3.7 Mitä Shakespearen näytelmät sisältävät?
3.7 Mitä Shakespearen näytelmät sisältävät?
Kysymykseen ei ole muuta vastausta kuin se, että ne sisältävät koko maailman. Alla ensin luettelo näytelmistä, sitten aiheena niiden ryhmittely ja tärkeimmät aiheet. Vuosiluvut ovat likimääräisiä. Tiedot näytelmien esityksistä ja ilmestymisajankohdista ovat puutteellisia. Osa julkaistiin Shakespearen elinaikana, osa vasta vuoden 1623 kokoomateoksessa. Ruusujen sodasta kertovien näytelmien tapahtuma-aikaan viittaava kronologisesti varhaisempi sykli on merkitty §-merkinnällä ja myöhempi sykli §§ -merkillä, vaikka ne on kirjoitettu käänteisessä järjestyksessä. Muuten ajoitusjärjestys on kuitenkin varsin vakiintunut.
William Shakespeare 1564–1616 |
|
| 1591–1592 | Henry VI 1. §§ |
| Henry VI 2. §§ | |
| Henry VI 3. §§ | |
| 1592 | Richard III §§ |
| Comedy of Errors (Hairauksia) | |
| Titus Andronicus | |
| 1594 | Two Gentlemen of Verona (Kaksi nuorta veronalaista) |
| The Taming of the Shrew (Kuinka Äkäpussi kesytetään) |
|
| 1595 | Romeo and Juliet (Romeo ja Julia) |
| A Midsummer Night’s Dream (Kesäyön unelma tai Kesäyön uni) |
|
| Love’s Labour’s Lost (Turhaa lemmen touhua) | |
| King John (Kuningas Juhana) | |
| King Richard II § | |
| 1596 | The Merchant of Venice (Venetsian kauppias) |
| 1597–1598 | Henry IV 1. § |
| Henry IV 2. § | |
| 1599 | Henry V § |
| The Merry Wives of Windsor (Windsorin iloiset rouvat) | |
| Julius Caesar | |
| Much Ado About Nothing (Paljon melua tyhjästä) | |
| As You Like It (Kuten haluatte, Miten haluatte) | |
| 1600 | Twelfth Night or What You Will (Loppiaisaatto, eli Miten mielitte) |
| 1601 | Hamlet, Prince of Denmark (Hamlet, Tanskan prinssi) |
| Troilus and Cressida (Troilus ja Kressida) | |
| 1602 | All Is Well That Ends Well (Loppu hyvin, kaikki hyvin) |
| 1604 | Othello, The Moor of Venice (Otello, Venetsian mauri) |
| Measure for Measure (Mitta mitasta, Verta verrasta) | |
| 1605 | King Lear (Kuningas Lear) |
| 1606 | Macbeth |
| 1607 | Anthony and Cleopatra (Antonius ja Kleopatra) |
| 1608 | Timon of Athens (Timon Ateenalainen) |
| Coriolanus | |
| 1609 | Cymbeline |
| 1611 | The Winter’s Tale (Talvinen tarina) |
| 1611 | The Tempest (Myrsky) |
| 1607–1608 | Pericles |
| 1612 | King Henry VIII |
| 1613 | Two Noble Kinsmen |
| RUNOELMAT: | |
| Venus and Adonis; | |
| The Rape of Lucrece (Lukretian raiskaus); | |
| The Phoenix and the Turtle (Feeniks ja kilpikonna) | |
| 154 sonettia (suom. Aale Tynni) | |
Näytelmät ilmestyivät omana aikanaan osin laillisesti osin laittomasti quarto-koossa, joka vastaa nykyistä taskukirjaa. Vuonna 1623 ystävät toimittivat suurikokoisen folio-laitoksen, jonka päämääränä oli olla luotettava painos, mutta jonka tekstit saattoivat kuitenkin poiketa aiemmin painetuista. Shakespearen näytelmien mahdollisimman alkuperäisen version toimittaminen on ollut haastavaa, sillä niitä on sovitettu ja muokattu surutta. Vasta 1800-luvun lopussa Shakespearen näytelmien tekstikriittinen editointi alkoi.
