1.2

Voidaanko teatterin alkuperästä puhua ja mitä se tarkoittaisi

Kuvitelkaamme ensin ajallisia etäisyyksiä: Ihmisen alkumuodot eriytyivät vähintään noin 500 000 vuotta sitten. Neanderthalin ihminen ilmestyi noin 100 000 vuotta sitten. Sillä esiintyi merkkejä uskonnon harjoittamisesta ja se on ilmeisesti ainakin tanssinut. Nykyihminen, homo sapiens, kehittyi noin 50 000 vuotta sitten, ja Cro-Magnonin ihminen noin 30 000–20 000 vuotta sitten. Varhaisimmat merkit rituaaleista ovat peräisin jääkauden jälkeiseltä ajalta, noin 30.000 vuoden takaa, ja vanhimmat luolamaalaukset ranskalaisissa ja espanjalaisissa luolissa ilmestyivät noin 20 000 v sitten.

Metsästysonneen ja saaliseläimiin liittyvät riitit

Nykyinen tulkinta luolamaalauksista on se, että niillä on ollut rituaalisia tarkoitusperiä, sillä ne ovat olleet eri luolissa kuin asumiseen viittaavat jäänteet. Maalauksissa on kuvattu eläimiä liikkeessä. Ihmiset on kuvattu liikkeessä, ampumassa nuolia, pukeutuneina eläinasuun tai eläimenpäisinä hahmoina. Kyse on joko ’jumaluuden kuvista’ tai eläinhahmon ottaneista ’shamaaneista’. Tunnetuin hahmoista esiintyy kuvassa, ja sillä on usean eläimen piirteitä.

Hedelmällisyyteen ja maan kasvuun liittyvät riitit

n. 9000 eKr. karjan kasvatus
n. 8000 eKr. pysyvät asutukset
suuret jokilaaksojen kulttuurit: Niili, Eufrat ja Tigris, Indus, Ganges. Näille korkeakulttuureille oli ominaista jo voimakas sosiaalinen organisoituminen, jonka elementtejä ovat uskonnon, papiston ja sen käyttämän vallan vakiintuminen.
n. 7000 eKr. viljelyskasvit
n. 6500 eKr. saven käsittely

Varmaa tai yksiselitteistä tietoa esittävien muotojen alkuperästä ei ole, eikä täyttä varmuutta voida koskaan saada. Tärkeimmät oletukset eli hypoteesit voidaan jakaa neljään ryhmään. Niin kuin alla tulemme huomaamaan, niitä ovat rituaalit, vuotuiskierto sekä vuodentulo, tarinoiden kertominen ja vaikuttaminen yhteisön elämään. Ryhmät tulee ymmärtää keskenään lomittuvina sekä ymmärtää se, että niitä on painotettu eri kulttuureissa eri tavoin.

1. Rituaalit

Rituaalit ovat uskonnollisia ja sosiaalisia käytäntöjä, joilla yhteisö kollektiivina ja säännöllisellä osallistumisellaan ylläpitää ja uudistaa suhdettaan yliluonnollisina pitämiinsä voimiin. Ne liittyivät tavallisesti luontoon, sen osiin tai kosmisiin voimiin. Rituaalin taustalla on jokin myytti eli kertomus, joka tarjoaa selityksen yhteisön ja yliluonnollisen suhteesta. Myytti voi kertoa tarinan, jonka muistoksi rituaalia vietetään, tai joka kollektiivisesti eletään uudelleen.

Myytit jaetaan tavallisesti kosmogonisiin myytteihin, jotka kuvaavat maailmankaikkeuden syntyä sekä luoja-heeroksista kertoviin myytteihin, joihin sisältyy kertomuksia tavallisesti sivilisaation synnystä, kuten tulen tai tiedon saamisesta ja maanviljelyksen synnystä. (Kalevalan runosto koostuu näistä aineksista.) Vanhat heerokset eli sankarit ovat tarinoiden keskushahmoja. Niiden nimiin yhteisö on liittänyt erilaisia urotekoja ajan kuluessa.

