5.4

Ranskan teatteriolot ja kirjailijat

Ranska hävisi jatkuvasti sodissaan Euroopassa ja siirtomaissa 1700-luvulla. Yksinvaltaista hallintojärjestelmää ei uudistettu, minkä vuoksi kolmas sääty jäi päätöksenteon ulkopuolelle. Sääty viittasi kaikkiin muihin kuin aatelistoon ja papistoon. Sen taloudellinen ja sivistyksellinen merkitys kasvoi kuitenkin jatkuvasti. Sen jälkeen kun säädyt kutsuttiin yhteen 150 vuoden tauon jälkeen, ei ole yllättävää, että ne kieltäytyivät hajaantumasta ennen perustuslain säätämistä. Tästä tilanteesta puhkesi vuonna 1789 Ranskan Suuri vallankumous. Monien veristen käänteidensä jälkeen se johti Napoleonin yksinvaltiudeksi ja sotaretkiksi ympäri Eurooppaa. Napoleonin aikakauden lopettanut Wienin kongressi johti Venäjän, Preussin ja Itävallan ylläpitämään Pyhään Allianssin. Se pyrki tukahduttamaan kaiken vallankumouksellisuuden. Alla vielä Ranskan vaiheita vuosilukuina.

• 1706 Ludvig XIV:n sensuuritoimet kiristyvät.
• 1709–1710 rutto Euroopassa, jossa myös Ranskan kruununperillisiä kuolee.
• 1715 Ludvig XIV, Aurinkokuningas kuolee.
• 1715–1723 sijaishallitsijana Orléansin herttua. Viiden vuoden vapaamielinen ajanjakso.
• 1723–1774 Ludvig XV:n hallituskausi.
• 1774–1789 Ludvig XVI.
• 1789 säädyt kokoontuvat, perustuslaillisen monarkian aika alkaa.
• 1791 Tasavallan aika.
• 1793 Robespierren ja jakobiinien hirmuvallan aika.
• 1794 direktoriokausi (maltillinen).
• 1799 Napoleon konsuliksi.
• 1804 Napoleon keisariksi.
• 1812 Napoleonin Venäjän retki ja kukistuminen.
• 1815 Wienin kongressi.
• 1815 Ludvig XVIII, Ranskan restauraatio-aika eli Bourbon suvun paluu valtaistuimelle.

Vuonna 1700 Pariisissa oli vain kaksi laillista teatteriseuruetta: Opéra ja Comédie-Française. Ranskankielinen näytelmistö piti esittää Comédie-Françaisessa. Maan muiden teatterien piti ostaa siltä esitysoikeudet. Vaikka sitä tuettiin valtavilla avustuksilla, se oli alati rahapulassa. Comédie-Française oli päänäyttelijöidensä hallinnoima hierarkkinen laitos.

Pariisissa järjestettiin kahdet perinteiset markkinat, St Germainin ja St Laurentin markkinat. Markkinoilla esitetyissä kansanomaisissa teatteriesityksissä yhteiskunnallisia paineita alettiin purkaa yhä selvemmin. Viralliset teatterit halusivat estää markkinateattereita toimimasta, sillä ne kokivat monopoliasemansa olevan uhattuna. Sen lisäksi markkinateatterit esittivät epäsäännöllisiä näytelmiä, eli niitä, jotka eivät noudattaneet kolmen ykseyden sääntöjä.

Markkinateatterit (Théâtres de la Foire) kiersivät sääntöjä jatkuvasti. Esimerkiksi dialogeja oli kirjoitettu plakaateille; papukaija pantiin sanomaan repliikkejä; commedia dell’arten hahmoja oli fantasiaseikkailujen sankareina. Tuttuihin lauluihin lisättiin uusia sanoja kyltissä, niin että yleisö saattoi laulaa repliikit”. Markkinateattereiden suosio kasvoi ja esityksiin tuli mukaan burleskia hulluttelukomiikkaa.

Markkinoiden musiikkinäytelmät vaikuttivat opéra-comique -lajin kehittymiseen. Se saavutti 1730-luvulta alkaen yhä laajempaa suosiota ja omaksuttiin virallisten teatterien ohjelmistoihin. 1700-luvun puoliväliin mentäessä niiden aihepiiri alkoi kuvata kolmannen säädyn aihepiirejä: maalaismaisemia sekä idyllisiä porvaristo- ja maalaiskuvauksia.

Markkinoilla ja laitakaupunkien teattereissa palattiin kuplettien varaan rakentuviin näytelmiin. Ne saivat nimen comédies-en-vaudevilles. Myös englantilaisperäiset pantomimes -esitykset olivat suosittuja; niissä commedia dell’ arte -hahmot esiintyivät usein fantastisissa seikkailuissa.

Vuonna 1716 sijaishallitsija kutsui karkotetun italialaisryhmän takaisin Pariisiin. Se sai asettua Hôtel de Bourgogneen. Johtaja Luigi Riccoboni esitti italialaisten näytelmien lisäksi käännöksiä ranskalaisista näytelmistä. Vuonna 1718 mukaan alettiin ottaa ranskankielisiä osuuksia sekä esittää myös pilailuja markkinoiden tapaan. Vuonna 1723 Comédie-Italiennen asema tunnustettiin virallisesti; sen ohjelmisto rajoitettiin commedia dell’arteen ja muihin epäsäännöllisiin komedioihin. Vuonna 1762 Comédie-Italienne sai monopolin opéra-comique -lajiin. Samalla sen ohjelmistoon kuului Goldonin suosittuja näytelmiä.

