3.4

Lontoon kiihkeä teatterielämä ja esityskäytännöt

Elisabethin valtaannousun myötä vuonna 1558 kaikille paronin arvonimen saaneille miehille annettiin oikeus ylläpitää teatteriseuruetta. Näytteleminen siirtyi siis ammattilaisille ja luvan varassa toimville ryhmille.

Vuodesta 1574 alkaen Master of Revels, teatteriesityksiä kontrolloiva viranomainen, alkoi toimia hoveissa. Hänelle käsikirjoitukset tuli alistaa tarkistettavaksi. Paikallisella tasolla valtaa käyttivät kaupunkien pormestarit.

Esiintymispaikoiksi vakiintuivat majatalojen pihat, linnansalit ja kaupungintalot. Niissä esittäminen oli helppoa, sillä esimerkiksi verhot, huonekalut, parvekkeet ja ovet voitiin ottaa sopivasti käyttöön. Lisäksi tiloissa oli pysyviä tai tilapäisiä korokerakennelmia.

Lontoon vanhan keskustan muurien ulkopuolelle alettiin rakentaa julkisia teatteritaloja. Ne olivat puisia kehänmuotoisia pihoja, joita seurueet vuokrasivat talojen rakennuttajilta ja omistajilta. Omistajat saattoivat olla myös osakeyhtiöitä, kuten seurueet, jotka vuokrasivat tiloja. Teatterimaailmaa leimasi käytännön liikemiesmäinen ajattelu, ja hyödyn tavoittelu oli keskeinen osa toimintaa. Alla on lista eräistä Lontoon keskeisistä teatteritaloista.

• The Red Lion (1567), rakentanut John Brayne; piha, katsomoparvekkeita, torni näyttämön päällä ja katos sen yläpuolella.
• Newington Butts (1579–1599).
• The Swan (1595–1632), sijaitsi Thames-joen eteläisellä rannalla, sen rakensi Francis Langley. Teatteri on ainoa, josta on säilynyt piirros (ks. kuva).
• The Red Bull (1605–1663).
• The Hope (1613–1617).

Seurueet

Seurueet olivat muodollisesti ylhäisen henkilön suojeluksessa ja sen vuoksi passiivisen kontrollin alaisina. Niiden muodoksi kehittyi osakeyhtiö, jossa oli kolmenlaisia jäseniä:

1. osakkaat (shareholders).
2. palkatut miehet (hired men).
3. oppipojat (apprentices).

Osakkaat jakoivat teatterin voiton keskenään, tekivät päätökset ja palkkasivat muut näyttelijät ja tekniikan. Oppipojat työskentelivät ylläpitosopimuksella osakkaiden koulutettavina ja he näyttelivät tyttörooleja. Myöhemmin he saattoivat saada palkallisen kiinnityksen ja siirtyä vähitellen osakkaiksi.

Joustava järjestelmä mahdollisti parhaiden voimien kokoamisen, koulutuksen ryhmän sisällä sekä taloudellisen motivaation toimia oman seurueen hyväksi. Osakkaiden, palkattujen näyttelijöiden ja oppipoikien lisäksi muita palkattuja henkilöitä olivat esimerkiksi muusikot, tarpeistonhoitajat, puvustajat, puusepät ja maalarit. Kirjailijalle maksettiin palkkio, ja useat kirjailijat onnistuivat rikastumaan. Myös päänäyttelijöillä oli hyvät tulot.

Kaksi tärkeintä kilpailevaa seuruetta olivat Lord Admiral’s Men (suom. Yliamiraalin seurue) ja Lord Chamberlain’s Men (suom. Hovimarsalkan tai Ylikamariherran seurue). Kummankin ryhmän toiminta vilkastui erityisesti vuosien 1591–1592 ruttoepidemian jälkeen. Epidemian aikana teatterit olivat tartuntavaaran takia väliaikaisesti kiinni.

Lord Admiral’s Men -seurueen tärkein näyttelijä oli Edward Alleyn. Seurueen läheinen taho oli rahoittaja ja keinottelija Philip Henslowe. Hänen säilynyt päiväkirjansa vuodelta 1587 on eräs tärkeimpiä tietolähteitä aikakauden teatterista.