Varsinkin varhaistuotannon kirjoittamisajankohdat ovat olleet summittaisia ja osin kiistanalaisia. Kolme näytelmää ovat vain osittain Shakespearen käsialaa.
Jo vuonna 1623 näytelmät jaettiin neljään ryhmään
- Comedies
- Tragedies
- Histories
- Tragical histories.
Komedioiden ja tragedioiden rinnalle syntyi uusi lajityyppi: ”historiat” eli kronikkanäytelmät tai kuningasnäytelmät, kuten niitä usein nimitetään.
Myös näytösten ja kohtausten jaot on tehty Shakespearen kuoleman jälkeen, jolloin viiden näytöksen ihanne ja sääntö alkoivat vallata alaa. Varhaisimmissa versiossa on usein suurpiirteisesti ilmoitettu vain henkilöiden sisääntulot ja poismenot. Edes tapahtumapaikkoja ei aina mainittu, vaan ne piti päätellä tilanteesta. Toisaalta tapahtumapaikka ei ollut kovinkaan tärkeä, sillä usein henkilöiden repliikit paljastivat jotakin olosuhteista, yön pimeydestä tai metsän kauneudesta. Koska esitykset tapahtuivat iltapäivällä paljaan taivaan alla, täytyi sanan voimaan ja mielikuviin luottaa.
Yleistä Shakespearen näytelmistä
Shakespearen näytelmät ovat ”teatteritekstejä”, jotka on kirjoitettu vuorovaikutuksessa elävään teatteriin ja suunnattu uteliaalle ja aktiiviselle yleisölle. Se kaipasi esimerkiksi jännittäviä ratkaisuja, nopeita käänteitä, kiinnostavia monologeja, taistelu- ja kummittelukohtauksia. Muodoltaan näytelmät olivat erittäin joustavia. Lyhyet kohtaukset mahdollistivat nopeat siirtymät ja leikkaukset, minkä vuoksi tarina eteni hyvin. Yksinpuhelussa teksti on dynaamista pohdintaa eikä tunnelmointia. Vaikka näytelmissä oli sanantuojia kertojina, kaikki toiminta tapahtui pääsääntöisesti katsojien edessä näyttämöllä.
Komiikan ja tragiikan risteyttäminen on tärkeä piirre Shakespearen draamoissa. Koomiset henkilöt ovat usein hänen tragedioissaan avainasemassa kuten Romeon ja Julian Imettäjätär, Hamletin kaksi haudankaivajaa, Macbethin portinvartija ja Kuningas Learin narri. Kun inhimillinen tuska on kipeimmillään, Shakespeare antoi koomikon saapua näyttämölle.
Vastaavasti komedioiden jotkut henkilöt alkavat surkeudessaan herättää myötätuntoa ja muuttua traagisiksi. Silti mikäli komedioissa ajaudutaan liian ylevän sentimentaalisiksi, karkottaa nauru sen pois. Myös komedioissa on loistavia narrin rooleja. Ne on kirjoitettu aikanaan seurueen tietyille näyttelijöille.
Shakespearen näytelmissä on loputon määrä sanaleikkejä. Englannin kieli oli muutoksessa ja useat saman sanan rinnakkaiset merkitykset olivat katsojille ymmärrettäviä, sillä yleisö hallitsi useita kielellisiä tasoja. Näytelmät mahdollistivat monenlaiset vastaanoton tasot. Toiminnan, jännityksen ja miekkailujen lisäksi niissä oli kielellinen ja filosofinen ulottuvuus, joka tyydytti kaikkein oppineintakin katsojaa.
”Histories” eli kuningasnäytelmät
Ruusujen sota ja sitä kuvaava Holinshedin kronikka oli lähteenä kuningasnäytelmissä, siinä aikalaisten suosimassa uudessa lajissa, joka yleistyi Lontoon teattereissa.
Historiankirjoituksella oli myös selviä kansallisia ja monarkkis-poliittisia päämääriä, mitkä osittain heijastuivat kuningasnäytelmissä. Kaikki kansakunnat ovat tehneet vastaavanlaista lähihistorian kertaamista.
