2.1

Antiikin Rooma ja sen teatterimuodot 500 eKr.—300 jKr.

Italian niemimaan muinaisista kulttuuripiireistä yksi tärkeimmistä oli koko Keski-Italian alueelle levittynyt etruskien kulttuuri. Etruskit olivat alistaneet Rooman ympäristössä myös Latiumin maakunnan kansat. Etelä-Italiaan ja Sisiliaan oli kehittynyt voimakkaita kreikkalaisia siirtokuntia, joissa kreikkalainen kulttuuri puolestaan oli vallannut alaa sikäläisiltä alkuperäiskansoilta.

Foinikialaisten perustama Karthago sijaitsi Sisiliaa vastapäätä Afrikan puolella. Karthago lukeutuu osaksi Rooman tarunomaista syntyhistoriaa. Ennen kaikkea kaupunki kohosi merkittäväksi kauppa- ja meripoliittiseksi kilpailijaksi, jota vastaan Rooma kävi niin sanotut puunilaissodat. Niistä saavutetut voitot sinetöivät Rooman herruuden aluksi Italian alueella ja myöhemmin Välimerellä. Laajentuvasta Roomasta tuli erityisesti kreikkalaisen ja etruskien kulttuurin sulatusuuni. Silti perinteiden vaalijat vetosivat sen omaan vanhakantaiseen, agraaritaustaiseen kulttuuriin, sillä Rooman alue oli muodostunut sitä ympäröivästä maanviljelysalueesta.

753 eKr. on Rooman synnyn tarunomainen alkupiste, jolloin Romulus ja Remus perustivat kaupungin. Luonnollisesti kaupungin syntyvaiheet vievät kuitenkin paljon ajassa taaksepäin.

N. 500 eKr. roomalaiset karkottivat viimeisen etruskikuninkaansa, ja hallitusmuodoksi vakiintui tasavalta, res publica. Sitä johti kaksi konsulia, jotka valittiin joka toinen vuosi. Vähitellen järjestelmä, jossa tasavallan virat valittiin vaaleilla, vakiintui.

Vanha omistava yläluokka oli nimeltään patriisien luokka; patriisien mailla asuva ja maita viljelevä talonpoikaisluokka oli nimeltään klientit; Rooman alaluokan puolestaan muodostivat plebeijit, ja he onnistuivat hankkimaan oikeuksia kapinoimalla yläluokkaa vastaan. Roomassa kehittyi jo varhain täsmällisesti toimiva lainsäädäntö. Lait kirjoitettiin vaskitauluille ja asetettiin julkisesti näkyviin. Tärkeäksi vallankäyttäjäksi tuli myös alemman luokan edustama kansantribuuni. Hän saattoi evätä uuden lain kielto- eli veto-oikeudellaan. Useissa yhteyksissä vaadittiin maaomaisuuden tasaista jakoa. Valloitettujen maiden (provincia) lisääntyessä legioonalaiset pyrittiin palkitsemaan antamalla palkaksi uutta maata.

Teatterihistorian näkökulmasta imperiumiksi levittyvän Rooman vuosituhat on haastava. Tietoja on sattumanvaraisesti; näytelmiä ja kirjailijoita tunnetaan melko vähän. Toisaalta tiedetään, että varsinkin imperiumin myöhempinä aikoina esitettiin ja katsottiin monimuotoista viihdettä: komediaa, laulunäytelmää, taidokkaan aistikasta tanssi- ja elenäytelmää sekä eroottista spektaakkelia. Sen sijaan tragedioita lähinnä luettiin, kun taas tuhatpäiset yleisöt katsoivat verta ja kidutuksia suurissa sirkusnäytännöissä. Aikakautta voisi luonnehtia teatterin aikakaudeksi ilman merkittävää draamaa. Sen sijaan se oli esittämistaitojen ja näytäntöjen vuosituhat.

