Käsittelemämme aikakausi tunnetaan myös Ranskan klassisen draaman aikana. Draamamuotoa kutsutaan myös ranskalaisklassismiksi. Jean Racine (1639–1699), jota pidetään ranskankielisen draaman suurimpana mestarina, hioi muodon täydelliseksi. Toisin kuin Corneille, Racinen juoniasetelma oli mahdollisimman yksinkertainen. Usein sen pohjana olivat tunnetut antiikin tragediat, erityisesti Euripideen teokset. Heidän henkilögalleriansa varaan Racine onnistui luomaan teostensa monitahoisen ja psykologisen intensiteetin.
Ulkoisten konfliktien sijaan henkilöiden sisäiset konfliktit korostuivat. Sen voi nähdä suorana heijastuksena tiukan hovietiketin ja yleisesti lisääntyneen kontrollin keskellä elävien ihmisten ristiriidasta. Eli siitä, kuinka he jatkuvasti joutuivat tasapainottelemaan julkisen ja yksityisen minänsä välissä. Racine kirjoitti loistavia naisrooleja, muun muassa rakastetulleen näyttelijätär Mlle de Champmesléelle.
Kuuluisin naisrooli on Faidra näytelmässä Phèdre. Siitä on tullut ranskalaisen draaman ja teatterin naisnäyttelijöiden suuri rooli. Samalla lailla kuin Otello tai Lear, Faidran hahmon esittäminen mittaa näyttelijän suuruuden. Racinen näytelmissä paljastuu pinnan alta paljon Aurinkokuninkaan hovin aikaisia tapahtumia. Tässä mielessä hän oli poliittinen kirjailija. Tällainen näytelmä oli esimerkiksi Britannicus ja siinä esiintyvä poliittinen valtapeli.
Racine nimitettiin hovin historioitsijaksi 1680-luvulla. Lopulta vasta Aurinkokuninkaan vanha rakastajatar, Mme de Mainteno onnistui motivoida Racine kirjoittamaan kaksi uutta draamaa. Ne olivat Raamattu-aiheisia ja suunnattu tyttökoulun oppilaiden esitettäviksi vuosina 1689 ja 1691. Alla mainittujen lisäksi hän kirjoitti myös 15 muuta näytelmää.
1664 Thébaïde (Molière mukana esittämässä)
1665 Aléxandre
1667 Andromaque
1668 Les Plaideurs (Riitapukarit, komedia)
1669 Britannicus
1670 Bérénice
1672 Bajazet
1673 Mithridate
1674 Iphigénée en Aulide (Ifigeneia Auliissa)
1677 Phèdre (Faidra)
1689 Esther
1691 Athalie