6.4

Islam ja sen kuvakäsitys: kun ihmistä ei saa kuvata

Islam kehittyi Arabian niemimaalla. Sen perustaja Muhammed syntyi Mekkassa 570 jaa. Noin neljänkymmenen ikäisenä hän sai ilmestyksen, jossa arkkienkeli Gabriel antoi hänelle kirjoituksen. Muslimien pyhään kirjaan, Koraaniin on koottu Muhammedin saamat ilmestykset. Kirjallisen muotonsa Koraani sai 600-luvun puolenvälin tienoilla.

Monien muiden uskontojen tavoin islamkin on säilyttänyt animistisesta luonnonkokemisesta periytyviä aineksia. Esimerkiksi uskonnon pääpyhäkössä ja islamin tärkeimmässä pyhiinvaelluskohteessa, Mekkan Suuren moskeijan Kaabassa kunnioitetaan yhä ns. Mustaa kiveä tai meteoriittia, joka periytyy kausiin ennen islamin syntyä 600-luvun alussa. Perimätiedon mukaan arkkienkeli Gabriel olisi tuonut kiven taivaasta.

Leviäminen ja koulukunnat

Muhammedin seuraajat, kalifit, levittivät islamia tehokkaasti. Jo 600-luvulla islam levittäytyi lännessä Pohjois-Afrikasta itään Intiaan. Seuraavalla vuosisadalla islamin valtapiiri ylsi aina Keski-Aasiaan ja Kiinaan saakka. Myös Espanja islamilaistui. Itä-Rooman ja Bysantin keskus Konstantinopoli valloitettiin vuonna 1453. Nykyään väkirikkain islamilainen maa on Indonesia, jonka islamilaistuminen 1400-luvulla tapahtui rauhanomaisesti. Islam jakautui 650-luvulla kahteen pääsuuntaukseen, sunnalaisuuteen ja shiialaisuuteen.

Suhde kuviin

Juutalaisuuden (Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalan kuvaa, 2 Moos. 20:4) tavoin samoista juurista kasvanut islamkin suhtautuu ehdottoman kielteisesti jumalan visuaaliseen kuvaamiseen. Koraani itsessään ei suoraan kiellä ihmisen kuvaamista, joskin se kieltää idolit eli ”epäjumalain kuvat”. Islamilainen perimätieto suhtautuu kuitenkin kielteisesti ihmisten ja jopa eläinten kuvaamiseen.

Aihetta koskeva teologinen keskustelu alkoi 600-luvulla ja kiihtyi 700-luvulla, samoihin aikoihin kun sekä kristinuskon että juutalaisuuden piirissä käytiin samankaltaista keskustelua. Islamissa se kiteytyi ajatukseen, jonka mukaan taiteilija ei saa kuvata elävää olentoa, sillä viimeisellä tuomiolla hänen olisi kyettävä puhaltamaan siihen henki. Muuten hän joutuu helvettiin, sillä vain jumalalla on kyky luoda elämää. Kuvakiellon taustalla vaikuttavat mm. seuraavat näkemykset:

1. Ihminen on jumalan kuva, joten sitä ei saa imitoida taiteessa, sillä taide voi heijastaa jumalan luomistyötä vain vajavaisesti.
2. Mikään idoli eli epäjumalankuva ei saa olla ihmisen jumalan näkymättömän läsnäolon välissä

Kuvakieltoa on kuitenkin noudatettu hyvin eri tavoin eri puolilla islamilaista maailmaa, sillä se kasvoi nopeasti kattamaan alueita, joilla oli jo entuudestaan oma rikas kuvaperinteensä. Yleisesti ottaen sunnalainen islam suhtautuu kuviin shiialaisuutta jyrkemmin.

Islamin kuvakiellossa on kuitenkin yksi selkeä poikkeus: kuvitetut käsikirjoitukset eli miniatyyrit, joiden kulta-aikaa olivat nimenomaan Persian 1300–1500-luvut. Kirjoissa kuvat liittyvät aina elimellisesti käsinkirjoitettuun tekstiin, joka islamin piirissä kehittyi itsenäiseksi ja arvostetuksi taidemuodoksi, kalligrafiaksi.

