3.9

Espanjan kultakausi teatterissa

Espanjan renessanssiteatterilla on useita yhtymäkohtia Englantiin. Keskeiset poliittiset tekijät olivat samansuuntaisia kuin Englannissa. Espanjassa kansallinen monarkia vahvistui keskiajan lopulla, valtakunta yhtenäistyi sekä tietoisuus omasta historiasta ja voitetuista sodista lisääntyi. Maan vahvan pääkaupungin Madridin yleisöpohja kattoi useat elämänpiirit, kuten aristokratian sekä vaurastuvan ja aiempaa itsetietoisemmaksi muuttuneen porvariston.

Englannin lailla myös Espanjassa teatterin juuret olivat omassa keskiaikaisessa traditiossa. Oppineiden ylivalta ja pedantin akateemiset antiikki-tulkinnat eivät tukahduttaneet teatterin elävää yhteyttä markkinoihin ja kansanomaiseen esitystapaan.

Myös nopea rikastuminen vaikutti kulttuurin kukoistukseen. Espanja rikastui kullalla, joka oli ryöstetty Amerikasta. Niin kuin Englannissa, myös Espanjassa vielä 1500-luvun puolella aristokraatit ja porvaristo katsoivat melko samalla lailla teatteria.

Kultakausi (siglo d’oro) viittaa löytöretkien jälkeiseen kullan rikastuttamaan Espanjan renessanssiaikaan, joka oli myös eri taiteenlajien kulta-aika. 1500-luvun lopulta aina 1600-luvun alkuun on kolme pääaluetta erotettavissa teatterissa.

1. Autos sacramentales jatkui keskiajan jälkeen kansalle suunnattuina uskonnollisina näytelminä katolisen yhtenäisyyden hengessä. Niitä kierrätettiin kesällä eri kaupungeissa, niin että koko maakunnan oli mahdollista nähdä eri kaupungeissa tehtyjä esityksiä. Ne oli rakennettu vaunujen (carros) päälle, joita oli 1–2 yhtä näytelmää kohti.
2. Comedias (näytelmät) olivat kaupallisten teatteriseurueiden ohjelmistoa. Aluksi kiertävät seurueet esittivät niitä ja aiheet olivat maallisia. Vähitellen seurueet saivat jalansijaa pääkaupungissa, jonne syntyi pysyviä näytäntöpihoja. Niiden seinustalle rakennettiin peruslavastus hieman englantilaista teatteria muistuttavalla tavalla (ks. kuva yllä). Erityisesti 1570-luvulta alkaen muoto vakiintui, jossa julkiset teatteritilat (pihat = corrales) olivat eri kaupungeissa. Niiden lava oli sisäpihalla, sen taustalla olivat portaat ja parveke, ja myös mahdollisuus takanäyttämöön. Puvut olivat loisteliaat, vaikka näyttämö oli muuten lähes paljas. Näyttämö mahdollisti miekkailun, viitan heilauttelun tai sisääntulot leveissä hameissa.
3. Erityisen susoittuja olivat seikkailuja ja miehekkäitä taistoja sisältävät näytelmät, joiden nimi oli comedias di capa y espada, eli viitta- ja miekkanäytelmät.
4. Hovin spektaakkelit kattoivat naamiaiset, juhlat, tanssit ja tanssikuvaelmat sekä suljetut teatteri-, ooppera- ja musiikkinäytelmäesitykset. Niin kuin Englannissa, hovin spektaakkelit olivat runsaimmillaan vuosina 1598–1640.

Varhaisia kirjailijoita

Espanjan- ja portugalinkielinen kirjallisuus oli runsaslukuista jo keskiajalla. Näytelmiä kirjoittivat esimerkiksi Fernando de Rojas (1465–1541), portugalilainen Gil Vicente (1465–1539, espanjalaisen draaman perustajana tunnettu Juan del Encina (1469–1529) sekä Bartolomé de Torres Naharro (1480–1530).

Kuitenkin vasta Lope de Rueda (1510–1565) oli ensimmäinen tunnettu ammattiteatteriryhmän johtaja ja kirjailija. Hänen tiedetään olleen kuningas Filip II:n vieraana ainakin vuonna 1551. Rueda kansanomaisti samoja lajityyppejä, joihin aatelisto ja oppineet olivat jo tarttuneet, kuten historioita ja kunnianäytelmiä (kunnianloukkauksen hyvitykseen keskittyvä espanjalainen lajityyppi). Mukaan mahtui pieniä realistisia ilveilyjä nimeltä pasos (askeleet) tai entremeses (ruokalajien välit). Myös espanjalainen narri, huilua luritteleva el bobo vakiintui esityksiin.

Don Quijoten kirjoittaja Miguel de Cervantes (1547–1616) kirjoitti myös näytelmiä, vaikka Don Quijoten kuvaus teatteriseurueesta ei ole erityisen mairitteleva. Cervantesin pieniä komedioita (entremesas) on suomenettu nimellä Välinäytöksiä (2011).

Espanjan ”kaksi suurta”

Lope Félix de la Vega Carpio eli Lope de Vega (1562–1635) oli eräs maailmankirjallisuuden tuotteliaimmista kirjoittajista, vaikka arviot hänen näytelmiensä lukumäärästä vaihtelevat. Hän oli aikalaisten suosikki; seikkailija, diplomaatti ja työnarkomaani, joka kirjoitti valtavan määrän myös eeppistä ja lyyristä runoutta. Hän väitti kirjoittaneensa 1500 näytelmää, kun taas elämänkerturit ovat arvioineet lukumääräksi 1800 näytelmää ja 400 autos sacramentales -kirjoitusta.