Toisaalta myöhemmässä vastaanotossa kuningasnäytelmät on nähty vallan koneiston, feodalismin raakuuden ja sattumanvaraisuuden paljastajana. Jan Kott’in tulkinnan (Shakespeare tänään, suom. 1964) mukaan Shakespeare näyttää näytelmissään vallan suuren pyörän, jossa jokainen valtaa havitteleva joutuu pyörähtämään. Huipulle nousemista seuraa väistämättömästi alamäki, sillä nousu on vaatinut lukuisia ruumiita.
Kuningasnäytelmien rakenne toistaa asetelmaa, jonka alussa uusi kuningas on suosittu ja häntä pidetään pelastajana. Koska kuitenkin myös hänen oikeutensa kruunuun on kiistanalainen, on hänellä vastustajia. Ne tukeutuvat tavallisesti Ranskan puolella oleviin Englannin aatelisiin. Sen jälkeen osa vaihtaa puolta ja käydään taistelu, jonka kuningas ensin voittaa, mutta lopulta häviää. Lopussa kuningas syöstään vallasta, hänet murhataan tai hän kuolee, jonka seurauksena uusi kuningas nousee valtaan. Kaikki palaa näennäisesti ennalleen: maailmanjärjestys on syklinen.
Kuningasnäytelmät on tapana ryhmitellä kahteen neljän näytelmän sarjaan, joiden ulkopuolelle jää yksi, Kuningas Juhana. Vaikka näytelmä kuvaa varhaisempaa keskiaikaa, sen asetelmat ovat samanlaiset kuin muissa kuningasnäytelmissä.
Kuten kuninkaiden nimistä voi päätellä, aikaisemmin kirjoitetut näytelmät sijoittuvat 1400-luvun loppuun, lähemmäs kirjoittamisajankohtaansa. Ne ovat kolmiosainen Kuningas Henrik VI sekä Kuningas Rikhard III, jonka antama käsitys Rikhardista on kaukana uudemman tutkimuksen antamasta kuvasta. Se ei ole estänyt näyttämö-Rikhardia elämästä omaa elämäänsä.
Henrik-näytelmiä esitetään harvemmin. Niissä kuvataan Ruusujen sodan pitkää loppuvaihetta, jossa Yorkin suku kannattajineen ahdistelee Lancaster-suvun Henrikiä. Lopulta hänet onnistutaan syöksemään valtaistuimelta, jonka jälkeen Edward IV kruunataan uudeksi kuninkaaksi. Uuden ajan on määrä alkaa.
Rikhard III näytelmän alussa Edward hallitsee. Hänen nuorin veljensä, Glosterin herttua Rikhard alkaa havitella kruunua. Rikhard on kuin ilmetty näyttämökonna. Hän on kyttyräselkäinen, ontuva, teräväkielinen ja lahjakas. Keskustelemalla näytelmän alusta alkaen yleisön kanssa hän tekee siitä liittolaisensa. Konventio jatkaa keskiaikaista paholaishahmon perinnettä. Edward kuolee, keskimmäinen veli murhataan ja pikkuprinssit, Edwardin pojat surmataan Towerin linnassa. Rikhard on tämän kaiken takana. Lisäksi hän loisteliaassa kosintakohtauksessa kosii puolisokseen Lady Annen, jonka aviomiehen, veljen ja appiukon hän on vähintään tappanut. Vaikka Richard kruunataan, hänen haastajansa Richmond kokoaa Ranskassa joukkojaan. Seuraa taistelu, jonka tuoksinassa Rikhard huutaa kuuluisan repliikkinsä ”Hevonen, valtakunta hevosesta!” Richmond on tuleva Tudor-dynastian perustaja eli Henrik VII, Elisabethin isoisä. Lopussa onnen aika koittaa. Lontoossa 1592 esitetty näytelmä ei voinut millään lailla kyseenalaistaa Tudorien legitiimiä oikeutta kruunuun.
