9.4

Uusklassismi: Antiikki tulkitaan jälleen uudelleen

Antiikin ihailu ja sen taiteen uudelleentulkinta jatkui. Barokin ja siitä johdetun rokokoon (joka ilmeni useammin rakennusten sisätiloissa kuin niiden ulkokuoressa) rinnalla läpi 1700-luvun arkkitehtuuri ammensi joko suoraan antiikista tai renessanssin kautta välillisesti siitä. Ranskassa esimerkiksi Jacques Germain Souffolt (1713–1780) suunnitteli kirkon, jonka päädyt lainattiin roomalaisesta temppeliarkkitehtuurista, mutta sen kruuna englantilaistyylinen barokkikupoli (9/9b). Vallankumouksen jälkeen rakennuksen käyttötarkoitus muutettiin ja se ristittiin Panthéoniksi.

Englannissa inspiraation lähteenä pysyi myöhäisrenessanssin arkkitehti Palladio. Englantilaisen palladiolaisen klassismin varhainen esimerkki on englantilaisen taiteenharrastajan Lordi Burlingtonin ja arkkitehti Wlliam Kentin suunnittelema Chiswick House, joka pohjautuu pitkälti edellä esiteltyyn Palladion suunnittelemaan Villa Rotondaan (9/9c).

Uutta oli kuitenkin antiikin uudelleen löytämisen myötä syntynyt kiinnostunut, ei vain renessanssin esikuviin, vaan alkuperäiseen antiikin taiteeseen. Arkkitehtuurissa yksi esimerkki siitä on Karl Langhansin suunnittelema Brandenburgin portti Berliinissä (9/9d). Tämän ankaran ja ”maskuliiniseksi” luonnehditun doorilaisen seremoniallisen portin innoittajana toimi Ateenan Akropolis-kukkulan porttirakennelma, propylaiat.

Englantilainen puutarha

Uusklassisteja eivät enää kiinnostaneet barokin kauden keskiakselia ja symmetriaa korostaneet seremonialliset muotopuutarhat. Kaivattiin ”luonnollista” ja ”järkevää” puutarhaympäristöä, jonka uskottiin heijastavan antiikin ihanteita. Tärkeänä innoittajana toimi edellä esitetyn ranskalaisen Claude Lorainnen maalauksissaan luoma ”ihanteellinen maisema”, jossa luonnolliset puut kehystävät kaartuvaa niittymaisemaa pienten temppelien tai raunioiden harkitusti elävöittäessä kokonaisuutta.

Tällainen sattumanvaraisesti syntyneeltä vaikuttava puutarhatyyppi sai alkunsa Englannissa 1700-luvun puolivälin tienoilla. Siksi sitä kutsutaan ”englantilaiseksi maisemapuutarhaksi” tai yksinkertaiseksi ”englantilaiseksi puutarhaksi”. Lajin tunnetuin esimerkki on Kew Gardens Lontoon lähellä. Puutarhatyyppi levisi nopeasti ympäri Eurooppaa ja säilyi suosituimpana puutarhalajina pitkään.

Winckelmann: uusklassismin teoreetikko

Antiikin kulttuurin tutkimus ja siitä innoituksen etsiminen toimi yhdistävänä tekijänä suurelle joukolle eurooppalaisia taiteilijoita, tutkijoita ja taiteenharrastajia, jotka vierailivat tai asuivat Italiassa ja nimenomaan Roomassa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Heidän joukossaan oli saksalainen oppinut Johann Joachim Winckelmann (1717–1768), joka tutkijana ja taideteoreetikkona kohosi pian koko uusklassisen suuntauksen suunnannäyttäjäksi.

Hän tutki johdonmukaisesti Rooman ja Kreikan taidetta pyrkien tunnistamaan aidot teokset myöhäisemmistä kopioista. Hän ihannoi kuitenkin pitkälti nimenomaan hellenististä taidetta ja niin hän korotti uusklassismin ideaaleiksi nimenomaan myöhäisantiikin teoksia ja niiden roomalaisajan kopioita kuten Belvederen Apollon. Hänen monet kirjoituksensa levittivät hänen käsitystään klassisesta taiteesta ympäri Eurooppa. Hän vaikutti useiden kulttuurivaikuttajien ajatuksiin, joukossa muun muassa Goethe ja Lessing.