Näkemyseroja vallitsee siitä, miten tärkeää yhteisöissä on ollut eri tehtävien ja roolien eriytyminen. Ensiksi mainittakoon materialistista näkökulmaa edustavat antropologit ja teatterintutkijat. He ovat painottaneet yhteisön aineellisen hyvinvoinnin asettamia vaatimuksia sekä vanhimpien rituaalien kollektiivista luonnetta, johon yhteisön jäsenet osallistuivat ikään kuin samanveroisina. Toiseksi mainittakoon antropologit, jotka ovat painottaneet rituaalien suhdetta jumaluuksiin ja yliluonnollisuuteen. He ovat painottaneet myös välittäjätahojen, kuten shamaanien, poppamiesten tai pappien merkitystä ja niiden eriytymistä.

Joka tapauksessa myytin kertomisen (tai kertovan laulamisen) muuttuminen myytin esittämiseksi merkitsee ratkaisevaa askelta kohti teatteria. Murroskohtaan rituaalin ja teatterin välille liittyy ainakin kolme selvää tunnusmerkkiä.

1. Yksilö irtautuu kuorosta, joko kertojana tai myytin henkilöhahmon ruumiillistumana. Sillä on varusteet esittämistä varten (siirtymävaihe kohti roolihahmoa) sekä erityisiä tehtäviä ja taitoja.
2. Esitettävään tapahtumaan sisältyy konflikti, kuten esimerkiksi ristiriita sankarin ja jumaluuden tai sankarin ja hänen vastustajansa välillä.
3. Yleisö ei osallistu enää ”fiktiivisen maailman tapahtumiin”, vaan myötäelää ja osallistuu tapahtumiin symbolisella tasolla.

Rajan vetäminen teatterin ja rituaalin väliin on vaikeaa. Missä vaiheessa todellisuuteen vaikuttava sarja tekoja, jonka tehoon ja ”totuuteen” rituaalissa uskotaan muuttuu eriytyneen esteettiseksi, maailmankuvaa hahmottavakasi sekä emotionaalista ja älyllistä kiihoketta tarjoavaksi esitykseksi?

2. Vuotuiskierto ja vuodentulo

Vuotuiskiertoon ja vuodentuloon liittyvät toistuvat eli sykliset tapahtumat, kuten yhteisön työvaiheet, menestyksen varmistaminen, sadosta kiittäminen, uhraaminen jumalille ja papiston palkitseminen, ilo ja sadon juhlinta. Kalenterivuoden tapahtumiin liittyy rituaaleja ja myyttejä, joista tärkeimmät ovat kevään tuloon liittyvät rituaalit sekä menot hedelmällisyyden ja seksuaalisuuden varmistamiseksi. Myös kreikkalaisten Dionysos-juhlat, joista tuonnempana lisää, liittyvät syklisyyteen.

Lähes kaikista kulttuureista tunnetaan riittikokonaisuus, jonka sisältönä on taivaan ja maan avioliitto, eli kosmisten voimien yhtyminen. Siitä käytetään nimitystä ”Suuret häät” (Hieros gamos), jossa yleensä kuningaspari tai ”keväinen pari” symboloi taivaan ja maan liittoa. (Suomessa vastaavan juhlan nimenä on ollut Ukon vakat.) Juhannushäiden erityinen lataus selittyy myös tällä taustalla. Vastakkaisten voimien yhdistäminen ja nuorten naittaminen toisilleen on ollut aina keskiössä kaikessa siinä, mitä yhteisö esittävissä taiteissa yhä uudelleen toistaa.

3. Tarinoiden kertominen

Tarinoiden kertominen, joka on ollut erottamaton osa ihmisten muinaista toimintaa, liittyy kielen ja ajattelun kehitykseen. Tarinoilla on aina pyritty siirtämään tietoa ja jäsentämään maailmaa. Niiden kertominen on aiheuttanut mielihyvää. Hyvä kertoja osaa elävöittää kertomustaan. Useat Aasian teatterimuodot perustuvat vieläkin siihen, että kertova tai laulava henkilö pysyy sivulla muiden esittäessä tapahtumia ja tunnetiloja. Kaikilla kulttuureilla on eeppisen runonlaulamisen traditio. Tarinat ovat kaikkien teatterimuotojen keskiössä, ja ne mahdollistavat niiden perustavanlaatuisen viihdyttävyyden. Nykyään ajatellaan, että kaiken tiedon hahmottamisen kannalta kertomuksen rakenne on ensisijainen.

