyivät Egyptin varsinaisia pyramideja edeltäneet porraspyramidit, niistä tunnetuimpana kuningas Zoserin 66 metriä korkea porraspyramidi (n. 2700 eaa.) (2/11). Perimätiedon mukaan sen suunnittelijana toimi ylipappi Imhotep. Hän on varhaisen historian harvoja nimeltä tunnettuja arkkitehteja ja häntä palvottiin jopa jumalana.

Klassisista, sileäpintaisista pyramideista parhaiten säilynyt on 137 metriä korkea Kheopsin pyramidi, jonka neljä sivua muodostaa tasasivuiset kolmiot (2/12). Sen kulmat suunnattiin osoittamaan pääilmansuuntiin. Pinta-alaltaan se on noin 5,25 hehtaaria. Kreikkalaisen historioitsijan mukaan sen rakentaminen olisi kestänyt 20 vuotta.

Suurimmat pyramidit olivat faraoiden ja heidän sukulaistensa hautoja. Muumiota säilytettiin pyramidin alla olevassa kammiossa. Hautamonumenttien uskottiin takaavan niin vainajan ikuisen elämän kuin yhteisön menestyksen. Aiemmin pyramidien rakentamisessa uskottiin käytetyn vain orjatyövoimaa, mutta kivenhakkuun ja -käsittelyn korkea taso nimenomaan pyramidin nyt useimmiten tuhoutuneessa ulkokatteessa ja sisäkäytävissä viestii erittäin korkeasta ammattitaidosta.

Pyramidien rakentaminen loppui Uuden valtakunnan alkuvaiheessa, n. 1500 eaa. Pyramidit itse ovat kestäneet meidän aikoihimme saakka, mutta huolimatta niiden vaikeasta sisäänpääsystä sekä haudanryöstäjien varalta tehdyistä harhautuskäytävistä, ne on ryöstetty jo aikoja sitten. Hauta oli tarkoitettu vainajan muumiolle, muistopatsaalle sekä hautaesineille, kuten huonekalulle, joiden toivottiin takaavan vainajalle ylellinen elämä tuonpuoleisessa. Hautaa pidettiinkin ihmisen lopullisena kotina, asuntoa vain tilapäisenä asumuksena.

Kuoleman kultti

Vain Kiinan kulttuurissa kuoleman jälkeisellä elämällä on ollut yhtä keskeinen osa taiteen ja koko kulttuurin kehittymiselle kuin Egyptissä. Egyptissä ilmiön selittää vallalla ollut käsitys ihmissielusta. Sillä uskottiin olevan kolme ikään kuin rinnakkaista olo- tai ilmenemismuotoa. Ba oli kuin ”haamu”, joka saattoi irtautua ruumiista ja palata siihen takaisin. Ah oli ikään kuin henkilön persoonallisuus, joka kuoleman jälkeen siirtyi taivaisiin. Ka puolestaan edusti ihmistä sekä elämässä että sen jälkeen seurannutta universumin energiaa, joka manifestoitui koko voimassaan vasta kuoleman jälkeen.

Hautataiteen perimmäinen tehtävä oli tarjota sija ja ympäristö, jossa Ka saattoi asustaa ikuisesti. Siksi pyramidien ja yleensäkin hautojen tärkein esine oli vainajaa esittävä veistos, johon vainajan Ka asettui (2/13). Muiden hautaesineiden, reliefien ja maalausten tarkoitus oli toisaalta osoittaa vainajan maanpäälliset saavutukset ja toisaalta taata hänelle kaikki ne mukavuudet, harrastukset jne., joista hän oli eläessään nauttinut.

Uuden valtakunnan aikaiset hautamaalaukset taltioivatkin mitä eläväisimpiä arkikuvauksia: metsästyskohtauksia, viinin valmistusta, luontoaiheita jne (2/14). Toisaalta varsinaisen hautakammion maalaukset esittävät vaiheita, joita vainaja joutui käymään läpi kuoltuaan. Esimerkiksi sielun punnitseminen on usein kuvattu kohtaus. Kuvat oli usein varustettu selittävin hieroglyfein. Jotta vainaja selviytyisi kuolemanjälkeisistä käännekohdista, hänen käärinliinoihinsa tai sarkofagiinsa asetettiin papyrukselle tai nahalle kirjoitettuja loitsuja, rukouksia jne. Egyptologit ristivät ne 1800-luvulla Kuolleiden kirjaksi. Sen voi tulkita eräänlaiseksi tuonpuoleisen selviytymisoppaaksi.