Vanhimmat esitysperinteet ja lajit

Niin kuin kaikkialla muuallakin, vanha, arkaainen sadonkorjuujuhlien perinne vallitsi myös Italian niemimaalla. Etruskit liittivät juhliin näytelmäesityksiä jumalien lepyttämiseksi. Niistä käytettiin yhteisnimitystä ludiones. Ne levisivät Roomaan ylijumala Jupiterin (kr. Zeus) kunniaksi vietettäviin juhliin viimeistään vuonna 360 eKr. Juhlat kuuluivat roomalaisten vanhimpiin vuotuisiin juhliin (ludi romani). Vaikka samaan aikaan Ateenan teatterin kukoistuskausi oli ohitse, kreikkalainen teatteri eli voimakkaana Etelä-Italiassa ja muualla kreikankielisen Välimeren alueella.

Tärkeimmät juhlat (ludi eli leikit) vakiintuivat n. 200-luvulla eKr. Silloin ohjelmiin alettiin liittää näytelmäesityksiä, joissa esiintyi naamioituja hahmoja, ilveilyä, pilkkarunoja ja lauluja. Roomalainen juhlakalenteri oli monipuolinen: ludi plebeii -juhlaa vietettiin marraskuussa; ludi florales eli kevään juhlaa vietettiin Floran, kasvillisuuden suojelijan kunniaksi huhtikuussa. Myös Suuren Äidin (maaäiti, kr. Demeter) juhlien ludi megalenses vietto vakiintui kevääseen. Heinäkuussa vietetttiin ludi apollinares -juhlia Apollon kunniaksi (kr. Apollon, room. Apollo).

Ensimmäinen kreikkalaisen draaman esitys Roomassa tunnetaan vuodelta 264 eKr. Ominaista roomalaisille oli kreikkalaisen perinteen jatkaminen kaikissa taiteissa. He kopioivat patsaita, käänsivät kirjoja ja jäljittelivät arkkitehtuuria. Roomalaisajan kulttuuri jatkoi hellenististä kulttuuria ja levitti sen Välimeren lisäksi ympäri Eurooppaa.

Noin vuoteen 240 eKr. mennessä Livius Andronicus oli kirjoittanut ensimmäisen roomalaisen komedian ja tragedian. Gnaeus Naevius (n. 270–201 eKr.) oli toinen varhainen dramaatikko, joka yhdisti tragedioihinsa roomalaisia aiheita. Moraalinen juoni korosti perinteisiä hyveitä, ja pääosissa esiintyi roomalaisia virkamiehiä, ylempisäätyisiä sekä muita kuuluisia henkilöitä. Näytelmälajista käytetään nimeä Fabula tai Comedia praetexta. Fabula viittaa tarinaan ja praetexta ylhäisen henkilön viitan kirjailtuun reunukseen. Näytelmissä isäntä esitetään viisaampana kuin orja.

Kreikkalaisyhteydet komediassa

Puunilaissodissa, joista ensimmäinen käytiin vuosina 264–231 eKr., Rooma valloitti paitsi koko Italian niemimaan myös kreikkalaisalueet, joista se oli riidellyt Karthagon kanssa. Hannibal uhkasi Roomaa Italian puolella. Vasta kolmas puunilaissota 150–146 eKr. johti Karthagon tuhoamiseen ja varmisti Rooman herruuden levittäytymisen. Yhteydet kreikkalaiseen kulttuuriin aukenivat.

Maaseudun liikaväestö muutti kasvavaan kaupunkiin, mikä myötävaikutti kaupungin proletariaatin syntyyn. Heihin lukeutuivat valloitusretkien aikana isännille myydyt orjat. Roomaan alkoi virrata valtavasti pääomaa. Kun kaupungista oli noin vuoteen 100 eKr. mennessä tullut Välimeren piirin suurvalta, seurasi sisällissotien vuosisata. Sen aikana esiintyi monia ryhmittymiä ja valtiomiehiä, jotka roomalaisten historiankirjoittajien ansioista pääsivät uudella ajalla usein draaojen päähenkilöiksi, jotka analysoivat poliittisia mekanismeja. Jo Shakespeare kirjoitti roomalaisnäytelmiä.

• 133–121 eKr. Gracchus-veljekset johtavat köyhien puoluetta.
• 88–82 eKr. Kansanpuolueen (Marius) ja aatelispuolueen (Sulla) välinen sota.
• N. 54 eKr. Caesar taistelee Pompeiusta vastaan.
• N. 30 eKr. Octavianus taistelee Antoniusta vastaan

Tasavalta hajoaa ja Octavianuksesta tulee ensimmäinen keisari, Imperator Augustus vuonna 27 eKr.