Ainakin seuraavat teatterirakennukset olivat seurueen käytössä: The Rose (1587–1606) oli alun perin karhuareena ja se sijaitsi etelärannalla; The Fortune toimi aluksi vuosina 1600–1621 ja uudistettuna 1623–1661. Teatterin rakennussopimus on säilynyt: Sisäpihan läpimitta oli noin 16 metriä, ja näyttämön pinta-ala 12 x 8 metriä. Katsojia mahtui katsomoon noin 2000, (Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle mahtuu noin 900 katsojaa). Niin tärkeä lähde kuin Fortunen rakennussopimus on, siitä ei ole paljon apua, koska moni asia piti vain tehdä ”samoin kuin Globessa”.

Lord Chamberlain’s Men -seurue ilmeisesti voitti kilpailun seurueiden välillä menestymällä paremmin. Se korotettiin aikanaan uuden kuninkaan, Jaakko I:n omaksi seurueeksi vuonna 1603, jonka jälkeen sille annettiin uusi nimi, The King’s Men. Sen avainhenkilöitä olivat näyttelijät James ja Richard Burbage, isä ja poika, sekä rakastetut koomikot Richard Tarleton ja William Kempe. William Shakespeare, joka oli liittynyt seurueeseen viimeistään 1590-luvun alussa kirjoitti eräät parhaimmista rooleistaan juuri Burbagelle ja Kempelle. Heidän käytössään olivat ainakin seuraavat teatterit

The Theatre (1576–1597), joka sijaitsi Thamesin pohjoisrannalla, mutta kaupungin muurin ulkopuolella. Teatteri oli Lord Chamberlains Men’in hallussa vuosina 1594–1596. Siellä Shakespearen monet varhaiset näytelmät saivat kantaesityksensä.

The Curtain (1577–1627) sijaitsi myös pohjoisrannalla melko lähellä The Theatrea. Seurue oli tässä teatterissa vuosina 1597–1598.

The Globe (1599–1613) rakennettiin Thamesin etelärannalle. Shakespearen tärkeimmät näytelmät on kantaesitetty siellä. Vuonna 1613 tulipalo hävitti teatterin, mutta sen tilalle rakennettiin entistä upeampi, tiilikattoinen ja rikkaasti koristeltu The New Globe, joka toimi vuosina 1614–1644. Vanhasta Globesta on tehty rekonstruktiokuva (ks. kuva), samoin myös uudesta Globesta (ks. kuva).

Teattereiden käyttö (public theatres)

Teattereita oli julkisten teatteritalojen, public theatres, lisäksi myös sisätiloihin rakennetut yksityisteatterit, private theatres. Kolmantena esityspaikkana toimi hovi ja muut tilapäiset sisätilat. Julkisten ja yksityisten teattereiden esitystapa ja ohjelmisto poikkesivat toisistaan jonkin verran.

Julkisten teattereiden esityskausi ajoittui kesäaikaan. Julkisista teattereista on säilynyt vain vähän dokumentteja ja muita aineellisia jäänteitä. Ainoa isompi jäänne on The Rose -teatterin pohja, joka on kaivettu Lontoossa esille. Nykyään Lontoossa toimii paikan lähelle rakennettu näköiskopio Globe-teatterista, joka on vierailemisen arvoinen.

Pyöreiden rakennusten ulkopuolen läpimitta oli noin 30 metriä; sisäpihan noin puolet siitä. Kaikki historialliset dokumentit, jotka ovat säilyneet ovat ainoastaan hollantilaisen matkamiehen piirros (ks. kuva yllä The Swan -teatterista) sekä tarpeistoluetteloita ja yksi rakennussopimus.

Esitykset alkoivat noin kello 14 tai 15. Sen alkamisen merkiksi lippu nostetiin salkoon. Esitykset loppuivat ennen pimeän tuloa eikä niissä ollut väliaikoja. Lisätuloja kertyi oluen ja viinin myynnistä. Halvimmat lippuhinnat olivat permannon seisomapaikoille. Rikkaammat katsojat seurasivat esitystä ympäröiviltä lehtereiltä ja aateliset aitioistaan. Yhteiskuntaluokat eivät sekoittuneet.

