4.2

Lavastamisen vallankumous

Näyttämöaukko tarjosi paljon mahdollisuuksia, mutta sitä ennen oli ratkaistava ongelmia.

Perspektiivilavastuksen ongelmia oli sen valmistamisen suuritöisyys ja sen hankala vaihdettavuus. Jälkimmäiseen ongelmaan peittävä esirippu oli eräs ratkaisu. Mutta jo pelkästään eri esityslajien puitteissa kiinteä lavastus paitsi tylsistytti yleisöä, se myös rajoitti mahdollisuuksia erilaisten paikallisuuksien ja variaatioiden luomiseen.

Pulmaa yritettiin ratkaista kuumeisesti. Myös antiikin periaktoi-laitteita yritettiin rakentaa ja maalata kolme perusmaisemaa seisovien, kolmisivuisten prismanmuotoisten kehikoiden eri pinnoille. Eräässä kokeilussa perspektiivikuvan jokainen osa oli maalattu kahden kulmittain asetetun kiilamaisen pystyssä seisovan elementin pintaan. Näyttämökuvan vaihdossa kiilat pyörähtivät ympäri ja niiden toiset syrjät lomittuivat uuteen kulmaan kiinni, jolloin uusi näkymä paljastui.

Pääasiaksi tuli kokeilla rakenteiden keventämistä, liikuteltavuutta sekä helppoa vaihdettavuutta. Perspektiivin teoreetikkojen työ oli tehnyt perspektiivin maalaamisen helpoksi myös sellaiseen pintaan, joka oli kohtisuorassa katsojaan.

Keveämmän rakenteen vuoksi voitiin syvyysvaikutelma maalata kaksiulotteiselle kappaleelle taidokkaalla lyhennys- ja varjostustekniikalla. Siitä käynnistyi niin sanotusti sivukulissien aikakausi. Asettamalla sopivassa suhteessa suorat pinnat järjestykseen syvyyden mukaan, molemmin puolin pareittain, näyttämölle onnistuttiin luomaan tehokkaita ja dynaamisia perspektiivivaikutelmia.

Vastaavaa oli kokeillut jo Buontalenti 1590-luvulla Firenzessä järjestämissään Medicien suurissa hääjuhlissa. Niiden vaikutus oli häikäisevä, kun ne yhdistettiin lentolaitteisiin sekä värjätyn nesteen lävitse heijastettaviin valaistustehoihin (kynttilät, peili; öljy). Bernardo Buontalenti (1536–1608) oli Medicien suvun spektaakkelimestari. Hän järjesti muun muassa Arno-joella suuren Naumachian eli vesitaistelun ja lukuisia intermezzoja. Buontalenti suunnitteli Uffizin palatsiin ilmeisesti jo 1586 näyttämöaukollisen teatterin. Se ei ole kuitenkaan säilynyt.

Giulio Parigin (1570–1635) oppilaita olivat Indigo Jones ja Joseph Furttenbach. Heidän myötään uudenlainen näyttämöajattelu siirtyi Lontooseen ja Wieniin.

Vuonna 1638 Nicola Sabbattini (1574–1654) kuvasi yksityiskohtaisesti perspektiivimaalauksen tekniikkaa näyttämöllä. Sabbatinin tärkeimmät efektit ja barokkiteatterille ominaiset tehokeinot olivat takaseinän kuva ja yläosan katteet, jotka on sommiteltu samaan perspektiiviin. Niiden välistä oli helpompi operoida muun muassa lentolaitteita (ks. kuvat yllä).

Litteät lavasteet siis syrjäyttivät kulmanmuotoisille kappaleille maalatut lavasteet. Todella suuren lavastuksellisen keksinnön teki kuitenkin entinen laivaston insinööri ja köysistöjen asiantuntija Giacomo Torelli (1608–1678).

Torelli oli vuonna 1646 Venetsiaan rakennettavan suuren Teatro Novissimon suunnittelija. Nopeuttaakseen sivukulissien vaihtoa Torelli ryhmitteli ne tiiviisti toistensa taakse lattiaan uurrettuihin vakoihin. Tarvittavat kulissiparit oli ikään kuin valmiiksi ryhmitelty uriin, josta ne voitiin vaihtaa nopeasti: uusi kulissi työnnettiin esiin, kun taas vanha vedettiin sivuun ja piilotettiin toisten kulissien taakse.

Nopeiden näyttämönvaihdoksien tarve oli lisääntynyt, sillä erilaisia välinäytöksiä, monipuolistuvia tapahtumapaikkoja sekä mytologisia ja taianomaisia maisemia haluttiin esittää joustavammin. Niistä barokin teatteri ja etenkin ooppera alkoi kiinnostua voimakkaasti.

Kulissien vaihtamisen piti tapahtua yhtä aikaa ja äänettömästi, vaikka kulissipareja olisi ollut kahdeksan tai jopa kymmenen. Tämän mahdollistamiseksi Torelli konstruoi monimutkaisen köysijärjestelmän. Siinä kaikissa liukuvissa kulisseissa (ransk. coulisse = liukuva; engl. wings) oli köydet, jotka liitettiin suureen köysipyörään. Sitä pyörittämällä kaksikymmentä sivukulissia voitiin vaihtaa parissa sekunnissa.

