6.1

Varhaiskeskiaika

Rooman vallan luhistuttua 400-luvun alussa koitti sekasorron aika, jolloin eri kansakunnat vaelsivat halki Euroopan mantereen. Itäisen ja läntisen kristinuskon välisen skisman myötä kulttuurin painopiste siirtyi vanhan Rooman imperiumin pohjoislaidoille. Valloittajakansat, germaanit ensimmäisinä, omaksuivat vähitellen kristillisen kulttuurin antaen sille uudenlaisia sävyjä.

Valloittajakansojen oma taide: punoskuviointien labyrintit

Alueilla ja kansoilla, jotka joutuivat kristinuskon piiriin, oli oma laajalle levinnyt taidetyylinsä. Sitä kutsutaan nauha- tai punoskuviointiornamentiikaksi (6/1). Sitä leimaa toisiinsa taidokkaasti nivoutuvat nauha- ja solmuaiheet sekä spiraalit, joihin liittyy usein eläinten päitä ja yksityiskohtia. Kuvioilla oli maaginen merkityksensä. Tyylillä on yhteydet Keski-Aasian ns. eläintyyliin ja sitä edustavia teoksia on löytynyt ympäri pohjoista ja läntistä Eurooppaa. Kristinuskon leviämisen myötä punoskuviotyyliin alettiin yhdistellä myös kristillisiä aiheita.

Iiriläinen kirjankuvitus: punoskuviotyyli kristillistyy

Rooman kirkko lähetti lähetyssaarnaajia Englantiin ja Irlantiin 500–600-lukujen vaihteessa. Opillisten ristiriitojen selvittyä 600-luvun puolivälissä Irlannissa alkoi ns. iiriläisen taiteen kukoistuskausi, jonka aikana kelteiltä periytynyt punoskuviotyyli kristillistettiin. Uusi tyyli on havaittavissa niin koruissa kuin kivikaiverruksissa. Vaikuttavimman ilmennyksensä uusi tyyli sai kuitenkin kirjankuvituksiksi tarkoitetuissa miniatyyrimaalauksissa.

Iiriläinen taide kukoisti pienissä luostareissa. Niiden, kuten yleensä kristillisten luostareiden roolina oli paitsi tarjota vetäytymisen ja askeesin mahdollisuus myös ylläpitää tutkimusta, opetusta ja laajemminkin kulttuuria. Luostareiden scriptorioissa eli kirjoitusverstaissa kopioitiin paitsi kristillistä kirjallisuutta myös antiikin teoksia.

Yleensä varhaiset kristilliset kirjankuvitukset kumpusivat tyylillisesti hellenistisestä ja roomalaisesta perinteestä. Niinpä esimerkiksi profeettojen ja evankelistojen muotokuvat usein noudattivat antiikin filosofimuotokuvien perinnettä. Iiriläisessä kulttuurissa, joka ei ollut aiemmin yhteydessä näihin perinteisiin, miniatyyrit kehittyivät kuitenkin täysin toisella tavalla.

Ne noudattivat varhaisemman punosornamentiikan tyyliä. Monet miniatyyrit ovatkin selvästi sukua punostyylisille koruille. Yksi kuuluisimpia esimerkkejä iiriläisestä kirjankuvitustaiteesta on Kelsin kirja (Book of Kells) 800-luvun alusta. Se sisältää mietiskelyyn tarkoitettuja lyhyitä evankeliumin katkelmia. Jokaisen katkelman aloittaa labyrinttimaisen mutkikkaalla punostyylillä toteutettu iso alkukirjain, jonka taidokkuus ja yksityiskohtaisuus ovat henkeäsalpaavia (6/2).

Karolinginen taide: haave kristillisestä Rooman imperiumista

Haave Rooman valtakunnan uudelleen elvyttämisestä on ollut läpikäyvä pakkomielle Euroopan historiassa. Varhaisin elvytysyritys tapahtui nykyisen Saksan, Belgian, Alankomaiden, Ranskan ja Sveitsin alueita hallinnen Kaarle Suuren aikana n. 742–814. Paavi kruunasi hänet vuonna 800 Rooman Pietarinkirkossa keisariksi.

Aikakautta kutsutaan karolingiseksi kaudeksi. Sen kulttuuria leimasi Rooman perinteen uudelleen elvyttäminen ja renovaatio eli uudistaminen. Keisarin palatsikappeli rakennettiin Ravennan San Vitalen mallin mukaan ja keisarilliseen kuvastoon otettiin suoranaisia lainoja Rooman keisarikulttista. Latinan kieli puhdistettiin ja antiikin kirjallisuutta ja taidetta tutkittiin.

Samalla kuitenkin täysin uudenlainen kristillinen kuvakäsitys alkoi muotoutua. 800-luvun alkupuolella valmistuneessa Ebbon evankeliumikäsikirjoituksessa on kuvattu evankelista, jonka ikonografiassa on vielä kaikuja hellenistivaikutteisesta tyylistä. Sen toteutus on kuitenkin uudenlainen. Istuva evankelista on maalattu ekspressiivisillä eli ilmaisuvoimaisilla siveltimenvedoilla aivan kuin evankelista värisisi hengellisestä hurmiosta ympäröivän luonnon yhtyessä hänen kiihkoonsa (6/3).