Winckelmannin ihanteet pohjautuivat siis myöhäisantiikin teoksiin. Niistä hän innoittui kuuluisaan määritelmäänsä antiikin taiteesta, joka hänen mukaansa henkii ”jaloa yksinkertaisuutta ja hiljaista suuruutta”. Vaikka myöhemmät arkeologiset löydöt ja uudempi taidehistoriallinen tutkimus näkevät antiikin taiteen huomattavasti monisyisempänä, eikä suinkaan ”marmorinvalkeana” ilmiönä, Winckelmannia arvostetaan edelleen antiikin ymmärtäjänä ja kokonaisen tyylisuuntauksen oppi-isänä.

Canova (1757–1822): marmorinen ylevyys

Winckelmannin hieman steriili käsitys antiikista puhtaan valkeana täydellisten muotojen sopusointuna toteutuu loistavasti italialaisen kuvanveistäjän, Antonio Canovan tuotannossa. Hän teki veistosryhmiä, kokovartaloveistoksia, hautamonumentteja jne. Hän pohjasi teoksensa hellenistisiin esikuviin soveltaen Winckelmannin imitaatioteoriaa siten, ettei hän suinkaan imitoinut tai kopioinut esikuviaan, vaan omaksui niiden hengen.

Hänen veistosryhmänsä Amor ja Psykhe on taidokas tutkielma kiertyvistä ja taipuvista ihmiskehoista (9/10). Hieman pidennetyt ja linjakkaat vartalot ovat perua hellenismin perinteestä. Hän kuitenkin kuorii kehosta lihallisen aistillisuuden tuoden tilalle ylevyyden. Tämäkin tyylilaji mahdollisti tietynlaisen eroottisuuden, tosin ylevyyden kapuun verhottuna, kuten ranskalaisen romantiikan maalauskoulukunnan maalarin Girodet de Roussy-Triosonin (1767–1824) uusklassishenkinen maalaus Endyminionin uni osoittaa (9/11).

David (1748–1825): antiikista aatteellisuuteen

Uusklassismin maalaustaiteen kärkihahmoja oli ranskalainen Jacques-Louis David, joka monien muiden taiteilijoiden tavoin haki innoitusta ja oppia Roomasta. Hän edusti pitkälti virallista akateemista taidekäsitystä. Hän oli saanut koulutuksensa Pariisin taideakatemiassa ja jatkoi niitä Ranskan Rooman akatemiassa. Hän toteutti virallisen taidepolitiikan näkemyksiä, joiden mukaan taiteella on didaktinen, opettavainen tehtävänsä, moraalin kohentaminen.

Hänen Roomassa maalaamansa varhaisteoksessa Horatiusten vala voi nähdä kuinka viileä uusklassismi väistyy aatteellisen paatoksen tieltä (9/12). Teos ilmaisee miehistä uhoa Rooman historian hahmojen, kolmen Horatius-veljesten vannoessa valaansa uhrata henkensä isänmaan puolesta. Voipuneet naishahmot jäävät tässä patrioottisessa innossa voipuneiksi sivuhahmoiksi.

Taiteellisena innoittajana toimi varmaan Caravaggio dramaattisine valonkäsittelyineen ja aatteellinen kasvupohja lienee Rousseun yhteiskunnallisissa kirjoituksissa. Teos oli kuitenkin Ranskan akatemian tilaama, joten viralliset tahot lienevät olleet aiheen valinnan takana. Ranskaan palattuaan David osallistui aktiivisesti Ranskan vallankumoukseen. Hänestä tulikin Vallankumouksen ja Napoleonin virallinen maalari.

Jos Horatiusten vala on ensimmäinen yritys formuloida aattelinen isänmaallisuus visuaaliseen muotoon, niin Davidin Marat’n kuolemaa pidetään ensimmäisenä poliittisentaiteen esimerkkinä (9/12b). Vavahduttavan ekonomisesti toteutettu, caravaggiolaisittain dramaattisesti valaistu maalaus esittää rojalistien murhaamaa vallankumouksellista journalistia, Jean-Paul Marata.