4. Yhteisön elämään vaikuttaminen

Esittävillä muodoilla on voimakas tehtävänsä yhteisössä: (1) niillä on joko säilyttävät tai staattisuutta lisäävät tehtävät tai (2) muuttavat ja muutosta ajavat tehtävät. Nämä kuitenkin liittyvät teatterin myöhempiin vaiheisiin.

Lisäksi on syytä muistaa että, valta, uskonto ja taide ovat aina kietoutuneet toisiinsa. Taiteen ymmärtäminen autonomiseksi, eli ideologioista riippumattomaksi itsenäiseksi alueeksi tai sen arvioiminen muuten kuin sen välittämien moraalisten tai yhteisöllisten seikkojen avulla on myöhäinen ja länsieurooppalainen ilmiö. Sen sijaan ajatus taiteen aiheuttamasta mielihyvästä on kuulunut jo kaikkein varhaisimpaan kulttiseen tai rituaaliseen taiteeseen.

Esittävät taidemuodot ovat aina osa julkista ja kollektiivista toimintaa, minkä vuoksi ne ovat olleet keskeisiä yhteisön maailmankuvan ja moraalin osoittimia. Sen lisäksi jo antiikin Ateenassa ollaan oltu tietoisia niiden kyvystä kiihottaa ihmisjoukkoja.

• Jäljittely, itseilmaisu, matkiminen. Niiden tuottamaa mielihyvää leikkijöille ja leikin seuraajille ei ole syytä aliarvioida. Aristoteles (300-luvulla eKr.) piti jäljittelyn (kreikaksi mimesis) halua ja taitoa ihmisen perusolemuksena. Olemmehan me kaikki joskus leikkineet ja matkineet. Vaikka tämä koskee kaikkia taiteita, tapahtuu se eri keinoin, kuvaamisen, kertomisen tai musiikin välityksellä.
• Leikkiminen, ilottelu. Leikkiin kuuluu sekä kurinalaisuus että vapaus tiettyjen sääntöjen sisällä. Leikkiin kuuluu yhteinen sopimus siitä, mitä leikitään. Leikin vähättelijä rikkoo leikkimisen illuusion ja pilaa ilon. Ilonpito on luonnollinen vastapaino raskaalle työnteolle. Sen vuoksi ilottelu ja sen voimakkain purkautumiskanava ”karnevaali” on inhimillisen energian purkautumis- ja uudistusmuoto teatterin taustalla.
• Keskittyminen, mielikuvitus. Esittäjän, kertojan ja katsojan toiminta edellyttää suurta keskittymistä ja mielikuvitusta. Hetkeen ja tilaan sidotussa taidemuodossa vaaditaan kykyä niiden hetkelliseen kohdentamiseen, ja ne tuovat mielihyvää esittäjälle ja katsojalle.
• Kieli, rytmi, musiikki, tanssi, liikkuminen, energiat. Kysymys näiden yhtenäisyydestä tai erottelemattomuudesta on ominaista kaikille esittämisen muodoille.
• Esittäjän taito ja tarttuva voima. Maagisuus syntyy taidosta, yhteisestä leikistä ja alttiudesta.
• Kaksi maailmaa: tämänpuoleinen / tuonpuoleinen. Fiktion maailma on aina eri kuin katsojien maailma. Tämä perusjako on aina esitystilanteen taustatekijä. Eri asia on niiden keskinäisen yhteyden luominen eri aikakausina.
• Naamio ja nukke. Jo kaikkein varhaisimpiin teatterimuotoihiin on kuulunut naamio erillisen vaatekappaleen lisäksi merkitsemään sitä, että esittäjä on joku toinen. Hän on ”toisesta maailmasta”, sillä hänellä on toinen identiteetti kuin arjessa. Nukke on yhtä perustavanlaatuinen väline kuin naamio. Nuket ovat olleet merkityksiltään maagisia, mutta ne ovat myös symbolisesti toiseen henkilöön viittaavia merkkejä (vrt. jumalten kuvapatsaat). Joissakin mytologioissa nuket voivat olla myös vainajien henkiä. Kysymykseen, kumpi oli ensin, ihmisteatteri vai nukketeatteri, on vaikea saada vastausta.

