4.8

Aurinkokuningas ja kypsä Molière

Ennen kuin jatkamme Molièren uran keskikohtaan, pari huomiota aikakauden valtiollisista tapahtumista sekä esittävän taiteen yleisistä tapahtumista on paikallaan. Vuonna 1661 Ludvig XIV:n henkilökohtainen hallituskausi alkoi, mikä päätti pitkän siirtymäkauden hallituksen ajan. Tanssiakatemia perustettiin, vaikka kuningas oli joutunut luopumaan omista balettiharrastuksistaan. Sillä oli ratkaiseva vaikutus hovibaletin kehittymiseen Ranskassa. Sen jälkeen, kun Ranskasta oli kasvanut Euroopan johtava kulttuurimaa hovibaletti levisi myös muualle Eurooppaan. Ei ole perusteetonta väittää, että klassinen baletin juuret juontavat Ludvig XIV:n hoviin.

Vuonna 1661 purettiin sama Petit-Bourbon -sali, jossa Les Comédiens-Italiens (Scaramouche ja hänen seurueensa) sekä Molièren seurue olivat näytelleet. Molièren seurue siirtyi Louvren toisella puolella sijaitsevan Palais-Royalin teatterisaliin. Seuraavana vuonna 1662 Louvreen yhdistyvässä Tuileries’n palatsissa avattiin uusinta teatteritekniikkaa sisältävä Salle des machines. Salia käytettiin ooppera- ja balettiesityksissä sekä muissa esityksissä, jotka vaativat näyttävää ylöspanoa.

Pariisin ulkopuolella sijaitsevaa Versailles’in metsästyslinnaa alettiin laajentaa ja kuningas alkoi viettää aikaansa siellä yhä enemmän. Ranskan aatelisto suorastaan velvoitettiin oleskelemaan kuninkaan ympärillä. Samalla virkamieskuntaa lisättiin hallinnoimaan maakuntia. Versailles’n palatsin keskiosa valmistui vuonna 1664. Hovi tilasi ja järjesti säännöllisesti juhlanäytäntöjä.

Jean-Babtiste Lully (1632–1687), joka tunnetaan ranskalaisen oopperan isänä, tuli hovissa yhä tärkeämmäksi henkilöksi. Hän oli vuodesta alkaen 1653 hovin palveluksessa. Hän teki Molièren kanssa useita hovibaletteja (comédie-ballets, komedia-baletteja), jotka sisälsivät tanssikohtauksia komedian välissä tai toisin päin. Vähitellen Lully voitti Molièren kuninkaan suosiossa. Hänelle myönnettiin vuonna 1672 yksinoikeus kaikkien Pariisin musiikkiesitysten järjestämiseen. Vuonna 1673 hänen laajennettu musiikki- ja tanssikatemiansa aloitti Palais-Royal -teatterissa oopperaesitykset. Silloin Molière oli kuitenkin kuollut.

Vuonna 1660 Molière nousi oitis kadehdittuun asemaan nuoren monarkin suosikkina. Hän näytteli tavallisesti joko palvelijahahmoa (Sganarelle) tai typerää porvarismiestä. Molièren nuoruuden henkilökohtainen paradoksi oli se, että hän epätoivoisesti halusi näytellä tragediassa, mutta yleisö ei ollut kiinnostunut siitä. On sanottu, että aina yrittäessään olla suuri ja mahtipontinen hän muuttui naurettavaksi. Molière osasi kuitenkin hyödyntää tämän luovasti näytelmiinsä kohtauksissa, joissa koomisen mahtailevan isät riitelevät lastensa tai palvelijoidensa kanssa.

Vuonna 1662 Molière solmi avioliiton Madeleinen nuoremman sisaren, Armande Béjartin (1642–1700) kanssa. Molière oli 40- ja Armande 20-vuotias. Sitkeät huhut syyttivät Molièrea Armanden isäksi. Armande kuitenkin ilmeisesti oli Madeleinen tytär eikä sisar, jonka isä oli kuitenkin eri mies. Käytännössä Molière oli ollut Armanden kasvatti-isä.

Avioliitto kuitenkin epäonnistui, mihin myös Molièren näytelmät selvästi viittaavat. Vaimojen koulussa nauretaan keski-ikäiselle miehelle, joka yrittää kouluttaa kasvattitytärtään puolisokseen; Ihmisvihaajassa ilonpilaaja ja totuudenpuhuja moittii kevytmielistä rakastettuaan.

