4.9

Miten tragediaa tulisi kirjoittaa?

Aristoteleen tulkinnasta keskusteltiin 1500-luvun ajan. Lopulta päädyttiin siihen, että Aristoteleen havainnot tulisi ymmärtää hyvän kirjoittamisen normina. Myös Ranskassa puheenvuorot voittivat, joissa ylistettiin Aristoteleen pohjalta tehtyä tulkintaa kolmesta yhteydestä, eli ajan-, paikan- ja toiminnan ykseydestä. Kieltämättä kolme yhteyttä voivat parhaimmillaan selkeyttää draamaa sotkuisten ja rönsyilevien juonentynkien sijaan. Toisin sanoen näytelmässä olisi yksi selkeä ja yhtenäinen toiminta, toiminta tapahtuisi yhden hahmotettavan ajanjakson aikana ilman kronologisia hyppäyksiä sekä tapahtuisi yhdessä paikassa. Mutta niin kuin mainittu, suuret aikalaisdramaatikot Lope de Vega, Shakespeare tai Alexandre Hardy eivät välittäneet klassisista ideaaleista.

Tragedian aihepiiri pohjautui luonnollisesti antiikin historiaan ja mytologiaan: historiallisen faktan ja mytologisen fiktion välillä ei ollut yhtä selvää eroa kuin nykyään. Kardinaali Richelieun hallintakaudella 1620–1630-luvuilla näytelmien muotovaatimukset korostuivat, samoin päämäärä pyrkiä luomaan antiikin veroista uutta taidetta. Kolmen ykseyden säännöstä kehiteltiin myös dogmaattisia versioita. Siinä näytelmän tulisi tapahtua vuorokauden sisällä, sillä uskottiin, että kaksi tuntia teatterissa istuva katsoja voisi hahmottaa mielekkäästi vain rajatun aikajatkumon. Sen lisäksi yhtä tapahtumapaikkaa ja juonta korostavat vaatimukset selittyvät aikalaisten järkevyyden ja totuudenmukaisuuden vaatimuksesta.

Niin kuin mainittu, vuonna 1637 Esitetty Corneillen Le Cid oli suuri yleisömenestys. Näytelmä kertoo Espanjan kansallissankarin rakastetusta Chimènestä, jolla on vaikean ongelma. Chimène joutuu menemään naimisiin Roderiguen kanssa, joka on tappanut hänen isänsä. He kuitenkin rakastuvat ja Chimène joutuu vaikeaan ristiriitaan. Roderigue kuitenkin kukistaa maurit ja saa sankarin maineen. Chimène lupaa harkita avioliittoa vuoden suruajan jälkeen.

Vuonna 1636 perustettu Académie Française valvoi tarkasti taiteen, tieteen ja kulttuurin oikeaoppisuutta. Akatemian perustaja Richelieu suosi italialaisten sääntöjen seuraamista. Hän pyysi tuoretta akatemiaa sanomaan mielipiteensä kiistanalaisesta Le Cid -draamasta. Akatemia julkaisi kirjoituksen Les sentiments de l’Académie française sur le Cid 1637. Sen mielestä näytelmä ei ollut tragedia eikä komedia, vaan tragikomedia, sillä se päättyi onnellisesti. Vaikka näytelmä akatemian mukaan täytti eräitä tragedian vaatimuksia, se ei pitänyt toimintaa uskottavana: Chimène joutuu suostumaan Roderigon vaimoksi 24 tunnin sisällä siitä kun tämä on tappanut hänen isänsä. Corneillen pyrkimys noudattaa ajan ykseyttä aiheutti muitakin epätodennäköisyyksiä. Johtopäätös oli, että tragedia tulisi rakentaa tavalla, jossa toiminta täyttäisi todennäköisyyden ja uskottavuuden ehdot.

Vuoden 1637 Le Cid -keskustelu vaikutti muidenkin periaatteiden aiempaa tarkempaan määrittelyyn. Tragedian tulisi paljastaa kontrolloimattoman intohimon ja rikollisten tekojen tuhoisat seuraukset; komedioiden päämäärä olisi puolestaan tehdä pilaa aikalaisten halveksuttavasta toiminnasta, kuten tekopyhyydestä, pöyhkeydestä tai luulottelusta.