Tekstien yhteyteen maalatut ihmis- ja eläinhahmot olivat islamin kulttuurin kulta-aikoina aina tiukan kaksiulotteisia ja vahvasti tyyliteltyjä. Niin niitä ei voitu sekoittaa pakanallisiin kulttikuviin. Miniatyyreissä saatettiin kuvata toisinaan jopa itse profeetta Muhammed, mutta kun hänet kuvattiin, hänen kasvojaan peittää aina valkea liina, jotta kuvakieltoa ei rikottaisi (6/17).

Kalligrafia: kaunokirjoituksen taide

Kirjoituksen taide eli kalligrafia liittyy islamilaisessa perinteessä suoraan Koraanin jumalalliseen ilmestykseen. Muhammed sai Koraanin ilmestyksensä. Siksi kirjoitus, jolla se on merkitty muistiin, on välittömässä yhteydessä islamin pyhimpään ytimeen. Lisäksi Koraanissa itsessään viitataan sen ”ylittämättömän kauniiseen” kirjoitusasuun. Tämä on innoittanut ja innoittaa edelleen kalligrafeja, jotka kopioivat sen säkeitä.

600–1100-luvuilla hallitseva kirjoitustyyli oli kuufalainen kirjoitus (6/18). Muitakin kirjoitustyylejä kehittyi, islamin levitessä ei-arabialaisille kulttuurialueille ja niiden omaksuessa arabialaisen kirjoitusjärjestelmän. Erilaisin kalligrafiatyylein on kopioitu Koraania, muita pyhiä ja myös profaaneja tekstejä. Lisäksi kalligrafiaa on käytetty ja käytetään edelleen moskeijoiden ja taideteollisten tuotteiden koristelussa (6/19).

Ornamentiikka: kuvioitu äärettömyys

Kalligrafian lisäksi islamilaiselle kulttuurille ominainen taiteen muoto on ornamentiikka. Ennen Islamin syntyä sen ydinalueilla oli jo muun muassa kreikkalaista, hellenististä ja roomalaista ja varhaista kristillistä kuvataidetta. Niissä ornamentiikkaa hyödynnettiin useimmin esimerkiksi ihmisfiguurien kehysaiheina. Islamin piirissä, missä ihmisten ja eläinten kuvaaminen ei ollut suotavaa, ornamentiikka kehittyi itsenäiseksi, kokonaisia rakennusten seiniä tai esineiden ja tekstiilien pintoja peittäväksi rikkaaksi kuvioinniksi (6/20).

Jo islamin syntyvuosisadalla, 600-luvulla, islamilainen ornamentiikka lähti kehittymään omaan suuntaansa kuten Jerusalemin Kalliomoskeijan koristelu osoittaa. Varhaisvaiheessa kasveja kuvattiin vielä kokonaisina, mutta seuraavina vuosisatoina, kuvakiellon vallatessa ala, kasviaiheita alettiin pilkkoa ja kuvata yhä tyylitellymmin.

Aluksi kasviaiheet olivat antiikin maailmasta tuttuja viiniköynnös- ja akanthus-lehtiaiheita ym., mutta pian kasvit, niiden lehdet, kukat, varret jne. pelkistettiin geometrisiksi elementeiksi. Islamin ornamentiikkakäsityksen taustalla vaikutti paitsi teologiset tekijät, myös se, että antiikin matematiikan perinne eli vahvana islamin kulttuurialueella, missä sitä myös kehiteltiin edelleen. Monet kasviaiheet saivat symbolisia merkityksiä. Lehväaihe viittaa elämään ja kuolemaan, unikko ikuiseen uneen jne.

Arabeski: muuntuva verkosto

Geometrian ja kasvisornamentiikan liitosta kehittyi lännessä arabeskiksi kutsuttu ornamenttityyppi, jossa geometrisesti tyylitellyt kasvielementit muodostavat eräänlaisen verkoston, jota voi periaatteessa jatkaa äärettömiin (6/21).