Vaimojen koulun menestyksen myötä Molièrea alettiin pilkata. Hän vastasi kirjoituksiin satiirillaan Vaimojen koulun kritiikki. Siinä salongillinen henkilöitä keskustelee näytelmästä. Siihen vastattiin uudella näytelmällä, johon Molière jälleen vastasi näytelmällä Tapaus Versailles’ssa / Versailles’n impromptu. Siinä hän omalla nimellään esittää seurueen johtajaa, joka on hukassa sen kanssa, mitä saa esittää ja mitä ei. Näytelmässä kiteytyvät Molièren ajatukset ilmaisun luonnollisuuden tärkeydestä teatterissa. Samalla hän myös parodioi hauskasti kilpailevan teatterin näyttelijöitä.

Vuonna 1664 kuningas kunnioitti Molièrea suostumalla tämän pojan kummiksi. Samana vuonna esitettiin ensimmäisen kerran Molièren näytelmä Tartuffe, kolminäytöksisenä versiona. Siinä uskovainen mies huijaa häntä ylläpitäneeltä ja majoittaneelta porvarismieheltä talot ja tavarat. Lopulta porvarin oma poika jää perinnöttömäksi ja hänet karkotetaan kotoaan. Tartuffe sai hyytävän vastaanoton ja se kiellettiin. Molière vetosi kuninkaaseen näytelmänsä puolesta. Joitain esityksiä järjestettiin kuitenkin salaa. Myöskään seuraavat näytelmät Don Juan ja Ihmisvihaaja eivät saaneet hyvää vastaanottoa.

Vuonna 1665 Molièren seurue sai nimityksen Troupe du Roi (kuninkaan seurue). Molière oli itsepäinen ja halusi Tartuffen esitettäväksi. Yhä vaikutusvaltainen kirkollinen veljeskunta, joka vaati tiukempaa uskonnollista kontrollia, oli hyökännyt näytelmää vastaan. Nuori kunnianhimoinen näytelmäkirjailija Racine rikkoi Molièren kanssa tekemänsä sopimuksen ja antoi näytelmänsä kilpailevalle Hôtel de Bourgognelle. Lopuksi hän houkutteli vielä seurueen parhaimman näyttelijättären sinne, joka oli hänen rakastajattarensa.

Vuonna 1667 Tartuffe-näytelmää oli laajennettu viisinäytöksiseksi ja sitä esitettiin nimellä L’Imposteur, Teeskentelijä. Se kiellettiin välittömästi yhden esityskerran jälkeen. Molière lähetti toisen vetoomuksensa kuninkaalle, joka oli sotaretkellä Flanderissa. Siinä hän korosti, että näytelmän konna ei ole vilpitön uskovainen vaan nimenomaan teeskentelijä ja tekopyhä. Vuonna 1669 Tartuffe saatiin viimein esittää. Näytelmän loppu oli kirjoitettu uudestaan. Se päättyy kuninkaan välituloon, deus ex machinaan. Tartuffen voitto kääntyykin odottamattomaksi tappioksi, kun oikeamielinen kuningas näytelmän ulkopuolelta puuttuu tapausten kulkuun.

Tartuffe-kiistan jälkeen hovi tilasi Molièrelta vielä muutaman comédie-ballet -teoksen. Yleisesti ottaen hän oli muuttunut hovin silmissä liian hankalaksi. Lullyn organisoimat suuret oopperaesitykset voittivat hovin suosion. Molièren teatteri näytteli yhä enemmän Pariisin Palais-Royalin näyttämöllä. Siellä esitettiin muun muassa Saituri, Scapinin vehkeilyt ja Oppineet naiset.

Molière kuoli Luulosairaan neljännen esityksen jälkeen 17.2.1673. Hänet haudattiin neljä päivää myöhemmin, keskellä yötä. Koska hän oli kirkonkirouksessa, häntä ei saanut laskea siunattuun maahan. Myöskään lääkärit eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita hoitamaan Molièrea, sillä hän oli pilkannut rankasti heidän ammattikuntaansa. Kun Ranskan vallankumouksen aikana Molièren hautapaikkaa alettiin etsiä, se oli jo tuntematon. Hänet nostettiin valistusajan edelläkävijäksi.

Molièren teatteriseurue yhdistettiin Théâtre du Marais’n näyttelijöihin, ja he joutuivat muuttamaan vasemmalle rannalle Théâtre de Guénégaud’hon, sillä keskustan Palais-Royal oli varattu oopperalle. Vuonna 1680 kuningas määräsi Hôtel de Bourgognen ja Guénégaud-kadun teatterit yhdistettäviksi Ranskan kansallisnäyttämöksi. La Comédie Française syntyi tällä lailla, ja sillä oli juurensa siis myös Molièren seurueessa. La Comédie Française toimii nykyään jälleen samassa Palais-Royalin rakennuksessa, jossa Molière näytteli. Se kantaa edelleen nimeä La maison de Molière, Molièren talo.