Ranskan klassinen draama (n. 1630–1830)

Vaikka kolmen ykseyden säännöt olivat virallisesti voimassa kaksisataa vuotta, niitä rikottiin paljon jo 1700-luvun draamassa. Ykseyksien lisäksi draamassa henkilöiden teoilta ja motiiveilta vaadittiin totuudenmukaisuutta. Sen vuoksi esimerkiksi yksinpuhelun konventiota pidettiin luonnottomana, minkä vuoksi näytelmissä henkilöt paljastivat syvimmät tuntonsa aina luotetulle ystävälleen. Myös kaikkea tarpeetonta pyrittiin välttämään näyttämöllä; draamallista tehoa pyrittiin lisäämään tiiviillä ja kirkkaalla muodolla. Myös lavastukset yksinkertaistuivat: tapahtumapaikoiksi riittivät pelkkä palatsin sisätila tai komedioissa huonetila.

Myös näytelmien psykologinen jännite kasvoi. Tavallisimpia konflikteja olivat henkilön sisäisen impulssin sovittamattomuus ulkoisten sääntöjen, velvollisuuden ja aseman kanssa. Tyyppinäyttelemistä ei pidetty sopivana ihanteena.

Viiden näytöksen rakenne vakiintui, samoin jako, jossa henkilön ilmaantuminen näyttämölle tai poistuminen sieltä merkittiin uudeksi kohtaukseksi. Henkilöt eivät saaneet myöskään poistua näyttämöltä yhtä aikaa, vaan uuden henkilön oli kohdattava edellisen kohtauksen henkilö näyttämöllä.

Aleksandriinisäkeestä tehtiin näyttämökielen ehdoton normi. Säe on 12-tavuinen ja se jakaantuu symmetrisesti kahtia muotoon 6 + 6. Molemmat puolet taas voivat jakautua muotoihin 3+3, 4+2 tai 2+4.

Ranskan kielessä paino on aina viimeisellä tavulla ja sanat ovat lyhyitä. Sen vuoksi erilaiset rytmiset yhdistelmät antavat paljon eri mahdollisuuksia.

o o ó | o o ó || o o ó | o o ó tai o ó | o o o ó || o o o ó | o ó

Vaihtelu antaa tälle ryhdikkäälle säkeelle myös eloisuutta ja tehoa. Tällainen tekniikka kuuluu edelleen ranskalaiseen teatterikoulutukseen. Loppusoinnut esiintyvät yleensä pareittain.

Corneillen veljekset

Pierre Corneille (1606–1684) oli nuorena suosittu, mutta vanhempana hän vetäytyi ja vaikeni. Hän yritti myöhemmin paluuta Molièren tuella, mutta epäonnistui. Hänen näytelmiensä aihepiiri liittyi tavallisesti Rooman historiaan. Niissä provinssin prokonsuli, maaherra tai kuningas sekä heidän perhekuntansa saattoivat rakastua ristiin, mistä seurasi ristiriitoja ja vaikeuksia. Juonet olivat monimutkaisia, kun taas henkilöhahmot eivät olleet erityisen syviä. Huolimatta tapahtumapaikasta ja -ajasta Roomassa, maakuntavirkamiehistöön lukeutuva Corneille kommentoi pohjimmiltaan Ranskan yhteiskunnalle ajankohtaista prosessia. Hän kirjoitti yhteensä noin 30 näytelmää.

1630 Mélite (komedia),

1631 Clitandre (tragedia)

1634 Médée (tragedia)

1636 L’Illusion comique (komedia) (Koominen illuusio; Illuusio)

1637 Le Cid (tragikomedia)

1640 Horace (tragedia)

1642 Cinna (tragedia)

La Mort de Pompée (Pompeiuksen kuolema) (tragedia)

1643 Polyeucte (tragedia)

Le Menteur (Valehtelija) (komedia)

1650 Andromède

1651 Nicomède

1652 Pertharite

1659 Oedipe

1661 Toison d’or (Kultainen talja = Jason-aihe)

1667 Attila

1670 Tite et Bérénice (Titus ja Berenike)

Thomas Corneille (1625–1709) oli aikalaisten parissa suositumpi kuin veljensä. Hänen näytelmiensä juonet ovat yksinkertaisempia, niissä on rakkautta ja ne loppuvat onnellisesti. Hänen valtavasta tuotannostaan mainittakoon Ariane (1672) ja Le Comte d’Essex (1678, Essexin jaarli)