Suurvallaksi muotoutuessaan 100-luvulla eKr. ja myös tasavallan aikana (ennen keisari Augustusta) monimuotoisista kansanhuveista ja spektaakkeleista muodostui merkittävä osa julkista toimintaa ja kasvavien väestömäärien huvitusta. Areenoilla nähtiin muun muassa gladiaattoritaisteluita, kilpa-ajoja ja julkisiin virkoihin pyrkiviä henkilöitä. Kaikki pyrkivät saamaan kansansuosiota ja vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen lahjoittamalla näytäntöjä. Tältä ajalta ovat peräisin myös kuuluisimmat komedian kirjoittajat.

Draamakirjailijat Plautus ja Terentius

Kreikkalaista komediaa jäljittelevä näytelmälaji sai nimekseen fabula tai comedia palliata. Nimi juontaa juurensa kreikkalaistyyppisestä lyhyttä vaatetta tarkoittavasta sanasta. Roomalaisaiheisista näytelmistä poiketen orja esitetään niissä aina isäntäänsä viisaampana. Tärkein esikuva oli Menandros, ja lajin kuuluisimmat edustajat olivat Plautus ja Terentius. Plautus (250 EKr. – + 184 eKr?) oli aikanaan suositumpi ja kuuluisampi, kun taas Terentiusta on ihailtu etenkin renessanssiaikana ja sen jälkeen. Alla Plautuksen tärkeimpiä näytelmiä:

Menaechmi (Kaksoset)

Amphitruo

Aulularia (Kultaruukku)

Mostellaria (Kummitustarina)

Miles gloriosus (Loistava soturi)

Vaikka Plautuksen nimiin on merkitty noin 130 näytelmää, niistä ehkä vain 20 on alkuperäisiä. Teatterit mainostivat omia näytelmiään hänen nimissään saadakseen yleisöä. Kaksoset-näytelmä oli myöhemmin Shakespearen Erehdysten komedian esikuva. Amphitruo näytelmässä Jupiter ottaa sotapäällikkö Amphitryonin muodon ja viettelee tämän hurskaan vaimon, joka synnyttää Herakleen (roomaksi Hercules). Myös myöhemmät komediankirjoittajat ovat suosineet aihetta. Aulularia, eli Kultaruukku oli Molièren Saituri-näytelmän pohjana. Loistavaa soturia puolestaan voi pitää eurooppalaisen komedian rehvastelevien soturihahmojen alkumuotona.

Plautuksen juonet ovat yksinkertaisia ja niissä koomiset tilanteet seuraavat toisiaan vauhdikkaasti. Henkilöiden luonteet ovat selkeitä, ja näytelmissä näyttäytyy myös roomalaisten arki. Plautus jatkoi Menandroksen uuden komedian myötä kehittynyttä henkilövalikoimaa. Hän käytti puhekieltä ja murteita, keksi uudissanoja ja muovasi vapaasti kieltä. Sen lisäksi teoksiin oli lisätty orjien ja palvelijoiden osuuksia; ”parasiitti” eli siivellä eläjä oli tärkeä koominen hahmo.

Plautuksen näytelmät sisäsivät prologin, joka useimmiten oli puhe yleisölle. Prologi pyrki vangitsemaan yleisön huomion sekä selvittämään sille lähtötilannetta. Dialogi koostuu proosasta, mutta mukana on myös juonen katkaisevia lauluja (canticum). Sen vuoksi ne olivat aikansa laulunäytelmiä. Plautus ei käyttänyt kuoroa.

Terentius (190 Ekr. – + 159 eKr.), jolle Menandros oli myös tärkeä esikuva, oli ”hienostuneempi” näytelmäkirjailija kuin Plautus. Terentiuksen näytelmät olivat kielellisesti selkeämpiä ja hän kiinnitti paljon huomiota rakenteen ja juonen sommitteluun. Myös ”realistina” Terentius oli uskottavampi ja huolellisempi kuin Plautus. Terentius yhdisteli vapaasti useampia lähteitä. Hän ei lisännyt roomalaista paikallisväriä näytelmiinsä, vaan säilytti kreikkalaisen tunnelman. Terentius ei kuitenkaan ollut aikanaan suosittu. Vasta renessanssin myötä hänestä tuli arvostetumpi kuin Plautuksesta. Ainakin seuraavat kuusi näytelmää tunnetaan varmuudella.