Suomalais-ugrilaisten kansojen varhaisina teatterimuotoina voidaan pitää shamaanin retkeä ja toisaalta karhun- tai hirvenpeijaisten näytöskappaleita. Niistä löydät Matti Kuusen hyvät kuvaukset teoksesta Suomen kirjallisuus I (1963, s. 34 ja 44), mistä ne on poimittu myös Timo Tiusasen kirjaan Teatterimme hahmottuu (1969, s. 17 ja 20).

Englantilainen teatterihistorioitsija Glynne Wickham kiteyttää rituaalin muutoksen kohti teatteria seuraavasti:

Juuri tässä samassa ajankohdassa, jolloin voimme ensi kerran havaita, miten tanssin ja laulun muodostama runkorakenne saa päälleen kertovan testin, näyttämötaide alkaa muotoutua sekä kiistanalaiseksi taidemuodoksi että pakolliseksi sosiaaliseksi rituaaliksi niin yleisön reaktioiden kuin esiintyvien taiteilijoiden välille kehittyvän kilpailun kannalta. (Teatterihistoria 1995, s. 12–13)

Lännen ja idän rituaaleista tärkeän neliosaisen teossarjan, The Masks of God (1959–1968), kirjoittanut Joseph Cambell on korostanut selvää linjaeroa idän ja lännen mytologioissa:

Idän myyteissä tärkeää on ajallisten esteiden ylittäminen, yhteyden saavuttaminen jumaluuksiin, ihmisten ja jumaluuksien erojen häivyttäminen, sulautuminen ”elämän mysteeriin”, sekä samalla staattisuus ja pysyvyys.

Lännen myyttejä yhdistää ihmisen erottaminen jumalvoimista. Myyteissä on kahdenlaista väkeä, jumalat ja ihmiset, ja niiden maailmankuvat ilmentävät keskinäisiä valtasuhteita. (1) Onko ihminen täydellisesti jumaluudesta riippuvainen, vai (2) onko ihminen maailman luoja, toimija (agentti), muuttaja ja luoja. Ihminen luo järjellään hyvää, mutta itsekkyydellään ja ylpeydellään pahaa.

Alla kiinnekohtia ja kaukaisia esitysmuotoja

N. 3500–3000 eKr. ajanjaksolta tunnetaan jo jokilaaksoihin syntyneitä kaupunkeja.

Egyptin yhteiskunta oli organisoitunut. Siihen kuuluivat myytit jumalista, maailmanjärjestys, vallanperimisen säätely sekä ajatus järjestyksen voitto kaaoksesta. Kautta aikojen kertomus jumaluudesta, joka säätää kosmisen järjestyksen tai sankarista, joka palauttaa häirityn järjestyksen on ollut kautta aikojen toistuva perustarina.

Uskonnollisista juhlista kaikkein tärkein ainakin parin tuhannen vuoden ajanjaksolla oli

N. 2500–550 eKr. Osiriksen kunniaksi näytelty/suoritettu rituaali Abydoksen kaupungissa ja ympäri Egyptiä.

Myytin mukaan Osiris oli maan jumalan Gebin ja taivaanjumala Nutin poika, joka seurasi isäänsä hallitsijana ja nai sisarensa Isiksen. Isiksen veli Set tappoi Osiriksen kateudesta hänen valtaansa ja hautasi tämän ruumiin osat eri puolelle Egyptiä. Isis keräsi ruumiin osat ja Anubiksen, myöhemmin balsamoinnin jumalan avulla herätti Osiriksen henkiin. Kun hänet oli haudattu Abydokseen, hän meni asumaan maanalaiseen (lännen maahan), missä hänestä tuli sielujen tuomari. Horus, hänen poikansa taisteli Setin kanssa ja voitti takaisin isänsä kuningaskunnan.