Kun tähän yhdistettiin vielä sekä taustakankaan että yläpuolen katteiden yhtäaikainen vaihto, voi vaan kuvitella, kuinka tehokas vaikutus keksinnöllä oli. Aikalaiset kokivat tehokeinot sadunomaisina, yliluonnollisina sekä etenkin kauniina; musiikin säestyksellä ne olivat myös hyvin dramaattisia. Torellin näyttämötekniikka vaikutti uuden lajityypin, oopperan suosion kasvamiseen entisestään.

Näyttämötekniikan kehittyminen vähensi näyttämön apuhenkilöiden määrää ja mahdollisti suuremman tarkkuuden ja nopeuden. Sen jälkeen kun lavastuskoneistoon yhdistettiin lentolaitteet ja automatisoidut lattialuukut maanalaisia ilmestyksiä varten barokin teatterille ominainen esityskoneisto oli valmis. Kuvallisten ihmeiden (trompe l’oeil = silmänkääntötemppu) säätelemistä varten tarvittiin myös esirippu (ransk. rideau), jotta näyttämökuvat eivät olisi paljastuneet katsojille liian aikaisin. Esirippu voitiin nostaa ylös yksinkertaisten vastapainojen avulla, niin kuin muutkin nousevat ja laskevat laitteet.

Nykyaikaisen näyttämötekniikan perusratkaisut, kuten sivu- ja yläkatteet sekä nostinköydet vastapainoineen ovat lähes 400 vuotta vanhoja. Siitä huolimatta ne vastaavat pääosin yhä edelleen alkuperäistä tarkoitustaan.

Valaistukselta vaadittiin paljon sisätiloissa tapahtuvissa esityksissä. Barokin spektaakkeleissa valaistusta hyödynnettiin mielikuvituksellisesti tarvittavia tunnelmia varten. Sen emotionaalisesta vaikutuksesta oltiin hyvin tietoisia. Valaistusratkaisut suunniteltiin yleensä niin, että ne yhdistyivät musiikkiin ja dramaattisiin tapahtumiin.

Euroopassa pyörönäyttämö otettiin käyttöön vasta 1800-luvun lopulla, vaikka jo Leonardo da Vinci oli kehitellyt sellaista. Japanilaisessa Kabuki-teatterissa pyörönäyttämö oli otettu käyttöön viimeistään 1700-luvun alussa.

Giacomo Torelli kiidätettiin Ranskaan vastaamaan näyttävien oopperanäytöksien rakentamisesta. Hän sai luvan rakentaa Tuileries’n palatsiin salin, jota hän tarvitsi. Se sai nimekseen salle à machines, eli konesali. Ranskan kieleen vakiintui myös ilmaisu ”italialaissali”, salle à l’italienne, joka viittaa näyttämöaukolliseen teatterisaliin. Termi on edelleen käytössä.

Italialaiset skenografiset keksinnöt levisivät ympäri Eurooppaa. Bibbiena-niminen lavastajasuku oli suosittu, ja se dominoi lavastajina lähes 150 vuotta Euroopan hovien teattereita. Suvun jäsenistä Carlo Galli Bibiena (1728–1787) työskenteli pitkään Katariina II:n hovissa Pietarissa.

Kaikkien ruhtinashovien teatterit alkoivat kilpailla keskenään näyttämöteknisillä keksinnöillä. Niistä tuli välttämättömyys niin hoviteattereille kuin suurkaupunkien muille teattereille. 1700-luvun tyylillisiin muutoksiin palaamme myöhemmin.

Kaikkein tärkeintä kokonaisuudessa oli aistillinen kauneus. Koska ruhtinaat olivat intohimoisia teatterintekijöitä ja harrastajia, he lavastivat paitsi omaa teatteriaan myös omaa elämäänsä. Hovielämä rituaaleineen ja rooleineen oli kuin yhtä suurta teatteria.

Itsevaltiuden aikakauden teatterin ominaispiirteitä olivat allegoriat, tanssijat sekä erilaisten hyveiden ja ominaisuuksien henkilöitymät. Kyse ei ollut niinkään ihmisistä, vaan ihmisen ideoista. Useimmat teokset suunniteltiin ruhtinaan ylistykseksi. Niiden usein toistuvana aiheena oli vertauskuvallinen kertomus kaaoksesta valoon: niissä luonnollisesti yksinvaltias mahdollisti harmonian, kuten Ludvig XIV tanssiessaan itse nousevana aurinkona. Vallan keskittyminen yksinvaltiaalle korvasi järjestyksen, jossa aatelisto oli kilpaillut keskenään kaoottisesti. Tällä lailla myös näyttämöllä vahvistettiin yksinvaltiuden legitimaatiota.

Euroopassa on säilynyt barokkiteattereita vanhoine koneistoineen noin kymmenen. Niistä Tukholman liepeillä oleva Drottningholmin linnan teatteritalo on mainitsemisen arvoinen, sillä teatterisali ja sivukulissien järjestelmä on pysynyt alkuperäisenä. Kuningatar Lovisa Ulrika rakennutti Drottningholmin teatterin pojalleen, tulevalle Kustaa III:lle vuonna 1766. Teatterisali on yhä edelleen aktiivisessa käytössä. Drottningholmen on maailmankuulu esityksistään, joissa vanhempia oopperoita esitetään mahdollisimman alkuperäisellä tavalla. Paikan päällä voi kokea ja ymmärtää barokki- ja rokokooteatterin lumon ja herkkyyden sekä ymmärtää teatterin mittasuhteet, valohämyn ja illuusion.