Andria

Hecyra

Heauton Timorumenos

Eunuchus

Phormio

Adelphi

Näyttelijät ja esitykset

Plautus oli oman seurueensa johtaja, dominus gregis, eli käytännössä sekä kirjailija, näyttelijä, ohjaaja että manageri. Hän vastasi neuvotteluista esityksen tilaajan kanssa. Näyttelijät (histriones) olivat hänen omistamiaan orjia. Kuuluisuuteen nouseva näyttelijä voitiin kuitenkin vapauttaa, kuten muutkin lahjakkaat ja merkittävät orjat. Tällainen myöhemmin rikastunut ja arvostettu näyttelijä ja puhetaidon opettaja oli Roscius (+ 62 eKr). Hän oli kuuluisan kirjailijan ja retoorikon Cicero ystävä, joka piti Rosciusta oivallisena esikuvana puhujille.

Roomassa näyttelijän arvostus ja sosiaalinen asema yleisesti oli paljon heikompi kuin Kreikassa, ja näyttelijä rinnastui lähinnä orjaan. Keisari Augustus erikseen kielsi senaattoreja ja arvokkaita sukuja pitämästä yhteyksiä mimus-näyttelijöihin. Myöhemmin keisariajalla teatterin ja näyttelijöiden suosio kuitenkin lisääntyi ja säännöt väljenivät. Suositut näyttelijät saattoivat nousta vaikutusvaltaisiin asemiin.

Roomalainen teatterirakennus

Teatterirakennuksia pystytettiin paljon Etelä-Italiaan. Roomaan puolestaan pysyviä teattereita alettiin rakentaa tilapäisten lavojen ja puisten rakennelmien tilalle melko myöhään. Puinen teatteri rakennettiin Roomaan vasta 179 eKr. ja kivinen 174 eKr., joista jälkimmäinen tuhottiin. Vasta v 55 eKr. Pompeiuksen teatteri jäi pysyvästi Roomaan, samoin vuonna 13 eKr. pystytetty Marcelluksen teatteri (ks. kuva). Molemmat olivat kuitenkin suhteellisen pieniä, ja niihin mahtui vain noin 17–20 000 katsojaa.

Maalattuja näyttämökuvia oli käytössä viimeistään 99 eKr. Hellenistisessä teatterissa oli mukana myös maalattuja taustoja. Esirippu eli siparium tavataan jo viimeistään vuonna 133 eKr. Roomassa. Esiripun mukana olo mahdollisti myös yllätyksellisyyden ja spektaakkelimaisten tehojen korostumisen. Esirippu laskeutui edessä olevaan kouruun. Näytösten välissä esiintyi mimus-ryhmiä.

Noin 80 jKr. rakennettuun Colosseumiin mahtui noin 80 000 katsojaa. Siellä järjestettiin muun muassa eläintappeluja, ihmisten taisteluja sekä kristittyjen teloituksia. Toinen yleisön intohimo oli kilpa-ajot. Niitä järjestettiin noin tuhannen vuoden ajan, ja niiden areena oli Circus Maximus. Myös vesitappelut ja meritaistelunäytökset, naumachia, kuuluivat roomalaisten lempihuvituksiin. Loistava vesijohtojärjestelmä ja muut insinööritaidon mestarinäytteet mahdollistivat vaativienkin spektaakkelien toteuttamisen.

Panem et circenses eli leipää ja sirkushuveja pyrittiin tarjoamaan kansalle, jotta se pysyisi tyytyväisenä ja äänestäisi vanhat vallanpitäjät uudelleen virkoihinsa. Tällaisia miehisiä huveja tarvittiin myös massiivisten legioonien viihdyttämiseksi ympäri Välimerta aina noin 500-luvulle jKr.

Kreikkalaisen ja roomalaisen teatterirakennuksen välillä on pari olennaista eroa. Erot ilmenevät parhaiten, kun roomalaisen teatterin rekonstruktiota vertaa edellisen opintojakson kolmeen kreikkalaisen teatterin kuvaan.

