5.1

Hindulaisuus: shivan tuhoava ja luova tanssi

Hindulaisuudeksi nykyään kutsuttu uskonto kasvaa vuosituhantisesta perinteestä. Se yltää Veda-kirjojen, arjalaisten aluksi suusanallisesti n. 1800–600 eaa. ylläpitämään hymniperinteeseen ja vielä sitäkin edeltäneisiin kausiin, jolloin luonnonelementit kuten joet ja kasvit elollistettiin. Hindulaiselle kuvastolle on tyypillistä se, että erilaiset energiat ja luonnonelementit henkilöidään ihmis- tai eläinhahmoisiksi jumaluuksiksi. Niinpä aurinko manifestoituu Surya-jumalana, Ganges-joki Ganga-jumalattarena jne.

Hindulaisuus sisällyttää itseensä satoja erilaisia jumaluuksia. Vanhan sanonnan mukaan niitä on yhtä monta kuin on karvoja lehmässä. Muutamat niistä esiintyivät jo arjalaisten muinaisissa Veda-hymneissä, kuten ukkosen ja sateen jumala Indra, merenjumala Varuna, tulenjumala Agni ja auringonjumala Surya.

Aikaa myöten jumalpantheoniin ilmestyi myös monia paikalliskulttien jumaluuksia ja mytologisen kirjallisuuden kuvailemia hahmoja. Kullakin jumaluudella on oma kehityshistoriansa ja usein erilaiset hahmot yhdistyvät jälleen uudeksi jumaluudeksi. Vielä kaleidoskooppimaisemmaksi kuvaston tekee se, että jumalat voivat manifestoitua useissa eri muodoissa, monin eri nimin.

Hindulaisuuden ”kolminaisuus”

Ajanlaskumme alun jälkeen jumaluuksista keskeisiksi nousivat säilyttävä Vishnu-jumala sekä luova ja tuhoava Shiva, jonka ikonografiaan eli kuvaustapoihin tässä keskittytään. Perinteinen ”hindukolminaisuus” käsitti luojajumala Brahman sekä Vishnun ja Shivan, mutta nykyisen ajattelun mukaan sen muodostaa Shiva, Vishnu sekä Devi eli Jumalatar.

Ylläpitävä Vishnu-jumala on ilmestynyt maan päälle taistelemaan pahuutta vastaan erilaisissa ruumiillistumissaan eli avataroissaan. Ne ovat:

1. Kala (Matsya)
2. Kilpikonna (Kurma)
3. Villikarju (Varaha)
4. Ihmisleijona (Narasimha)
5. Kääpiö (Vamana)
6. Parashurama-sankari
7. Ramayana-eepoksen sankari, prinssi Rama
8. Sininen, huilua soittava paimenhahmoinen Krishna (5/1)
9. Buddha tai Balarama
10. Kalkin, joka ilmestyy maan päälle nykyisen moraalisesti hairahtuneen Kali-yuga-kauden lopuksi.

Jumalattaret

Intian kuvataiteessa esiintyy naispuolisia jumaluuksia jo paljon ennen ajanlaskumme alkua. Kultti kiteytyi rinnan Shiva-jumalan mytologian kanssa. Kehittyi monimuotoinen Jumalattaren mytologia, jossa Jumalatar esiintyy monissa muodoissa ja monin nimin, milloin lempeänä äitinä, milloin hirvittävänä raivottarena. Usein Jumalatar kuvataan miespuolisen jumaluuden puolisona tai kumppanina. Shivan puoliso Parvati edustaa Jumalattaren äidillistä aspektia. Vähitellen kehittyi shakti-käsite, jossa naispuolinen kumppani symboloi miespuolisen jumaluuden luovaa energiaa. (5/2)

Jumalattaret eriytyivät myös itsenäisiksi jumaluuksiksi. Yksi tunnetuimpia on Kali, raivoisa jumalatar, joka joskus esitetään Shivan raivoisan ilmenemismuodon, Bhairavan kumppanina. Useimmiten Kalia kunnioitetaan kuitenkin itsenäisenä jumalattarena (5/3). Aivan kuten antiikin mytologiassa, myös hindujumalat muodostavat perheitä. Kuvataiteessa jumaluudet voi tunnistaa muun muassa käsissä olevista tunnusesineistä tai erityisten tunnuseläinten perusteella.

Symbolit

Hindulaisuuden kasvisymboleista keskeisimpiä on lootus, joka mainitaan Veda-kirjoissa (5/4). Sillä on monia merkityksiä. Se kohoaa vedestä, joka Aasiassa yleensä koetaan feminiinisenä elementtinä. Niinpä lootus voi toimia luovan feminiinisen energian symbolina. Usein lootus henkilöidään jumalattareksi, Shri Lakshmiksi. Se tulkitaan myös valaistumisen symbolina, kohoaahan se mudasta kohti aurinkoa. Lootus voi esiintyä ornamenttina tai vaikkapa tunnuskasvina jumaluuden kädessä. Usein hindujumaluudet ja Buddha kuvataan istumassa tai seisomassa lootuksen muotoisella alustalla, lootusvaltaistuimella.