Käsitteellistetty keho

Hautaesineistöä ei tarkoitettu ihmisten nähtäväksi, sillä se oli tarkoitettu palvelemaan tuonpuoleista. Täyttääkseen tarkoituksensa sen tuli täyttää tietyt, tarkat säännöt. Hautauskultti oli alun alkaen tarkoitettu vain hallitsevaa luokka varten. Siksi hallitsijaveistokset valmistettiin usein kovista kivilajeista kun taas alempiarvoiset kalkkikivestä ja puusta. Kaikki veistokset olivat maalattuja. Miehen ihonväri oli punaruskea, naisen vaalea (2/15).

Hallitsijat kuvattiin joko istumassa valtaistuimellaan tai seisomassa frontaaliasennossa vasen jalka hieman eteen ojennettuna. Ankara muoto saattaa johtua siitä, että kuvanveistäjä lähti valmistamaan veistosta kulmikkaasta kivenlohkareesta piirtäen sen sivuihin veistoksen ääriviivat eri suunnilta. Veistoksen tuli täyttää tiedot ehdot, jotta se voisi palvella Kan asuinsijana. Siksi käyttöön vakiintui kaanon eli virallinen ohjeisto, joka takasi veistoksen oikeellisen kuvaustavan eli ikonografian sekä säädetyt mittasuhteet eli ikonometrian. Tämä oli johdettu ihmiskehon osien välisistä suhteista (2/16).

Reliefeissä ja maalauksissa korkea-arvoiset henkilöt esitettiin asennossa, joka oli käytössä jo Mesopotamiassa. Tässä yleisesti ”egyptiläisenä asentona” tunnetussa kuvaustavassa jalat (itse asiassa kaksi identtistä oikeaa tai vasenta jalkaa) kuvataan profiilissa, ylävartalo kohtisuoraan katsojaa kohti ja kasvot profiilissa. Tämä ankaran käsitteellinen, ei aistihavaintoon perustuva, kuvaustapa lienee sekin seurausta siitä, että kuvan piti ”toimiakseen” täyttää tietyt rituaaliset ehdot. Lisäksi hieroglyfien symbolinen kuvaustapa saattoi vaikuttaa sen syntyyn. Reliefeissä ja maalauksissa kuvien rinnalla olikin usein hieroglyfimerkkejä.

Kuvakerronnan lait

Egyptiläisen kuvataiteen konventiot juontavat juurensa jopa Vanhaa valtakuntaa edeltäneisiin aikoihin ja ne säilyivät kutakuinkin muuttumattomina aina Egyptin vallan loppuun saakka. Kuningas Narmerin votiivi – eli uhrilahjaksi tarkoitettu kivinen ihomaalipaletti (n. 3200 eaa.) kiteyttää kerrontatavan perusteet, jossa symbolinen ja kertova aines nivoutuu toisiinsa (2/17).

Paletin etupuolella kahden hirviön kaartuneiden kaulojen väliin jää syvänne ihomaalia varta, joka oli tarkoitettu kulttikuvan silmien värittämiseen. Kaikki hahmot seisovat maanpintaa edustavilla viivoilla. Kuvapinta on jaettu päällekkäisiin vyöhykkeisiin. Ylimmässä Ala-Egyptin kruunua päässään kantava kuningas Narmer tarkistaa vihollisarmeijan mestatut vangit. Arvoperspektiivi määrittää kuvattujen hahmojen koon, joten kuningas on muita huomattavasti kookkaampi. Alimmassa vyöhykkeessä kuninkaan voitto on esitetty symbolisessa muodossa. Kuningasta edustaa härkä, joka polkee vihollisen ja murtaa sarvillaan vihollislinnoituksen muurin.

Paletin kääntöpuoli on monumentaalinen voitonkuvaus, jonka voi tulkita apoteoosiksi. Lähes koko kuvapinnan täyttävä kuningas, jolla on nyt päässään kukistamansa Ylä-Egytin kruunu, on kuvattu jo edellä esitellyssä ”egyptiläisessä asennossa” ja käsi kohotettuna kukistamisen merkiksi. Horus-haukka siunaa tapahtuman ja pienempien ihmishahmojen edustaessa kuninkaan sandaaleja kantavaa palvelijaa sekä voitettuja vihollisia.

Maan pintaa edustavan viivan hyödyntäminen, ”egyptiläinen asento” ja arvoperspektiivi säilyttivät asemansa kuvakerronnan välineinä koko Egyptin suuruuden ajan. Tosin kerronnan ankaruus lieveni kun kuvattiin tavallisen kansan toimia, kuten esimerkiksi Uuden valtakunnan hautamaalauksissa.

Temppelit, seremonioiden kartat

Uuden valtakunnan aikana rakennettiin Egytin suurimmat temppelikompleksit (2/18). Niistä massiivisin, Karnakin temppeli lähellä nykyistä Luksoria, oli aluksi omistettu paikallisjumala Amenille, joka yhdistettiin auringonjumala Rahan. Näin syntyi Egyptin kansallisjumala Amen-Ra. Temppeli kasvoi kasvamistaan kunnes kattoi 25 000 hehtaaria. Se oli 370 metriä pitkä ja 100 metriä leveä, se omisti lähes 90 000 orjaa ja työllisti valtavan määrän pappeja.

