4.7

Loistava teatteri ja nuori Molière

Molièresta (1622–1673), puhuminen on helpompaa kuin Shakespearesta, sillä hänen elämänvaiheistaan tiedetään enemmän. Jopa hänen seurueensa iltakohtaiset lipputulot ovat tiedossa. Silti myös arvoituksia on jäänyt. Molière oli teatterin moniammattilainen: hän oli sekä näyttelijä, näytelmäkirjailija että teatteriseurueen johtaja. Kirjailijana hänen ansionsa oli komedioiden nostaminen uudelle tasolle, mikä vaikutti myöhempään näytelmäkirjallisuuteen ja esitystapaan. Hän oli myös yhteiskunnan terävä analysoija. Molièren ura kattoi kehityksen nuoren Aurinkokuninkaan mielikirjailijasta syrjäytetyksi ihmisvihaajaksi.

Molièren teatterista on syytä puhua elämäkerran kautta. Siihen liittyen on myös aiheellista mainita Mihail Bulgakovin herkullinen elämäkertateos Herra Molière, joka on suomennettu. Molièren oikea nimi oli Jean-Baptiste Poquelin, ja hän syntyi 15.1.1622 ja kuoli 51-vuotiaana, 17.2.1673. Taiteilijanimen Molière hän otti käyttöön aikuisena. Erään selityksen mukaan hänellä olisi ollut lapsuudessa hyvä leikkitoveri nimeltä Mollier.

Jean-Baptiste, perheen vanhin lapsi, oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Kolme vuotta myöhemmin myös isän uusi vaimo sairastui ja isä jäi hoitamaan kuuden lapsen joukkoa. Varsinaista puutetta perhe ei kärsinyt, sillä isällä oli arvostettu ammatti: hoviverhoilija. Isä palkittiin myös hovissa kuninkaan kamaripalvelijan arvonimellä. Hän testamenttasi arvonimen vanhimmalle pojalleen. Jean-Baptistea ei kuitenkaan kiinnostanut hoviverhoilijan ura.

Jean-Baptiste kävi koulunsa 1631–1640 Clermontin jesuiittalyseossa, joka oli Ranskan paras koulu, jota myös ylhäisaatelisto suosi. Tulevan Molièren opillinen sivistys oli aikansa paras ja hänellä oli kontakteja ylimystöön. Jean-Baptisten elämänpiiriin kuului myös teatteri. 1630-luvun Pariisin teatterielämä oli voimissaan: Hôtel de Bourgognen kuuluisat koomikot naurattivat ihmisiä ja Marais-teatterin tragediat olivat hurjia ja korkealentoisia. Pariisin kadut olivat varsinkin markkina-aikaan täynnä erilaisia esiintyjiä, joista Tiberio Fiorillin ammattitaito ja tämän Scaramouche-hahmo tekivät suuren vaikutuksen poikaan.

Jean-Baptiste lähti Orléansiin opiskelemaan lakia. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että hän ei halunnut jatkaa isänsä viitoittamalla tiellä kauppiaana. 21-vuotiaana 1643 Jean-Baptiste rakastui punatukkaiseen näyttelijätär Madeleine Béjartiin (1618–1672), joka oli häntä 4 vuotta vanhempi ja ehtinyt saavuttaa mainetta ainakin maakunnissa. Béjartien sisaruksia oli monta, ja heidän ystäväpiirinsä päätti perustaa oman teatterin, jonka oli määrä uudistaa taidemuotoa. Teatterille annettiin komea nimi: Loistava teatteri (L’Illustre Théâtre).

Ryhmä esiintyi Pariisissa eri tiloissa muutaman kerran, mutta ei saanut juurikaan yleisöä. Ohjelmistossa oli muutama aikakauden muotitragediaa (Artaxerxes, Konstantinus Suuren perhehuolet), mutta Madeleinea lukuun ottamatta näyttelemisen taso oli ilmeisesti heikkoa. Velkavankeuksien ja isä Poquelinin maksamien takausten jälkeen teatteri oli pakko sulkea. 1645 lopullisesti konkurssiin ajautunut ryhmä lähti kiertämään maaseutua.