Rituaali tunnetaan vain yhdestä jäljellejääneestä kertomuksesta, mutta siitäkin on keskenään vastakkaisia tulkintoja. Oliko se (1) suuri viikkoja tai kuukausia kestänyt spektaakkeli täynnä taisteluja, kulkueita, hautauksia ja muita seremonioita, joissa papit olivat päärooleissa ja kansa joukkoina näyttelemässä Egyptin eri kohteissa, missä Isis-jumalatar oli myytin mukaan kerännyt kuolleen veljensä Osiriksen paloitellun ruumiin kokoon?

Vai onko se tulkittava (2) vain muistojuhlan vietoksi kaikkien kuolleitten faaraoitten muistolle. Jokainen faaraohan oli Osiriksen jälkeläinen. Kyse oli siis kuninkaallisen hautauksen toistuvasta muistoseremoniasta.

Muu lähi-idän alue koostui muun muassa heeteistä, sumeereista, babylonialaisista, kanaanilaisista ja assyrialaisista. Heillä oli valtavasti jumaluuksia, joiden palvonnassa oli paljon vuotuiseen kiertoon liittyviä rituaaleja. Ongelma ei liity kysymykseen, oliko rituaaleja ollut olemassa, vaan niiden käytäntöihin: ”näyteltiinkö” niissä vai oliko kyse jumalanpalveluksesta?

Amerikkalaisen teatterihistorioitsijan Oscar G Brockettin mukaan olennainen ero on siinä, onko kyseessä ollut staattinen yhteiskunta, jolla on ollut toistettuja rituaaleja vai selvästi dynaaminen yhteiskunta, jolla on ollut itsenäistyvä teatteri-instituutio, jonka perustana ovat olleet uudet näytelmät.

Eli meille kaikkein olennaisin tieto on se, että teatteri ”keksittiin” Kreikassa 500-luvulla eKr. Ennen kuin siirrymme tähän aiheeseen, on aiheellista mainita Aasian teatterin pääkohdat ajallisesti.

• Ainakin n. 1000 eKr. Kiinassa ja Intiassa esiintyi teatterin alkumuotoja. Intian hindu-temppeleissä järjestettiin tanssidraamaa, Kiinassa puolestaan esiintyi metsästystansseja sekä monien esitys- ja taitolajien yhdistelmänä niin sanotut Sadat leikit suurissa juhlatapahtumissa.
• Ainakin n. 800 eKr. tiedetään, että Intiassa on esiintynyt maallista tanssiviihdettä. Mahdollisesti myös Kreikan alueella on jo tuolloin ollut tanssittuja draamoja.
• N. 600-luvulla eKr. intialainen tanssidraama levisi Persiaan, Egyptiin, Israeliin sekä Turkkiin, josta sen omaksuminen länttä kohti, Kreikan saarille on ollut mahdollista.
• Intian ja koko aasialaisen teatteriestetiikan perusteos Nâtyashâstra ajoitetaan noin 700 vuoden jaksolle vuosien 200 eKr. – 500 jKr. välille.
• 713–755 jKr. Kiinassa toimi keisarillinen teatterikoulu. Myöhemmin maassa kehittyi runsas laulunäytelmien ja oopperoiden eri lajien historia.
• 1200-luvulla jKr. Japanin Nô-teatteri syntyi ja 1600-luvulla jKr. Japanin Kabuki-teatteri.

Suomeksi Aasian teatterista voi opiskella lisää Jukka O Miettisen hyvin kuvitetusta ja kiintoisasta kirjasta Jumalia, sankareita, demoneja (1987) sekä TeaKin verkko-opetusaineistosta Aasialainen teatteri.