Ben Jonson (1573–1637) on kolmas Englannin renessanssin näytelmäkirjailija, joka nousee etualalle suuresta joukosta. Hän kirjoitti päänäytelmiensä lisäksi myös naamionäytelmiä hoviin yhdessä Indigo Jonesin (1573–1652) kanssa, esimerkiksi Oberon ja The Fairy Prince.
Ben Jonsonin näytelmiä
| Ben Jonson (1573–1637) | |
| 1598 | Every Man in His Humour |
| 1599 | Every Man Out of His Humour |
| 1605 | Eastwood Ho! |
| 1606 | The Volpone; or The Fox |
| 1610 | The Alchemist |
| 1611 | Catiline |
| 1614 | The Bartholomew Fair |
| 1616 | The Devil is an Ass |
Ben Jonson oli armoton riitapukari. Hän vaihtoi seuruetta, osallistui kirjallisiin kiistoihin ja kirjoitti vastanäytelmiä. Hän muokkasi italialaisia aiheita näytelmiinsä, kuten tunnetuimmassa näytelmässään Volpone (Kettu). Siinä ovela saituri yrittää huijata rahaa perintöä kärkkyviltä ystäviltään teeskentelemällä kuolevaa. Valpone on ensimmäisiä veijarikomedioita. Johnsonin tuotantoon kuuluu myös porvaristosta kertovia näytelmiä kuten Alkemisti ja Pärttylin markkinat. Myöhemmin hän keskittyi hovin naamionäytelmiin (Court Masques) ja mytologisiin idylleihin.
Vuonna 1623 Jonson vastasi Shakespearen teosten ensimmäisen, ns. folio-laitoksen toimittamisesta. Hän kirjoitti siihen arvostavan esipuheensa, jonka hän päätti osuviin sanoihin: ”He was not for one age, but for all times”.
Kuninkaiden Jaakko I (1603–1625) ja Kaarle I (1625–1649) aikana teattereista tuli yhä selvemmin yläluokan ja hovin huvia. Puritaaninen (kalvinistinen) kaupunkiporvaristo vieroksui teatteria.
Jacobinian and Carolinean Drama, niin kuin näytelmistöä on nimitetty englanniksi, korosti jännitystä ja kauhutehoja. Näytelmistä tuli myös pateettisempia. Italialaisen ja ranskalaisen esikuvan mukaan myös tragikomedia lisääntyi, jossa kamalia tapahtumia seurasi kuitenkin onnellinen loppu. Teknisesti kirjailijat olivat korkeatasoisia ammattilaisia.
John Fletcher 1579–1625
Francis Beaumont 1581–1616
Philip Massinger 1583–1639
John Webster 1580–1630
John Ford 1586–1639
James Shirley 1596–1666
Stuart-kuninkaiden hovien ”court masques”
Myös hovin naamiotanssiaisista tuli suosittuja. Niisä oli mukana esiintyjiä, jotka sekoittuivat yleisöön. Yleisö puolestaan oli naamioitunut voidakseen harrastaa syrjähyppyjä ja muita jännittäviä kujeita. Jo Elisabeth I lisäsi hovinaamiaisia siitä, mihin niiden aloittaja Henrik VIII oli päätynyt. Jaakko I:n aikana naamiaiset lisääntyivät entisestään, jolloin niitä pidettiin keskimäärin kerran vuodessa. Kaarlen aikana naamiaisia pidettiin jo kahdet vuodessa, loppiaisena ja laskiaisena.
Naamiaisten skenografi oli Indigo Jones, joka toi italialaisten hienostuneet ja muodikkaat skenografiset ideat Englannin hoviin. Niihin tutustumme luvussa 4.2 Lavastamisen vallankumous.