Roomalaisissa teattereissa koroke (proscenium) vakiintui alemmaksi. Vaikka näyttämörakennuksen eli skenen etuseinä litistyi, se säilyi kaksikerroksisena. Se muodosti koristeellisen mahtavan etuseinän (scenae frons), joka jo itsessään oli kuin valmis lavastus täynnä patsaita, syvennyksiä, pylväitä ja koristeaiheita. Mukana oli usein myös keisarin patsas.

Näyttelemisalueena oli proscenium, jonka nimenä oli pulpitum.Orchestra muodostui kunniavieraiden alueeksi, kun taas virkamiehet istuivat aitioissa. Eri säädyt pyrittiin pitämään erossa toisistaan. Itse katsomon nimeksi tuli cavea.

Teatterit eriytyivät suljetuiksi tiloiksi. Ne oli osittain katettu, jos ei pysyvällä katolla, niin ainakin purjekankaalla. Ainakin esiintymislava oli katettu kiinteällä katolla, mikä paransi akustiikkaa ja suojeli komeaa seinustaa sateilta. Yleisöä varjostamaan levitettyyn velaan oli toisinaan maalattu näyttäviä kuvia, kuten keisari Nero ilmettynä aurinkojumalana vaunuissaan.

Scaenae frons:ssa oli kolme ovea, mutta sen sivukäytävät olivat muuttuneet näyttämölle johtaviksi lisäoviksi. Sen seurauksena viiden oviaukon järjestelmä vakiintui. Samalla lailla kuin aiemmin uudessa attikalaisessa komediassa, ne alkoivat merkitä eri taloja. Muutos mahdollisti lavastusrakennelmien lisääntymisen sekä suureellisemmat koristeet.

Taitavasti tehdyt kaarien ja holvien muuraukset olivat erottamaton osa roomalaisten rakennustaitoa. Niiden avulla rakennettiin vomitoriot eli poistumisaukot ja käytävät, joita pitkin yleisövirrat saattoivat kulkea. Keisariajalla oli yhteensä noin 125 vakituista teatteria koko Välimeren alueella. Niihin lukeutuivat Ostia, Arles, Orange, Merida, Timgad, Djemila, Dugga, Aspendus sekä Ateenan Dionysos-teatteri, joka uusittiin nykyiseen asuunsa. Myös kreikkalaisia amfiteattereita muokattiin.

Muita roomalaisen komedian lajeja

Atellaanifarssit olivat peräisin Etelä-Italiasta, Atellan kaupungista. Ne päätyivät Roomaan vasta 200-luvun eKr. alussa. Kyse oli torilla markkina-aikaan esitettävistä lyhyistä farsseista, jotka rakentuivat pysyvien henkilöhahmojen ja niiden vakiovaatteiden ja -naamioiden varaan. Farssit improvisoitiin osittain, mutta välillä ne perustuivat kirjoitettuihin teksteihin. Säilyneet tekstit tunnetaan nimillä Talonpoika, Viininkorjaajat, Puupino ja Vuohi. Vakiohahmoja olivat esimerkiksi Bucco (ahmatti), Dossennus (näppärä viisas neuvonantaja), Maccus (typerys, palvelija) Pappus (vanhus, höperö, ahne sekä oman nokkeluutensa uhri) sekä Manducus.

Atellaaneilla oli useita samankaltaisuuksia renessanssiaikana syntyneen commedia dell’arten kanssa. Sen vuoksi on keskusteltu mahdollisuudesta, että traditio olisi jatkunut toista tuhatta vuotta.

Mimus on alun perin vanha kreikkalainen (mimos) kansanomainen, realistinen sketsi sekä markkinoilla esitettävän esityksen muoto. Se levisi Kreikasta Etelä-Italiaan ja sitä on esitetty ainakin 173eKr. ludi florales -juhlilla. Mimuksen piirteitä oli esiintyminen ilman naamioita sekä se, että myös naisia oli seurueissa, joista yhden johtajaa nimitettiin archimimukseksi tai tunnettua naisjohtajaa arkhimimaksi. Keisariajan Roomassa miimus kehittyi rohkeaksi ja rivoksi komedian ja spektaakkelin muodoksi. Alastomuus ja seksi kuuluivat myös esityksiin.