Ryhmä kiersi Ranskan maaseutua ja markkinoita, kaupunkeja ja linnoja lähes kolmetoista vuotta (1645–1658). Seurueen ammattitaito alkoi vähitellen hioutua, sillä italialaiset esikuvat ja kilpailijat (commedia dell’arte -seurueet) pakottivat oppimaan. Seurueen ohjelmistoon kertyi paljon käyttökelpoista näytelmistöä. Vaikka jäsenillä ei aina ollut kiinteitä hahmoja, roolijaot tapahtuivat usein näyttelijän ”tyypin” mukaan. Molière itse kehitteli Brighellalle sukua olevan Sganarelle-hahmon (kuva).

Loistava Teatteri päätyi lopulta Contin ruhtinaan suojelukseen ja hänen nimikkoseurueekseen Lyonissa vuosina 1653–1657. Lyonissa Molière tiettävästi kirjoitti ensimmäistä kertaa omalla nimellään. Näiltä vuosilta ovat peräisin komediat Sekopää ja Rakastunut kiusankappale. Ne muistuttavat aihevalinnoiltaan italialaisia esikuviaan.

Vuonna 1658 seurue tapasi Rouenissa Corneillen veljekset, Pierren ja Thomaksen. Heistä kumpikin oli vakiinnuttanut maineensa näytelmäkirjailijana. Loistava Teatteri uskaltautui esiintyä Pariisissa. Siellä heitä onnisti, sillä heidät nimitettiin kuninkaan veljen, Monsieur’n seurueeksi.

Nuori Ludvig, joka jo pikkupojasta lähtien oli käynyt teatterissa äitinsä ja kardinaali Mazarinin kanssa, katsoi veljensä vieraana Corneillen tragedian Nicomède Molièren seurueen esittämänä. Sen jälkeen hän näki vielä komedian Rakastunut kiusankappale. Kuningas päätti antaa seurueelle parhaan teatterisalin lähinnä Louvren kuninkaanlinnaa, eli Petit-Bourbonin salin, käyttöönsä. Siellä nämä saivat näytellä vuoroiltoina italialaisen seurueen kanssa.

Yksinäytöksinen ilveily Les Précieuses ridicules eli Sievistelevät hupsut [oik. Naurettavat hienostelijattaret] vuodelta 1659 oli Molièren seurueen läpimurto. Näytelmällä hän oli löytänyt oman tyylinsä komedian parissa. Sievistelevät hupsut oli valtava menestys, ja myös kuningas nauroi sille makeasti.

Kaksi porvaristyttöä ovat alkaneet innokkaasti jäljitellä Pariisin ylhäisöä joka suhteessa aina kirjallisuusharrastuksista keskustelutapaan. He antavat rukkaset kosijoilleen, jotka ovat tyypillisiä porvareita, sillä he eivät olleet tarpeeksi ylhäisiä. Pojat kostavat lähettämällä palvelijansa pukeutuneina Mascarillen markiisiksi ja Jodelet’n varakreiviksi tyttöjen luokse. He esiintyvät äärimmäisen hienostuneina ja kosivat tyttöjä. Hulluttelu päättyy siihen, että pojat palaavat ja tytöt tajuavat saaneensa näpäytyksen.

Molière koki Pariisin muuttuneen toisenlaiseksi kuin hänen nuoruudessaan. Hän koki turhamaisuuksien ja keinotekoisuuden pesiytyneen kaupunkiin. Pääkaupunki paistatteli kaikin tavoin nuoren monarkin loistossa ja alati kehittyvässä snobismissaan. Sievistelevien hupsujen jälkeenkin Molière teki pilaa pinnallisista nousukkaista. Kaikista naurettavimpia olivat ne porvarit, jotka lähtivät apinoimaan yläluokkaa kieltämällä oman taustansa.

Molièren myöhemmissä näytelmissä tehtiin kunniaa ”kunnon ihmisille” ja ”kunnon väelle” (l’honnête homme, les honnêtes gens). Kyse oli järkevästä, työtä tekevästä ihmisryhmästä, joka hoiti taloutensa ja perheensä kunnolla, ei sekaantunut toisten asioihin tai ryhtynyt narriksi. Molièren näytelmissä nousee aina kuuluviin järjen ääni, joka ei ole liian fanaattinen, muttei toisaalta passiivinenkaan.