Arabeskissa ja muissa islamin suosimissa kasviaiheissa on nähty myös syvällinen symboliikkaansa. Luonto itsessään koetaan islamissa jumalan taideteoksena ja toisaalta ihminen on Koraanin mukaan luotu luonnon sijaishallitsijaksi. Niin äärettömiin jatkuva kasvisaiheisto muistuttaa jumalan taideluomasta ja se voi palvella myös eräänlaisena meditaation kohteena muistuttaen jumalan luomistyöstä ja sen kaikkialla läsnäolevuudesta.

Ornamentiikka on saanut islamin laajalla kulttuurialueella monenlaisia muotoja. Sitä voidaan toteuttaa minikoossa metallitöissä ja koruissa tai laajoina pintoina rakennusten seinissä. Materiaalien valinta lisää vielä ornamentiikan monipuolisuutta: se voidaan kaivertaa stukkoon kiveen, puuhun ja metalliin, se voidaan koota mosaiikeista ja kaakeleista tai se voidaan maalata pergamentille tai paperille. Se voidaan myös solmia mattoihin (6/22).

Arabeskiaihe kiteytyi jo 900-luvulla. islamin levitessä eri puolille maailmaa kasviaiheet saivat yhä erilaisia, paikallisia muotoja. Kiinan vaikutuksesta 1200–1300-luvuilla suosioon tulivat yksittäiset kasviaiheet. Tyyli saavutti huippunsa ottomaanien aikana Turkissa Iznik-tyylisissä kaakeleissa ja astioissa. Intiassa naturalistisen kasviornamentiikan taustalla vaikuttivat jesuiittojen tekemät kasitieteelliset kuvitukset, joita mogulihallitsijat keräsivät kokoelmiinsa.

Puutarha paratiisin vertauskuvana

Islamille keskeinen ympäristötaideteoksen muoto on puutarha. Koraani kuvaileekin runsassanaisesti muurien ympäröimää Paratiisin puutarhaa, joka on ”yhtä suuri kuin taivas ja maa”, jossa ”vedet virtaavat”, ”piikittömät puut tarjoavat varjoaan” ja jossa hienoja hedelmiä on tarjon yltäkyllin jne.

Myös juutalaisuus ja kristinusko jakoivat islamin kanssa yhteisen puutarhakuvaston. Se on ymmärrettävää, sillä kaikki nämä uskonnot olivat syntyneet kuivalla aavikkoalueella. Lisäksi islamin ensimmäisen vaiheen leviäminen tapahtui samankaltaisille seuduille: puutarha edusti ikuista kevättä, runsautta, varjoa sekä virtaavaa vettä, jota ympäristöllä oli niin niukasti tarjottavanaan.

Paratiisin puutarhasta tuli keskeinen teema islamilaiselle taiteelle: jo 700-luvulta peräisin olevan Damaskoksen suuren moskeijan seinäkoristelu kuvittaa paratiisillisia puutarhanäkymiä, ja aihetta on kuvitettu monissa miniatyyreissä (6/23).

Islamilaisella puutarhalla oli monia esikuvia. Laajalle levitessään islam hyödynsi eri puolilla varhaisempia esikuvia: lännessä roomalaisia, idässä intialaisia jne. Kehittyi erilaisia puutarhatyyppejä. Urbaanissa ympäristössä syntyivät katettujen gallerioiden ympäröivät pihapuutarhat.

Persiassa ja Intiassa olivat suosittuja ns. neljän reitin puutarhat, joissa kaksi vesiallasta ja niitä reunustavat kulkureitit muodostavat ristimuodostelman. Siitä kuuluisin esimerkki on Intiassa sijaitseva Taj Mahalin puutarha, jonka keskipisteessä kohoaa hautamausoleumi (6/24). Myös vainajat saivat usein leposijansa puutarhassa. Islamilainen puutarha muistuttaa paitsi paratiisista, myös siitä että luonto itsessään on jumalan taideteos.