Loisteliaat puvut yhdistelivät useita eri aikakausia (ks. kuvan yläosa). Lavan suuruus oli vähintään noin 7 x 7m. Lavastus oli askeettista, vaikka eri verhojärjestelmiä ja tarvikkeita käytettiin, kuten huonekaluja, korokkeita ja valtaistuinta. Ne tuotiin näyttämölle ja vietiin sieltä pois aina tarvittaessa. Esitystilassa oli myös maalattuja kankaita, maalattu katos, lattialuukut sekä takaseinässä ovet. Pylväät kannattelivat koko katosta.

Näytelmäteksteissä on yleensä melko vähän näyttämöohjeita eli viitteitä henkilöiden toiminnasta näyttämöllä. Teksteissä toistuu kuitenkin mainintoja ”komerosta” (closet), ”verhon takana” (behind the curtain) tai ”yläpuolella” (above). Tutkijat ja rekonstruktiokuvien piirtäjät eivät ole aivan yksimielisiä näytelmien tiloista. Ne olivat joko (1) takaseinään upotettuja syvennyksiä, jotka olivat runsaasti lavastettuja ja koristeltuja, ja joiden edestä verho voitiin avata.

Näkyvyys syvennyksiin oli huono, joten niistä tultiin ulos keskinäyttämölle. Toinen teoria on kiinnostava. Sen mukaan takaseinästä työntyisi eteen kolmelta puolelta verhoilla rajattu koroke ja sen päällä parveketila. Tämä olisi mahdollistanut tiettyjen ”huonekohtauksien” esittämisen. Jälkimmäisen vaihtoehdon haitta, on se, että se rajoittaa liikaa varsinaista näyttämöä, minkä vuoksi ensimmäinen vaihtoehto lienee sittenkin todennäköisempi.

Näyttelemisestä

Kuvauksena aikakauden näyttelemistavasta teatterihistoriat viittaavat yleensä Shakespearen Hamletiin. Havainnollisessa kohtauksessa Hamlet kertoo näyttelijäseurueen johtajalle, kuinka näyttelijöiden tulisi esiintyä. Kuka muukaan kuin itse Shakespeare puhuisi Hamletin kautta? Hamletin ajatukset muistuttavat antiikin puhetaidon oppaita. Muiden aikalaislähteiden puuttuessa on aiheellista lainata Hamletin ohjeita tässä yhteydessä.

Esitä puhe niin kuin minä tein äsken, selkeästi ja kevein korostuksin, sillä jos messuat niin kuin monet näyttelijät tekevät, voisi yhtä hyvin huutokauppias pamista säkeeni julki. Äläkä myöskään huido käsilläsi ilmaa, näin, vaan käytä eleitä varoen, sillä juuri silloin kun esitetään rajua tunteenpurkausta, intohimon myrskyä tai peräti hurrikaania, täytyy näyttelijän hallita esitystään niin, että puhe käy sulavasti. Minua loukkaa kun kuulen, miten joku peruukkipäinen pöllö repii intohimon riekaleiksi ja huutaa korvat lukkoon permantorahvaalta, joka ei juuri muuta tajuakaan kuin tolkutonta elehtimistä tai meteliä. Mokoma riehuja ansaitsisi piiskaa. Välttäkää te sitä. – – Älä silti ole myöskään liian laimea, vaan seuraa oman harkintasi opastusta: sovita toiminta tekstiin ja teksti toimintaan ja erityisesti varo että et ylitä luontaista kohtuullisuutta. Sillä kaikki liioittelu on vierasta näyttelemisen olemukselle: näyttelijän tehtävänä on aina ollut ja on vastakin pitää peiliä luonnon kasvojen edessä, näyttää hyveelle sen piirteet, pilkata pahaa ja osoittaa aikakaudelle ominainen henki ja tavat. Jos esitys siis on joko yletön tai lattea, se voi tosin tietämätöntä naurattaa, mutta arvostelukykyistä se vain loukkaa. Ja ymmärtäväinen arvostelu, sen myönnätte varmaan, painaa enemmän kuin salintäysi muiden mielipiteitä. On näyttelijöitä joita olen kuullut älyttömästi kehuttavan, mutta joiden puhe ja käytös ei ollut kristityn eikä pakanan eikä ihmisen ylimalkaan: he rehentelivät ja mölysivät niin, että luulin turvemoukan ihmisiä rustanneen, niin tökerösti he apinoivat ihmistä. – – Äläkä anna niiden, jotka näyttelevät narria, puhua enempää kuin heitä varten on kirjoitettu, sillä muutamat heistä nauravat itse saadakseen hölmöt nauramaan kanssaan, vaikka juuri samanaikaisesti jokin tärkeä kohta näytelmässä vaatisi kaiken tarmon ja taidon. Se on viheliäistä ja osoittaa säälittävää kunnianhimoa narrissa, joka niin tekee. Menkää nyt ja laittautukaa valmiiksi. (Hamlet, III.2., suom Eeva-Liisa Manner)