Toisessa sarjassa, jonka aiheena on Ruusujen sota, palataan ajassa taaksepäin. Kuningas Rikhard II oli oikeastaan erittäin hankala näytelmä suhteessa aikaansa ja kuningaskuntaansa. Siinä vallananastaja, tuleva Henrik IV, pakottaa Rikhardin luopumaan kruunusta. Sen jälkeen tämä puhuu vankilassa terävästi kaikkien vallan merkkien onttoudesta. Hänet murhataan vankilassa, ja uusi ”laillinen” kuningas on jälleen kerran vallananastaja.
Kuningas Henrik IV osien 1 ja 2 vetovoima perustuu paljolti näytelmän vastavoimaan ja narriin. Hän on rapakuntoinen aatelismies, emäsika ja kaljamahainen Falstaff. Kruununprinssi on hänen ystävänsä. Falstaff kyseenalaistaa loputkin niistä kunniakäsityksistä ja virallisen moraalin rippeistä, joita joku voisi vielä esittää. Falstaff on saamaton pelkuri, mutta hänen totuudesaaan on suurta näkemystä elämästä. Näytelmässä Henrik V kruununprinssi on jo kuninkaana, joka käy voitokkaan isänmaallista sotaa Ranskassa.
Komediat
Usein puhutaan Shakespearen varhaiskauden komedioista. Niihin luetaan Erehdysten komedia, Kaksi nuorta veronalaista, Kuinka Äkäpussi kesytetään ja Venetsian kauppias. Erehdysten komedia, joka perustuu Plautuksen näytelmään Kaksoset, on taitava nuoruudentyö, joka hipoo ”uskottavuuden” ja ”todennäköisyyden” rajaa. Haaksirikon seurauksena kaksoisveljet joutuvat eroon toisistaan lapsina. Myöhemmin toinen saapuu kaupunkiin, jossa toinen asuu. Seuraa väärinkäsitysten sarja, jotka selviävät ja koko perhe saadaan kasaan. Shakespeare lisää väärinkäsitysten mahdollisuuksia kuvaamalla nuorten miesten palvelijat kaksosiksi. Erehtymisen mahdollisuudet on viety jopa hieman mekaanisesti loppuun asti.
Kuinka Äkäpussi kesytetään -komediaa on eri aikakausina tulkittu vallitsevan naiskäsityksen kautta. Sen päähenkilö Katariinassa on nähty ”äksyn naisen” tyyppihahmo tai älykäs nainen, jolta on viety oikeudet tehdä elämäänsä koskevia itsenäisiä päätöksiä. Myös loppu, jossa Katariina alistuu häntä nöyryyttäneen Petrucchion kuuliaiseksi vaimoksi on herättänyt monenlaisia kysymyksiä. Onko hänet lopullisesti lannistettu, vai tuleeko hänestä lopullisesti oman elämänsä hallitsija miestänsä palvellessa?
NäytelmänWindsorin iloiset rouvat yksi henkilöistä on jälleen Falstaff, mutta tällä kertaa hän on narrattava vanha elostelija. Hän kuitenkin näkee niiden kataluuksien lävitse, joita hänelle tehdään.
Oman ryhmänsä muodostavat Shakespearen keskikauden kolme hienopiirteistä komediaa Paljon melua tyhjästä, Kuten haluatte ja Loppiaisaatto. Niiden päähenkilöt, toisiinsa rakastuneet nuoret aateliset ovat erittäin huumorintajuisia ja älykkäitä. He laskevat pilaa toistensa kustannuksella. Kaiken lemmenvakuuttelunsa keskellä he tuntuvat olevan kiinnostuneempia itsestään ja omasta ”rakastumisen tunteestaan” kuin toisistaan. Kirjailija tuntuu kuvaavan heitä kevyen ironisesti. Näihin teoksiin lukeutuvat eräät näytelmäkirjallisuuden hienoimmista naisrooleista, kuten Kuten haluatte näytelmän Rosalinde tai Loppiaisaaton Viola. Molemmat ovat pukeutuneina näytelmissä miehiksi. Alkuperäiset esittäjät olivat nuorukaisia.