Egyptin temppelien pohjakaavaa leimaa aksiaalisuus. Seremonialliset kulkuväylät yhdistävät rakennuksen eri osia. Sisäänkäynti kulki pylonin eli korkean, ylöspäin kapenevan kaksoistornin läpi. Kulku johti papyruskimppuja imitoivien pylväsrivistöjen reunustamia käytäviä pitkin kohti kaikkein pyhintä, jonne vain ylipapeilla tai faraolla oli pääsy.

Koko temppeli on kuin rakennettu seremoniallisia kulkueita ja rituaaleja varten. Dramaattiset tilaratkaisut rytmittivät seremonioiden käänteitä ja korostivat eri tilojen pyhyyden asteita. Tällaiset karujen muurien ympäröimät, suljetut ja massiiviset kokonaisuudet olivat usein asemoitu tarkkaan tähtitieteelliset tekijät huomioiden. Siten papiston ja faraon valta oikeutettiin näyttävissä rituaaleissa tähtitieteellisiä ilmiöitä hyödyntäen.

Hetkellinen murros

Uuden valtakunnan aikana, kuningas Ametofis III:n hallituskautena (1379–1362 eaa.) Egyptin taide joutui hetkelliseen murrokseen. Syynä oli se että kuningas kääntyi uuteen uskoon, jonka pääjumaluus oli Aten eli Auringonkehrä. Samalla hän muutti nimensä Ahenateniksi (Ekhnaton), joka tarkoittaa Auringolle mieluista. Egyptin virallinen uskonto oli polyteistinen eli monijumalinen kun taas uudessa uskonnossa oli monoteismin eli yksijumalisen uskonnon piirteitä. Kirjallisen kiteytymänsä uusi uskonto sai kuuluisassa jumalallisen rakkauden ylistyksessä, Hymni Atenille.

Saattaa olla, että uuden uskonnon propagointi oli vastaisku virallisen papiston ja suurten temppelien saavuttamalle vallalle ja vauraudelle. Atenia ei palvottukaan sokkeloisissa temppeleissä, vaan avoimissa ulkoilmatemppeleissä. Kuvissa Aten esitettiin auringonkehränä, josta levittäytyvät hänen palvojiaan kohti käden muotoiset säteet.

Lyhyen, vain 17 vuotta kestäneen kauden taiteessa perinteinen egyptiläinen, ankarien konventioiden säätelemä taide sai naturalistisia sävyjä. Se synnytti mitä yllättävimpiä teoksia, kuten Ahenatenin kolossimuotokuvan, jossa intensiivisen henkistynyt hallitsija näyttäytyy hieman sukupuolettoman avaruusolennon näköisenä (2/19). Muissakin teoksissa esiintyvät kuninkaan oudot piirteet saattoivat itse asiassa olla seurausta sairaudesta. Hänen puolisonsa kuningatar Nefertitin muotokuvaveistos on yksi taidehistorian kuuluisimmista teoksista (2/20). Se on hyvin realistinen ja sama piirre leimaa monia muitakin aikakauden muotokuvia. Ahenatonin perhemuotokuvissa on jopa muuten Egyptin taiteessa harvinaista intiimiyttä.

Tutankhamenin hauta ja lopullinen jähmettyminen

Ahenatenin kuoltua papisto sai nopeasti valtansa takaisin ja vanha polyteistinen uskonto palautettiin. Egyptin toistaiseksi ainoa koskemattomana löydetty hauta on Ahenatonin vävyn ja seuraajan, vuonna 1361 eaa. valtaan nousseen Tutankhamenin (Tutankhamon) hauta (2/21). Sen kullasta ja emalista valmistetut muumioarkun naamiot, arvomateriaaleista kootut korut ja huonekalut ovat esimerkkejä Egyptin hallitsevan luokan ylellisestä elämästä ja yleisestä käsityötaidon tasosta.

Valtaistuimen selkänojassa on vielä muistumia Ahenatonin ajan aurinkokultista, mutta muuten esineistö heijastaa paluuta menneisyyteen. Tämä kiteytyy myös koko Egytin viimeisen periodin, Ramesses faraoiden taiteessa. Sen vaikuttavin esimerkki on Abu Simbelin temppeli (n. 1257 eaa.), jossa vanhat muodot ja konventiot on kasvatettu megalomaanisiin eli jättiläismäisiin pyrkiviin mittasuhteisiin aikana jolloin Egyptin poliittinen voima oli jo taantumassa.