9.1
Rokokoo

9.1
Rokokoo

Rokokoo on jälleen yksi tyylikauden nimi, joka on annettu kaudelle jälkikäteen. Ranskan vallankumouksen ylikiihtyneessä ilmapiirissä syrjäytetyn (ja osin tapetun) aristokratian taidemakua halventaen keksittiin termi rokokoo, joka viittaa simpukan kuoreen ja edelleen epäsäännöllisyyteen ja oikukkuuteen. Tavallaan termi on osuva, sillä kauden taidetta leimasi yllätyksellisyys ja pyrkimys irti Ludvig XIV:ta barokkiklassismista kohti intiimimpää ja orgaanisempaa ilmaisua.

Ludvig XIV:n kuoltua aristokratia saattoi muuttaa Versaillesista Pariisiin. He rakennuttivat pienimuotoisia kaupunkipalatseja, joita kutsuttiin nimellä hôtel. Niissä kartettiin seremoniallisuutta ja barokin mahtipontisuutta. Myös seurustelukulttuuri muuttui. Hoviseremonioiden tilalle tulivat intiimit kokoontumiset, mikä johti salonkien kehittymiseen. Niihin kokoonnuttiin harrastamaan ääneen lukua, henkevää keskustelua jne.

Uusi elämänmuoto synnytti pian tarpeitaan vastaavan ympäristön. Useimmat Pariisin rokokoon interiööreistä on tuhottu tai muuteltu. Ehkä kuuluisin säilynyt salonki on Hótel Soubissen ns. Prinsessan salonki 1730-luvulta (9/1). Huone on muodoltaan ovaali, muoto, joka periytyi barokin arkkitehtuurista ja tuli rokokoon aikana suosituksi niin yksityistiloissa kuin kirkoissakin.

Korkeat kaari-ikkunat valaisevat tilaa ja peilit heijastelevat valoa eri puolille salonkia. Kannattavien seinien ja kannatettavan katon rajakohta on peitetty kolmiomaisilla maalauksilla. Epäsymmetriset kullatut kehykset rajaavat niin maalauksia kuin seiniä rytmittäviä paneeleita. Ornamentiikka on leikkisän keveää ja kokonaisuus muodostaa kuin kasvin tavoin orgaanisesti muotoutuvan kokonaisuuden.

Ranskassa keveän rokokoon erottaa helposti vanhemmasta, mahtipontisesta barokkiklassismista. Muualla barokin ja rokokoon raja on häilyvämpi. Saksassa, jonne barokki omaksuttiin Italiasta, rakennettiin hienoja pyhiinvaelluskirkkoja, jotka voisi luonnehtia edustavan ”barokki-rokokoota”.

Dominikus Zimmermannin Die Wies -kirkko eli Niittykirkko on esimerkki Saksan 1700-luvun barokkipohjaisesta arkkitehtuurista (9/2). Kuten Prinsessan salongissa, siinäkin pohja muodostaa soikion. Yhteistä on sekin, että vertikaalien seinien ja horisontaalin katon rajat on häivytetty uhkeilla koristeilla. Kirkon stukkokoristelu on kauttaaltaan mestarillista. Zimmermann aloittikin uransa nimenomaan stukkomestarina. Valon leikki tilassa on tarkkaan harkittu ja koko loistelias interiööri muistuttaa taivaan loistosta ja ihanuudesta.