Tragedia Roomassa

Tragediaa arvostettiin Roomassa lähinnä kirjallisena lajina. Quintus Ennius (239–169), Marcus Pacuvius ja Lucius Accius jäljittelivät kreikkalaista tragediaa ja mytologisia aiheita. Tragedialle ei kuitenkaan riittänyt suosiota esitettävissä teattereissa, sillä roomalaiset suosivat komediaa. Tragediat nähtiin erityisesti kirjallisina ja moraalisfilosofisina opetuksina. Oppineiden piirissä tragedioiden luennat, recitationes, alkoivat viimeistään vuonna 76 jKr. Kuuluisin kirjailijoista oli Seneca (4eKr. – + 65 jKr.), filosofi ja keisari Neron opettaja. Aikansa merkittävä vaikuttaja ajautui ristiriitaan oppilaansa noustua valtaan ja lopulta Seneca riisti itseltään hengen.

Seneca kirjoitti ainakin 11 tragediaa luettaviksi, ei esitettäviksi. Tämän voi huomata siitä, että välillä on epäselvää jäävätkö henkilöt näyttämölle seuraavien kohtauksien ajaksi vai eivät. Henkilöiden luonteet ovat vakaita ilman ristiriitoja. Draamallinen pääpaino on sanonnan tehokkuudessa, sanankäänteissä sekä erilaisissa tehokeinoissa. Näytelmät heijastivat aikakautensa henkeä, sillä myös ne olivat mahtipontisia ja väkivaltaisia. Niissä esiintyi salamurhia, moralisointia, pessimismiä – kaiken kaikkiaan niitä leimasi kyynisen julma maailmankuva. Näytelmissä oli kuitenkin myös paljon tehokkaita ja vaikuttavia jaksoja: kansojen kohtalot, ruhtinaitten julmuus ja petollisuus sekä ajan yleinen väkivaltaisuus heijastui tragedioihin omakohtaisesti koettuina. Senecan näytelmät olivat myöhemmin keskeinen esikuva Shakespearelle ja muille Englannin renessanssitragedioille.

Hercules furens

Medea

Phaedra

Agamemnon

Oedipus

Pantomimus

Pantomimus oli roomalaisten hienostunut, aistikkuuteen ja taituruuteen perustuva muoto esittää kreikkalaisia tragedioita ja mytologiaa. Pantomimus oli keisarillisessa Roomassa suosittu esiintyjä, joka liikkeiden ja eleiden kautta esitti tyylitellysti kohtauksen jokaista roolihenkilöä peräkkäin. Aiheet pohjautuivat klassiseen historiaan tai mytologiaan, ja resitointikielenä oli yleensä alkukieli kreikka. Pantomimus käytti tragedianäyttelijän vaatetta, pitkää viittaa ja silkkistä tunikaa. Naamiossa, jota hän vaihtoi eri rooleja varten, ei kuitenkaan ollut suuaukkoa. Häntä säestivät muusikot, tavallisesti huilut, pillit, symbaalit ja trumpetit sekä kuoro. Kuoro lauloi kreikaksi tragedian, jonka pantomimus esitti. Tunnetuimmat esiintyjät olivat Pylades Ciliciasta ja Bathyllus Aleksandriasta, jotka näyttelivät Augustuksen aikana sekä Paris. Keisari Nero, joka halusi olla ”suurin taiteilija” kaikessa, tapatti Pariksen ammatillisesta mustasukkaisuudesta, mahdollisesti myös henkilökohtaisemmista syistä.

Pantomimuksen taide ei ollut karkeaa, vulgaaria tai rivoa, niin kuin roomalainen mimus. Pikemminkin se oli jalostuneen aistillista. Kirkkoisä Augustinus piti sitä silti moraalille vielä vaarallisempana kuin sirkusta, sillä se käsitteli ennen kaikkea pahoja intohimoja. Hän pelkäsi sen kauneudella ja viettelevyydellä olevan ”haitallinen vaikutus naiskatsojiin”, ja miksi ei yhtä hyvin myös mieskatsojiin.