Komedioiden aihemateriaali on enimmäkseen peräisin renessanssiajan italialaisista novelleista, mutta myös lukuisista näytelmistä, joita seurueet muokkasivat omaan käyttöönsä. Ne puolestaan saattoivat pohjautua antiikin aiheeseen, olla Italian humanistikirjailijoiden kehitelmiä tai ne saattoivat yhdistää kahta eri perusaihetta.
Komedioissa on usein kaksi eri juonta. Ne kulkevat rinnakkain, ja kohtauksista toisiin vuorotellen. Lopulta molemmat tiivistyvät ja ratkeavat. Rinnakkaiset juonet liittyvät useimmiten toisiinsa jollakin lailla. Sivujuoni voi olla ”koominen variaatio” samoista aiheista, joiden parissa vakavammat henkilöt puuhaavat. Esimerkiksi keskikauden komedioissa, Kuten haluatte ja Loppiaisaatto, päähenkilöt ovat romanttisia ylhäisiä nuoria, jotka oikuttelevat haaveellisten tunteidensa kanssa ja kirjoittelevat toisilleen kiemuraisia säkeitä. Heidän palvelusväellään esiintyy vastaavia lemmenteemoja ja heidän toimintansa asettaa isäntien ”hienostuneemmat harrastukset” omaan perspektiiviinsä. Näytelmät pilkkaavat samaa aihetta, josta se kertoo. Samalla lailla suomalaisista komedioista esimerkiksi Maria Jotunin Miehen kylkiluu on rakennettu.
Shakespearen suuruus komiikan ja tragiikan yhdistäjänä ei olisi mitään, jos hän ei pilkkaa tehdessään kuvaisi samalla kohdettaan myötätuntoa herättävänä. Tällainen hahmo on esimerkiksi Loppiaisaaton Malvolio, kunnianhimoinen hovimestari, joka on rakastunut emäntäänsä.
Näytelmien sivujuoni voi olla myös irrallinen, niin kuin Venetsian kauppiaassa. Tai se voi olla ensin näennäisesti irrallinen, mutta paljastua myöhemmin näytelmän teemoja tiivistäväksi ja syvyyttä luovaksi tahoksi. Tällä lailla esimerkiksi Myrskyssä, jossa juoppojen vallankaappaushölmöily on pääteeman variaatio, sen ryökälemäinen vastine.
Kesäyön unen eri tasot keijujen maailmoista aina Ateenan myyttisiin hallitsijoihin muodostavat upean kudelman. Näytelmä koostuu villistä leikittelystä eri maailmojen välillä. Silti tematiikka rakkauden, järjen ja alitajunnan voimien ristiriidasta ja leikistä peilaavat toisiaan. Tasoista puhuttaessa ei ole syytö unohtaa myöskään aasinpäistä Pulmaa (Bottom, suom. myöskin Pohja ja Perä), johon keijukaisten kuningatar Titania rakastuu tai pannaan rakastumaan. Taikayrtit ja lemmenjuomat ovat aina mahdollistaneet kiihottavat tarinat.
Kesäyön unen lisäksi Myrsky on tulkittu hienona elämän, intohimon ja anteeksiannon, sovinnon ja lunastuksen metaforana. Samalla sitä perinteisesti on pidetty Shakespearen jäähyväisenä teatterille: Prospero murtaa lopussa taikasauvansa, jolla hän on lukuisia ihmeitään ja sattumuksiaan loihtinut.
Tragediat
Tragediat ovat näytelminä tunnetumpia kuin komediat. Sellaiset nimet, kuten Hamlet, ovat muodostuneet käsitteiksi. Useiden näytelmien päähenkilö on kuningas. Tragediat ovat osittain sukua kuningasnäytelmille, vaikka niiden henkilöt ovat pikemmin tarunomaisia hallitsijoita, kuten Macbeth tai Kuningas Lear. Niidenkin maailmaa hallitsevat samat vallan lainalaisuudet kuin kuningasnäytelmissä: valtaannousuun sisältyy aina tuhon siemen, joka johtaa suistumiseen.
Tragedioita voi aiheidensa mukaan jakaa ryhmiin.