Yksityisteatterit ja hovi

Ajan myötä aateliston ja hovin merkitys teatteritoiminnalle korostui. Lontoon asujaimisto muuttui uskonnollisilta näkemyksiltään yhä enemmän kalvinisteiksi eli puritaaneiksi. Heidän näkemyksensä alkoi kääntyä teatteria vastaan, jota he pitivät ajan haaskauksena: Teatteri vietteli ihmisiä pois kaikesta, mikä oli Jumalalle otollista. Ja Jumalalle tärkeänä pidettiin kaikkea sitä, mitä ihminen onnistui hankkimaan ja saamaan aikaan maallisessa elämässään. Kun hovi varsinkin vuonna 1603 Jaakko I:n noustua valtaan alkoi kannattaa katolilaisuutta, ristiriita hovin ja kaupungin välille alkoi kasvaa.

Kuitenkin jo 1590-luvulla oli julkisten teatteritalojen rinnalle syntynyt myös yksityisteattereita (private theatres) varakkaampaa yleisöä varten. Yksityisteatterit olivat sisätiloissa ja ne toimivatkin erityisesti talvella. Pääsyliput olivat kalliimmat kuin julkisissa teattereissa, koska katsojia mahtui vähemmän ja kustannuksia, kuten kynttilät, oli enemmän. Tärkein yksityisteatteri oli The Blackfriars, mustainveljesten vanhan luostarin sali. Sen takaseinä oli perusteiltaan samanlainen kuin julkisissa teattereissa, mutta maalattuja koristeita ja lavastuselementtejä oli kenties enemmän. Aikuisista koostuvien ryhmien lisäksi myös yhä suositummat poikien seurueet näyttelivät yksityisteattereissa. Yksityisten teatterien yleisö oli hienostuneempaa, tekstit olivat lyyrisempiä sekä tekstissä ja näyttelemisessä oli enemmän herkkyyttä vivahteissa.

Hovi tilasi seurueilta ohjelmia naamiaisiin ja muihin juhliin sekä tuki niitä lahjoittamalla esimerkiksi arvokkaita vaatekokoelmia.

Teatterit tulivat 1600-luvun puolella niin riippuvaisiksi hovista, että ne joutuivat osittain sen vuoksi porvariston ja puritaanien hyökkäyksen kohteiksi. Syynä oli myös se, että Stuartin aikana italialainen spektaakkelimaisuus kulkueissa ja naamiaiaisissa oli lisääntynyt. Vuonna 1642 parlamentti määräsi teatterit suljettaviksi. Puritaanien ja monarkistien välinen sisällissota alkoi, ja vuonna 1649 Kaarle I mestattiin. Teatterien sulkemisen jälkeen seurueet siirtyivät maaseudulle, mutta myös kiertämään Hollantia ja Saksaa, jonka maaperällä tuhoisa 30-vuotinen sota (1618–1648) oli juuri päättynyt. Englantilaiset seurueet vaikuttivat saksalaisen teatterin kehitykseen.