Lope de Vegan tuotannosta 470 tekstiä on säilynyt ja yhteensä vain 770:stä tiedetään nimet. Säilyneistä yli sata on selvästi kirjoitettu vuorokaudessa. Näytelmät käsittelivät lukuisia eri aiheita. Niitä olivat uskonnolliset ja mytologiset näytelmät; Espanjan, antiikin tai vieraiden kansojen historiaan perustuvat näytelmät; ritari- ja paimen-näytelmät; novelliaiheiset juoninäytelmät; tapainkuvaukset; allegoriset näytelmät sekä lopuksi autos sacramentales, eli uskonnolliset aiheet pyhimysten elämästä.

Teosten juonenkuljetus on taitavaa, ja runomitta oli lyhyttä ja notkeaa. Teokset ovat nokkelia ja elämänmakuisia sekä niiden henkilöhahmot sopivan jyrkkiä ja periaatteellisia draamaan. Niissä itsepäiset ja omapäiset mittelöivät keskenään. Näytelmissä oli kolme tai viisi näytöstä ja tapahtumapaikat olivat viitteellisiä. Tarvittaessa paikalliset siirtymät ilmaistiin puhutussa tekstissä.

Fuente Ovejuna (Liekehtivä kylä) (=Lampaanlähde)

Los comendadores de Córdoba

El castigo sin venganza

El Caballero del Milagro

La Esclava de su Galan

El Pedro del Hortelan (Puutarhurin koira)

El acero de Madrid

Peribáñez y el Comendador de Ocaña (1608)

El mejor alcade el rey (1620, Kuningas paras tuomari)

La selva sin amor (1629). Teos oli zarzuela-musiikkinäytelmän edeltäjä

Vuonna 1609 hän kirjoitti teoksensa Uusi näytelmäntekotaito (Arte nuevo de hacer comedías), jossa hän puolusti tuotantoaan syytöksiltä, että hän ei noudattanut tuolloin jo normiksi nostettuja Aristoteleen ohjeita. Lope de Vega puolustautui viittaamalla yleisön ja käytännön ratkaisevan, mikä on hyvä näytelmä. Lope de Vegaa on pidetty jopa Espanjan Shakespearena, vaikka hän ei ollutkaan yhtä syvällinen, niin kuin usein muistetaan lisätä. Renessanssin oma draama oli toiminnallista ja eeppistä.

Myös lukuisia muita kirjailijoita oli. Heistä mainittakoon Juan Perez de Monatalban (1602–1638), Juan Ruiz de Alarcón y Mendoza (1581–1639) ja Guillén de Castro y Bellvis (1569–1631). Jälkimmäisen näytelmä El Cidin urotöistä vaikutti myöhemmin ranskalaisen Pierre Corneillen kuuluisimpaan näytelmään Le Cid.

Espanjalaiset näytelmät vaikuttivat myös muutenkin 1600-luvun ranskalaiseen draamaan. Tirso de Molina (1571–1648) oli tiettävästi ensimmäinen, joka käsitteli myöhemmin suosittua Don Juan -aihetta näytelmässään El burlador de Sevilla y Convidado de piedra (1630) eli Sevillan huijari ja Kivinen vieras.

Vaikka Espanjan toisen suuren dramaatikon Pedro Calderón de la Barcan (1600–1681) eli Calderonin voisi sijoittaa myös barokin yhteyteen, hänet on silti perusteltua mainita renessanssiteatterin yhteydessä. Calderon kirjoitti noin 400 näytelmää, joista on jäänyt jäjelle 120 comedias-teosta ja 80 autos sacramentales -teosta. Vuosina 1625–1640 hän kirjoitti maallisia tekstejä ja hovispektaakkeleita. Hän toimi vuodesta 1635 alkaen El Buen Retiro -hoviteatterin johtajana ja kirjailijana. Vuonna 1651 hänet vihittiin papiksi, jonka jälkeen hän kirjoitti vain hoville ja pelkästään uskonnollisia autos sacramentales -tekstejä.

Calderónia ihailtiin, ja jäljiteltiin runsaasti 1600- ja 1800-luvuilla. Romantiikan aikana 1800-luvulla hänen syvää ja mystistä kokemusmaailmaansa arvostettiin. Erityisesti Calderónin Elämä on unta inspiroi Euroopan romantiikan draamaa. Teos on tutustumisen arvoinen, kiehtova ja syvällinen draama. Sen sijaan romantikot näkivät Lope de Vegan nähtiin pelkkänä näytelmänikkarina. Alla Calderónin näytelmiä.

1634 La cena de Baltasar (Belsassarin pidot)

1641 El gran teatro del mundo (Suuri Maailmanteatteri)

1638 La vida es sueño (Elämä on unta)

1640 El alcade de Zalamea (Zalamean tuomari)

1650-luvulle mentäessä, jolloin teatterit suljettiin, Espanjan vauraus ja mahti olivat menneisyyttä. Calderónin kuolema vuonna 1681 merkitsi teatterin kulta-ajan loppupistettä.

Espanjan kirjallisuuteen voi tutustua tarkemmin mm Tyyni Tuulion kirjoittamasta teoksesta Espanjan kirjallisuuden historia (1983). Suomeksi ei ole julkaistu erikoisteoksia Espanjan kultakauden teatterista.