Shakespearen antiikkiin sijoittuvien tragedioiden tärkeimpänä lähteenä on ollut Plutarkhoksen antiikinaikainen historiateos Kuuluisien miesten elämäkertoja. Shakespearen verinen nuoruudentyö Titus Andronicus oli aikanaan erittäin suosittu. Näytelmässä Julius Caesar painopiste on Caesarin murhaajissa, heidän motiiveissaan sekä murhan jälkiselvittelyissä. Troilus ja Kressida sijoittuu Troijan sotaan. Se poikkeaa muista, sillä näytelmä ei pääty sovintoon, ja sota esitetään yhtä kaoottisena ja verisenä kuin sitä käytiin kahdeksan vuoden aikana. Antonius ja Kleopatra on täynnä intohimoja, mutta keskeinen teema on myös elostelevan Antoniuksen ja ankaran Octavianuksen valtataistelu. Timon Ateenalainen -näytelmässä avokätinen taiteenystävä menettää omaisuutensa ja ystävänsä. Hän elää erakoituneena hyväksyen vain todellisen rehellisyyden. Sotapäällikön suhde kansaan ja kotikaupunkiin on Rooman plebeijikapinan aikaan sijoittuvan Coriolanus-näytelmän teema. Myös Bertolt Brecht on tehnyt sovituksen näytelmästä.
Shakespearen suurissa tragedioissa hahmot on nähtävissä tiettyjen ominaisuuksien tiivistyminä. Esimerkiksi Romeo ja Julia tuo heti mieleen sen, kuinka ylitsepääsemättömät esteet tuhoavat rakkauden. Itse näytelmässä tosin on paljon myös komediallisia piirteitä. Macbeth viittaa keinoja kaihtamattomaan kunnianhimoon; Hamlet epätietoisuuteen, epäröintiin sekä intellektuellin dilemmaan suoran toiminnan ja toimimattomuuden välillä. Hamlet ajautuu äkisti keskelle väkivaltaista maailmaa, jossa hän joutuu miettimään kostamisen oikeutusta. Othello on mustasukkaisuuden arkkityyppi. Hänen vainoharhainen mustasukkaisuutensa syntyy Jagon taitavan monipuloinnin tuloksena. Kuningas Lear viittaa sekä vallasta luopuvaan kuninkaaseen että kaltoin kohtelevaan isään.
Havaintoja Shakespearen näytelmistä
Komiikan ja tragiikan risteyttäminen. Shakespearen näytelmien suuruuden eräs selity piilee tavassa, jossa ylevää ja alhaista on sekoitettu komeasti: kohtauksen tyyli saattaa vaihtua jopa kesken lauseen.
-
- Eri näytelmien roolihahmoja näyttämöllä. [Brockett: History of the Theatre. 1987]
Koska näytelmät on kirjoitettu tiiviisti yhteydessä aikakauden teatterikäytäntöön, ne toimivat draamallisesti erinomaisesti. Teksti ja sen rytmitys antaa näyttelijälle paljon tulkintamahdollisuuksia. Sen lisäksi Elisabetin aikaisten tragedioiden muoto on niin väljä, että niiden varaan on mahdollista rakentaa samaan maailmaan elämän hurjuus ja kurjuus, vauhti ja pohdiskelu sekä herrat ja narrit. (kuva)
On myös tärkeää pitää mielessä suurten ja keskisuurten roolien haastavuus näyttelijöille. Myös niiden sielulliset ulottuvuudet ovat suuria; kehityskaaret ovat valtavia ja sisäisiä käänteitä on paljon. Esittäjältä vaaditaan paljon, sillä päämäärähakuisuus ja roolien dynaamisuus ovat haastavia ja vaativat energiaa.
Koska seurueet koostuivat vain miehistä, varsinkin kuningasnäytelmissä roolihenkilöt olivat pääasiassa miehiä. Vaikka naisrooleja on vähän, ovat ne sitäkin laadukkaampia. Koska nuoret pojat näyttelivät naisia, erotiikka jäi verbaaliseksi. Sen sijaan neidot usein naamioituvat nuorukaisiksi, minkä vuoksi pojat saivat näytellä suuren osan näytelmästä housuissa. Parhaiten mieskoomikot saivat loistaa akkarooleissa.