Hovi siirtyi lopullisesti Versailles’hin vuonna 1682. Etiketti jäykistyi entisestään, ja myöhemmin myös poliittinen ja uskonnollinen ahdasmielisyys lisääntyi. Protestanttien oikeudet vahvistava Nantes’in edikti peruutettiin. Sen seurauksena valtava määrä lahjakkaita kaupunkien käsityöläisiä ja porvareita muutti maasta pois, mikä oli suuri isku Ranskan kehitykselle. Heitä muutti paljon Englantiin, Preussiin ja Pohjoismaihin. Vaikka Ranska ei enää menestynyt sodissa, sen perinteinen mahtiasema säilyi vielä 1700-luvun puolelle.

1700-luvun alkuvuosina teatterisensuuri kiristyi. Vuonna 1710 levinnyt rutto surmasi kaksi sukupolvea kruununperillisiä. Aurinkokuningas itse kuoli vasta vuonna 1715, peräti 77-vuotiaana.

Sekä aatelisto että papisto inhosi Molièrea, ja hän oli käytännössä vain kuninkaan ja kaupunkiyleisönsä suosion armoilla. Aluksi Molièren seurue käytti puolinaamioita, mutta ne jäivät pois, kun ajattomista tyyppihahmoista siirryttiin aikalaiskomediaan. Molière kirjoitti dialogimuotoon commedia dell’arten perinteeseen kuuluvat nasevat sanailut. Hän kehitti komediaa klassiselta ja italialaiselta pohjalta kohti luonne- ja tapakomediaa, jolla sivallettiin aikalaisia.

Sen edellytyksenä oli tekstin huolellinen rakentaminen sekä päähenkilöiden huolellinen psykologisointi. Samalla realismi lisääntyi, kun henkilöiden toimintaa määrittävät olosuhteet edellyttivät tarkkaa kuvausta. Molièren suuret koomiset roolit edustavat jotakin luonnevikaa. Siitä huolimatta he ovat tietoisia viastaan, minkä vuoksi hahmot ovat usein pohjimmiltaan traagisia. Tämä syventää komediallisuutta. Silti näytelmissä oli myös puhdasta teatteri-ilottelua ja hauskaa tilannekomiikkaa.

Molièren keskeisiä pilkankohteita olivat aina aateliston tavat ja ylimielisyys sekä Tartuffessa papiston ja kirkon loismainen luonne. Hän siirsi komedian tapahtumapaikan kadulta taloon. Tapahtumat keskittyivät talon isännän ympärille. Ensi kertaa komedian historiassa näytelmän keskipisteeseen nousivat paitsi sanavalmiit palvelijat myös omanarvontuntoiset vaimot ja palvelijat. Järkevät emännät liittoutuivat lasten ja palvelijoiden kanssa isää ja hänen höyrypäisiä ajatuksiaan vastaan.

Molièren tuotanto kattoi myös leimallisesti filosofisia teoksia, joista mainittakoon Don Juan, useita hovin pastoraalityyppisiä juhlaspektaakkeleita sekä commedia dell’arteen palaava vanhuudentyö Scapinin vehkeilyt. Osa hänen tuotannostaan on kirjoitettu proosamuotoon, osa taas aleksandriini-runomitalla, joka kuului 1600-luvun ranskankielen komeimpiin keksintöihin. Molièren taitavuus näkyy myös tavassa, jossa hän saa rakennettua runomitalla lyhyiden repliikkien inttämis- ja väittelykohtauksia.

1654 L’Étourdi (Sekopää)

1656 Le Dépit amoureux (Rakastunut kiusankappale)

1659 Les Précieuses ridicules (Sievistelevät hupsut)

1660 Sganarelle, ou le Cocu imaginaire (Sganarelle eli luuloteltu aisankannattaja);

Dom Garcie de Navarre (Dom Garcie Navarralainen)

L’École des maris (Aviomiesten koulu)

Les Fâcheux (Kiusankappaleet) (comedie-ballet) säv. Lully

1662 L’École des femmes (Vaimojen koulu)

La Critique de l’École des femmes (Vaimojen koulun kritiikki)

1663 L’Impromptu de Versailles (Tapaus Versailles’ssa)

1664 Princesse d’Élide (Eliksen prinsessa)

Tartuffe (3 näytöstä)

1665 Dom Juan ou le Festin de pierre (Don Juan eli Kivinen vieras)

1666 Le Misanthrope (Ihmisvihaaja)

1667 L’Imposteur (Teeskentelijä) = Tartuffe (5 näytöstä)

1668 L’Amphitryon

George Dandin

L’Avare (Saituri)

1669 Tartuffe (5 näytöstä)

1670 Le Bourgeois gentilhomme (Porvari aatelismiehenä)

1671 Psyché

Les fourberies de Scapin (Scapinin vehkeilyt)

1672 Les Femmes savantes (Oppineet naiset)

1673 Le Malade imaginaire (Luulosairas)