2.8

Maallisen teatterin laajentuminen 1400—1500

Pääkysymys on seuraava: miten varhain ja itsenäisesti maallinen näytelmistö kehittyi?

Yhden näkemyksen mukaan maallinen näytelmistö oli uskonnollisen näytelmistön varhainen ja rinnakkainen ilmiö. Toisen näkemyksen mukaan ne lisääntyivät laajamuotoisesti vasta vuoden 1250 jälkeen tai vasta Corpus Christi -juhlatradition yhteydessä 1300-luvulla.

Lähdeaineisto ei tue kovinkaan vahvasti väitettä, että maallinen näytelmä olisi ollut olemassa selvästi ennen 1300-lukua. Toisaalta erottelu on vaikeaa, sillä maallikoiden (ei papiston) esityksissä oli sama tarinapohja. Ne koostuivat kristillisistä myyteistä, jotka yleisö tunsi. Maallinen ja kirkollinen näytelmä muistuttivat muutenkin toisiaan.

Kirkollisessa näytelmässä maalliset elementit, kuten arkitilanteet, komiikka ja aikalaishistorian kuvaukset lisääntyivät. Maallinen näytelmä puolestaan pohjautui samoihin uskonkappaleisiin kuin kirkollinen. Muu ei olisi ollut edes mahdollista, sillä sitä olisi pidetty pyhäinhäväistyksenä. Katolisen kirkon keskeisten kohtien kohdalla oli oltava varovainen.

Maallinen näytelmä

Arrasin kaupungista kotoisin oleva kirjuri ja myöhemmin diplomaatti, Adam de la Halle (1240–1285), on harvinainen ja kiinnostava tuttavuus maallisen näytelmän yhteydessä.

Lehtimaja-näytelmässä (Le jeu de la Feuillée) vuodelta 1277 tekijä yhdisti satiirisia juttuja ja burleskia komiikkaa Arrasin asukkaista kansantaruihin, kuten keijuihin ja yliluonnollisiin tapahtumiin. Teoksessa kolme pääkeijua, eli kolme vanhaa kelttiläistä jumalatarta, viettivät rituaalin mukaista pyhää ateriaa lehtimajassa. Myös tekijä esiintyi itse omalla nimellään näytelmässä.

Robinin ja Marionin näytelmä (Le jeu de Robin et Marion) vuodelta 1283 on pastoraali, eli se sisälsi ihenteellisia, kauniita ja tavallisesti paimenina toimivia maalaisia. Tarinassa ritari kosii paimentyttöä, jota tämän oma paimensulhanen vastustaa. Ritari perääntyy uhkaavaa konfliktia, mutta nuoresta parista tulee Toukokuun pari.

Farssi (farce)

Poika ja sokea mies, joka on peräisin Flaamista noin vuodelta 1270, oli uskonnollisen spektaakkelin välinäytös, ja se on sävyltään sangen kyyninen. Nuori mies huijaa sokeaa miestä ja lopulta ryöstää tämän. Kieli on Flaamin murretta.

Useimmat keskiajan farssit olivat samanlaisia: melko lyhyitä ja runomittaisia. Niiden aiheina oli seksi ja ruumiinvammat. Henkilöitä oli vain vähän, ja toiminta kehittyi nopeasti ja yksinkertaisesti. Farsseja voisi luonnehtia dramatisoiduiksi anekdooteiksi.

Maître Pathelin (Mestari Patelin) vuodelta 1460 on keskiajan tunnetuin farssi ja sitä pidetään mestariteoksena. Asianajaja Patelin huiputtaa kauppiaalta palan kangasta, mutta joutuu myöhemmin itse yksinkertaisen lammaspaimenen huiputtamaksi. Huijattu huijari on yhteiskunnan epärehellinen parempiosainen, jonka omat juonet kääntyvät häntä itseään vastaan. Näytelmä oli valtavan suosittu, ja vuoteen 1600 mennessä siitä oli otettu 30 painosta.

Fastnachtspiel (laskiaisnäytelmä)

Laskiaisnäytelmä kehittyi Saksassa omaksi komedialajikseen. Lajityypin kuuluisin edustaja oli nürnbergiläinen suutari Hans Sachs (1494–1576), joka ohjasi ja kirjoitti kotikaupungissaan useita satoja näytelmiä. Niitä esitettiin laskiaisiltana Nürnbergin tuomiokirkkoon rakennetulla lavalla. Näytelmien sävy oli opettavainen. Niissä ylistettiin kunnollisuutta, ahkeruutta ja kuuliaisuutta, vaikka komedioina niissä oli käytetty karkeita ja jopa kömpelöitä keinoja. Niitä on kritisoitu hieman puisevina. Suutari Hans Sachs liittyy myös mestarilaulun traditioon ja Richard Wagner ikuisti hahmon vuonna 1868 kantaesitetyssä oopperassaan Nürnbergin mestarilaulajat, jonka päähenkilö Hans Sachs oli.