Shakespearen näytelmissä on lisäksi valtava määrä loistavia sivurooleja, joiden komiikka ja/tai monimielisyys tekee niistä esittäjälle herkullisia. Vähemmän tärkeän hahmon ilmestyminen Shakespearen teoksissa on myös katsojalle mielenkiintoista. Tärkeä henkilö on myös Clown, joka tekstissä viittaa seurueen koomikon sisääntuloon.
Kieli on uskomattoman taidokasta, virtuoosimaista englantia, ja sanavarasto laaja. Englannin kieli oli Shakespearen aikana murrosvaiheessa, mikä antoi kirjailijoille mahdollisuuksia. Heillä oli varaa valita keskiajan germaanisperäisestä sanastosta, yläluokan ranskankielisestä sanastosta, joka oli syntynyt normannivalloituksen myötä sekä latinalaisperäisestä sanastosta. Se oli siirtynyt Englantiin niin keskiajan kuin humanistien kautta. Samoilla sanoilla oli useita eri merkityksiä, mikä mahdollisti vitsailun ja monitasoisen kommunikaation.
Englantilainen ja amerikkalainen nykykatsoja joutuu koulussa opiskelemaan Shakespearen aikaista kieltä, joka sisältää heille paljon vaikeita sanoja. Niissä maissa, joissa Shakespearea katsotaan ja luetaan käännöksinä, voidaan kielen vanhakantaisuus unohtaa. Tavoitellessaan nykykieltä suomennokset saattavat tehdä katsomiskokemuksesta välittömämpiä.
Maailmankuvasta
Shakespearen näytelmistä on sanottu, että ne ovat kuin kuvia ilman moraalia. Niissä esiintyy paljon tapahtumia ja toimintaa, mutta missään vaiheessa henkilö tai elämänratkaisu ei ole pelkästään hyvä tai paha tai muuten stereotyyppinen.
Yksi syy, miksi Shakespeare tuntuu niin yhteiskunnalliselta kirjailijalta johtuu siitä, että henkilöt ovat aina sidoksissa tilanteeseensa ja taustaansa. Teoksissa ei myöskään kuvata ihmisiä tietyistä valmiista moraaliarvoista käsin. Ihmisten toiminta vyöryy eteen päin kuin luonnonvoima. Teot eivät näyttäydy sinänsä hyvinä tai pahoina, vaan tekoina, joihin sisältyy tiedostettuja tai tiedostamattomia motiiveja ja joiden seuraukset ovat odotusten mukaisia tai kääntyvät niitä vastaan.
Shakespearen näytelmissä ihminen on aluksi vapaa valitsemaan, mutta joutuu lopulta kantamaan vastuunsa korkeammille voimille tai toisille ihmisille. Henkilöt niittävät sitä mitä ovat kylveneet. Vaikka ihmisten pyrkimykset olisivat suuria ja kauniita, no voivat sortua tai kutistua mitättömiksi. Lopuksi esimerkiksi kuningas Richard halusi pelastaa pelkän henkiriepunsa. Tai niin kuin Hamletin hautausmaakohtauksessa filosofoidaan, Aleksanteri Suuri on tuhkaksi muututtuaan osa jonkun mökin seinän tilkettä.
Suuret hahmot kulkevat tuhoaan kohti, mitä he pelkäävät ja minkä he tietävät ja aavistavat. Siitä huolimatta he pystyvät upeaan itseironiaan. Suurten hahmojen suuruus rinnastuukin laajemmin renessanssin ihmiskäsitykseen. Siinä korostuvat ihmisen yksilöllisyys, suuruudenhulluus ja titaanisuus. On myös huomion arvoista, että henkilöhahmoilla on omat maailmankuvansa. He voivat uskoa aiempiin noitiin, keijuihin, taivaaseen ja helvettiin tai ihmiseen ja luonnontieteisiin. Näytelmissä heijastuu filosofian, etiikan ja maailmankuvan kumouksellinen aikakausi.