Komediakirjailijoista Pierre Carlet de Chamblain de Marivaux (1688–1763) on aiheellista nostaa aikalaisista esille. Hänen herkkyytensä, taidokkuutensa ja juonenrakennuksen vankkuus nousee korkealle tasolle. Hänen tarkkanäköisyytensä vieraantuneiden ihmisten kuvaajana on tehnyt hänestä suositun ranskalaisten nykyohjaajien parissa.

Arlequin poli par l’amour (Harlekiinin rakkauden kaunistamana)

La surprise de l’amour (Rakkauden yllätys)

La Double inconstance (Kaksinkertainen uskottomuus)

Le Dénouement imprevu (Yllättävä ratkaisu)

La Fausse suivante, ou Le Foubre puni (Epäaito seuralainen)

La Seconde surprise de l’amour (Rakkauden toinen yllätys)

Le Jeu de l’amour et du hasard (Rakkauden ja sattuman leikki)

Sentimentaalisen komedian ranskalainen vastine tunnettiin kyynelehtivänä komediana, comédie larmoyante, jonka suosio kasvoi. Päähenkilöiden ylivoimaisilta vaikuttavat rakkauden esteet ratkeavat järkyttävien sattumusten kautta lopulta parhain päin. Aikansa suosituin kirjoittaja oli Pierre-Claude Nivelle La Chaussée (1692–1754).

Voltaire: valistusfilosofi ja draama

Francois Marie Arouet, eli Voltaire (1694–1778) oli 1700-luvun merkittävin henki, ”ésprit”, ja erittäin tunnettu hahmo Euroopassa. Muiden valistusfilosofien tapaan hän ihaili Englannin poliittista järjestelmää, joka pohjautui sopimuksiin ja kansalaisoikeuksiin autoritaariseen hallinnon tai uskonnon sijaan. Voltaire oli vankkumaton kirkon vallan vastustaja, mutta useiden Euroopan hallitsijoiden ystävä. Hänen mielestään ”valistunut yksinvaltius” oli hyvä valtiomuoto.

Voltaire oli myös aktiivinen teatterihenkilö. Hän kirjoitti monta draamaa sekä poleemisia kirjoituksia teatterista. Voltaire valmensi myös näyttelijöitä, ja perusti vanhoilla päivillään jopa maatilalleen yksityisen teatterin.

Oleskeltuaan Englannissa 1720-luvulla hän innostui Shakespearen näytelmistä, joiden liikkuvan muodon hän yritti sovittaa ranskalaiseen tragediaan. Voltairen omat näytelmät noudattivat kolmea ykseyttä, aleksandriinimittaa ja muita ranskalaisen tragedian sääntöjä. Hän alkoi kuitenkin lisätä draamoihinsa eksoottisia ympäristöjä, tehokeinoja ja raflaavia kohtauksia. Samalla niissä korostuivat lavastus, puvustus ja näyttelijöiden komeat roolit. Tällaiset tehokeinot, jotka puuttuivat Racinelta, edesauttoivat klassistisen draaman rappiota.

Voltairen näytelmät ammensivat antiikin, keskiajan tai oman aikansa aiheista sekä itämaisista tarinoista. Tärkeimpiä näytelmiä olivat ristiretkiaikaan sijoittuva Otelloa muistuttava Zaïre, Kiinan hoviin sijoittuva Kiinan orpolapsi, porvarillinen draama Tuhlaajapoika sekä sentimentaalinen komedia Nanine.

Vuonna 1778 vanhan, 84-vuotiaan Voltairen kunniaksi järjestettiin suuri kansanjuhla Pariisissa. Koska kuningas ei halunnut tavata Voltairea, kanavoitui tämän juhlinta myös protestiksi kuningasta vastaan. Voltaire seppelöitiin teatterissa pidetyssä juhlassa.

Oedipe (Oidipus)

Artémire

Mariamne

Brutus

Zaïre

La Mort de César (Caesarin kuolema)

Alzire (Espanjalaiset Perussa)

Mahomet, ou le fanatisme (Muhammed eli fanatismi)

Mérope

Sémiramis

Nanine

Oreste (Orestes)

Rome sauvée (Pelastunut Rooma)

L’Orphelin de la Chine (Kiinan orpolapsi)

Tancrède

L’Écossaise (Skotlannitar)

Le Droit du seigneur (Isännän oikeus)

Toisin kuin Voltaire, toinen aikakauden keskeinen filosofi Jean-Jaques Rousseau (1712–1778) suhtautui kielteisesti teatteriin. Pääsyy siihen oli kenties näyttämön kyky herättää intohimoja mieltä kiihottavalla tavalla. Myös Platon oli ollut samansuuntaisin perustein sitä mieltä, että teatteri ei kuulunut ihannevaltioon. Rousseau hyväksyi vain antiikin tragediat niiden pelkistyneisyyden ja seremoniallisuuden vuoksi. Toisaalta hän katsoi, että yhteisö tarvitsee kokoontumista antiikin poliksen tapaan. Siksi hän toisaalta ehdotti ulkoilmassa pidettäviä kokoontumisia, joissa esitetään yhteisölle tärkeitä aiheita. Tällaiset ajatukset johtavat suoraan kansallisille ja kansanomaisille festivaaleille, joita syntyi 1800-luvulta alkaen.