Antiikin harrastus oppineiden piirissä

Saattaa olla yllättävää, että antiikin jälkeen ensimmäinen nimeltä tunnettu näytelmäkirjailija oli nainen. Hän oli vuosina 932–1000 elänyt nunna ja abbedissa Hroswitha (Valkoruusu). Hän muokkasi Gandersheimin luostarissa kuusi Terentiuksen näytelmää kristilliseen asuun ja esitti niitä luostarissa mahdollisesti marioneteilla. Vuonna 1501 näytelmät julkaistiin ja ne levisivät laajalle.

Keskiajan lukuisissa yliopistoissa harrastettiin runsaasti antiikin tekstien lukemista ja esittämistä. Esityksissä oli esilukija ja pantomiiminen esitys tai opiskelijat esittivät suoraan niitä. Se vaikutti myös keskeisesti näytelmäharrastuksen laajenemiseen renessanssiaikana.

Myöhäiskeskiajalla kirkon valta heikkeni monien sisäisten konfliktien seurauksena. Mahtavuus ja ahneus heikensi sitä, samoin lisääntyvä oppineisuus, sekä kirkon sisällä toimineet monet toisinajattelijat, esimerkiksi köyhyysliikkeet.

Uskonpuhdistuksen vuosina 1500-luvun alkuvuosina uskonnolliset näytökset muuttuivat ankaran hyökkääviksi vastapuolta vastaan, mikä herätti levottomuutta. Sen vuoksi kansallisvaltioita rakentavat hallitsijat joutuivat lopettamaan uskonnolliset näytökset.

600 vuoden aikana (900–1500) oli tapahtunut voimakas kehitys koko katolisen kirkon vaikutusalueella. Vaikutus ulottui aina läntiseen Suomeen asti. Tiedetään, että Tanskassa esitettiin mysteerinäytelmiä, niin kuin myös Riiassa vuonna 1204. Riiasta ei ollut pitkä matka Turkuun. Koska Suomen keskiaikaiset piispat olivat opiskelleet Pariisissa ja itämerelliset yhteydet olivat vilkkaita, on todennäköistä, että myös Suomessa olisi ollut esityksiä, vaikka tätä ei voi vahvistaa luotettavasta lähteestä. On mahdollista, että Piispa Henrikin elämää, kuolemaa ja ihmetekoja kuvaavaa esitystä olisi esitetty Nousiaisissa, pyhiinvaeltajien ohjelmaksi. Turussa näytäntöjä olisi ollut luontevaa järjestää Heikin markkinoiden yhteydessä kesällä tai kenties talvella, kun surma kerran tapahtui jäällä. Toinen keskiaikainen teksti, jossa on mukana näytelmällisiä elementtejä, oli maallinen mustasukkaisuusdraama Elinan surma.

Euroopan renessanssiteatterin juuret olivat näkyvillä jo vuoden 1500 aikoihin

1. Raamatullisista aiheista alettiin siirrtyä maallisiin aiheisiin yhä selvemmin. Kansalliset ainekset alkoivat yhdistyä antiikin aineistoon, joka mahdollisti kehityksen kohti renessanssin draamaa.
2. Uskonnollisten aiheiden vuoksi kansainvälinen ja yhteinen pohja katosi. Omat kansalliset tyylit ja omat painotukset kehittyivät eri maissa.
3. Kaupungit, ammattikunnat ja kauppiasluokka veti aktiivisen tukensa pois. Ero opettavan ja valistavan sekä ansaitsemismielessä tuotetun viihteen välillä korostui. Koska kirkko ei missään vaiheessa ollut peruuttanut kiroustaan ammattinäyttelijöille, ”harkinnanvaraista” lainsuojattomuutta alettiin jälleen soveltaa.
4. Teatteria ei enää mielletty koko yhteiskunnan yhteiseksi, paikallishallinnon ja kirkon tukemaksi yritykseksi, jossa olisi juhlittu elämän perustana olevaa maailmanselitystä. Sen seurauksena kaupalliset ja ammatilliset taidot kehittyivät teatteriryhmissä, mikä johti ammattiteattereiden syntyyn renessanssina. Niiden ensimmäisiä mesenaatteja olivat ruhtinaat ja kuninkaat.

Kaikki tahot, jotka ovat ottaneet taiteen kentän haltuunsa tai nousseet kulttuuriseen johtoasemaan ovat perustelleet valtansa ja käsityksiensä oikeutusta määrittelemällä edeltäneen aikakauden negatiivisesti. Renessanssin aikana 1500-luvulla syntyi käsitys pimeästä keskiajasta. Romantiikan aikakausi puolestaan nosti esikuvaksi 1800-luvulla. Jatkumot ovat kuitenkin pohjimmiltaan paljon tasaisempia kuin käännekohtia painottavat uudistajat ovat halunneet myöntää.