Shivan symboli on linga, fallosta symboloiva pystysuora paasi (5/5). Varhaisimmat, mahdollisesti muinaisiin hedelmällisyyskultteihin liittyneet lingat, ovat luonnon muovaamia pitkänomaisia kiviä. Hieman ennen ajanlaskumme alkua lingoja ryhdyttiin veistämään ja vähitellen kehittyi erilaisia linga-tyyppejä. Jotkut myötäilevät falloksen anatomiaa, joihinkin taas on kuvattu Shivan neljät kasvot.

Linga kohoaa usein kulmikkaalta tai soikealta alustalta. Se on yoni, feminiinisen sukuelimen symboli. Lingan symboliikka on monitasoinen. Se edustaa maailman keskiakselia. Se kohoaa syvyyksistä vagina-alustan lävitse symboloiden Shivan luovaa energiaa. Alun perin lingat kohosivat ulkona, mutta myöhemmin niitä pystytettiin usein Shivalle omistettujen temppeleiden kaikkein pyhimpään, kohtua symboloivaan kappeliin.

Ihmishahmoisen Shiva-jumalan kehityskaari

Ihmishahmoinen Shiva alkoi muotoutua ensimmäisillä vuosisadoilla jaa. Shiva manifestoituu monissa muodoissa kuten ankarana askeettina, eläinten herrana, soittavana musiikin jumalana, androgyynisenä miesnaisena tai perheenisänä, rinnallaan lapsensa ja puolisonsa Parvati.

Jumaluuksia kuvaavien veistosten ja maalausten asennot ja eleet eli ikonografia sekä niiden säädetyt mittasuhteet eli ikonometria taltioitiin klassisella kaudella ja myöhemminkin erityisiin opaskirjoihin, jotka ovat ylläpitäneet intialaisen taiteen tyylejä ja konventioita osin meidän aikoihimme saakka (5/6).

Keskeinen Shiva-jumalaa kuvaava veistostyyppi on Shiva Nataraja eli ”Shiva tanssin herrana” (5/7). Tanssiasennossa kuvatun Shivan monikätisyys sai varhaiset Intiassa vierailleet länsimaalaiset kuvittelemaan, että intialaiset kuvittelivat jumalansa monikätisinä ja epämuodostuneina. Se on kuitenkin vain tapa kuvata jumaluuden erilaisia aspekteja ja ominaisuuksia samanaikaisesti.

Tanssivaa Shivaa esittäviä veistoksia ja reliefejä tunnetaan 400-luvulta alkaen, mutta pyhissä teksteissä Shivan tanssi mainitaan jo aiemmin. Erään myytin mukaan Shiva lähti kukistamaan vääräuskoisia pyhiä miehiä, jotka lähettivät erilaisia petoja tuhoamaan Shivan. Shivan voitettua pedot he lähettivät Shivan kimppuun voimakkaan kääpiön. Helposti Shiva selätti kääpiönkin ja esitti sen jälkeen maassa makaavan kääpiön päällä kosmisen tanssinsa, joka vakuutti vääräuskoiset Shivan jumalallisuudesta.

Veistostyyppiä ja sen monitasoista symboliikkaa kehiteltiin eri puolilla Intiaa vuosisatojen mittaan kunnes se saavutti kristallisoituneen muotonsa 1000-luvulla Etelä-Intian Chola-dynastian taiteessa. Silloin pronssivalutekniikka oli kehitetty huippuunsa ja pronssiveistoksissa kyettiin toistamaan täydellisesti Etelä-Intian klassiset tanssin asennot sekä symboliset käsieleet, joita buddhalainen taide oli hyödyntänyt jo 300-luvulta alkaen.

Merkitystasot

Erilaisia intialaisen teatteriteorian määrittelemiä asentoja ja eleitä sekä sovittuja tunnuksia ja symboleita yhdistelemällä eteläintialaiset taiteilijat loivat veistostyypin, joka kiteyttää itseensä koko Shiva-jumalan monitasoisen mytologian. Se esittää Shiva-jumalan kosmisena tanssijana, joka tanssiessaan tuhoaa ja uudelleen luo maailmankaikkeuden.

Veistos on täynnä symboliikkaa: liekkikehä kuvaa liekehtivää kosmosta, tiimalasin muotoinen rumpu yhdessä Shivan neljästä kädessä kuvaa elämän ikuista pulssia ja liekki toisessa kädessä sen vastakohtaa, kaiken väistämätöntä tuhoa. Avoin kämmen tarjoaa suojelusta toisen käden osoittaessa uskovalle tietä vapahdukseen.

Pitkät hiukset, joihin on kuvattu Ganga-jumalatar, symboloivat maan päälle voimalla laskeutuvaa Ganges jokea ja maahan poljettu demonihahmo edustaa tietämättömyyttä, jonka Shiva tuhoaa toistamalla luomisen ja tuhon syklin. Tanssi kattaa menneen ja tulevan ajan; se tapahtuu samanaikaisesti kaikkeuden keskipisteessä ja vapahduksen saavuttaneen ihmisen tajunnassa.