6.1

Georg Büchner

Kun edellisessä opintojaksossa käsittelimme romantiikan draamaa Saksassa, oli tarkoituksella jätetty pois dramaatikko, joka hämmästyttävällä tavalla on aikakautensa kirjoittajien joukossa ”yksinäinen saari”, kuten Ralf Långbacka on häntä kuvannut.

Georg Büchner on hyvä ottaa avaamaan tätä jaksoa, koska hän ei lainkaan vaikuttanut oman aikansa teatterielämässä. Hänellä on pieni tuotanto, vain kolme näytelmää, joista yhtäkään ei esitetty hänen elinaikanaan. 1900-luvulla häntä on pidetty yhtenä maailman suurista dramaatikoista, siksi ainutlaatuisia ovat hänen näytelmänsä.

Koko Büchnerin tuotanto on tasokkaalla tavalla suomennettu. Se löytyy Riitta Pohjolan huolellisesti toimittamana kirjassa, jonka nimenä on Georg Büchner: Teokset ja kirjeet (1984). Pohjola on myös väitellyt Dantonin kuolema -näytelmästä, Georg Büchner ja Dantonin kuolema – Vallankumousdraama vai tragedia? (2004)

Georg Büchner 1813—1837

1834 Hessenin sanansaattaja – poliittinen pamfletti

1835 Dantons Tod (Dantonin kuolema)

Lenz

1836 Leonce und Lena

Woyzeck

Pietro Aretino – näytelmäsuunnitelma, tuhoutunut

Büchner syntyi pienessä ja takapajuisessa Hessenin ruhtinaskunnassa. Koulun jälkeen hän alkoi opiskella lääketiedettä läheisessä Strasbourgin yliopistossa. Vuoden 1830 vallankumousliikehdinnän jälkeisinä vuosina Büchnerin yhteiskunnalliset näkemykset radikalisoituivat. Yhdessä opiskelijatovereidensa kanssa hän muun muassa osallistui salaseuraan, jonka tavoitteena oli lietsoa köyhälistön kapinaa Hessenissä. Büchner kijoitti pamfletin Hessenin sanansaattaja, jonka yhteiskunnallinen radikalismi on varsin jyrkkää. Siitä välittyy kuva takapajuisesta ja epäoikeudenmukaisesta maakunnasta, jossa köyhyys merkitsee näköalattomuutta. ”Sota palatseille, rauha majoille!” Muiden mukana Büchner joutui etsintäkuulutetuksi ja pakeni rajan yli Strasbourgin puolelle.

Hän suoritti lääketieteen opintonsa loppuun, mutta innostui samalla tutkimaan tuoreita Ranskan vallankumousta käsitteleviä historiateoksia. Hän kirjoitti nopeaan tahtiin näytelmänsä Dantonin kuolema.

Dantonin kuolema on rakenteeltaan episodimainen, ja se kertoo noin kuukauden mittaisesta ajanjaksosta Ranskan vallankumouksen historiasta vaiheessa, jossa jakobiinihallinto on kriisissä ja joutuu harkitsemaan giljotiinin käytön hillitsemistä. Danton ja hänen kannattajansa edustavat näkemystä, jonka mukaan elämän tulisi normalisoitua. Danton kuvataan elämästä nautiskelevana ja suurta kansansuosiota nauttivana rehevänä miehenä. Häntä vastassa on Robespierre, jonka Büchner on kuvannut varsin kriittisesti. Robespierre toimeenpanee dantonistien teloituksen nujertaakseen tasavallan viimeisetkin viholliset. Näytelmässä kuvataan muun muassa heidän puolustautumistaan kansalliskokouksessa, vankeutta ja lopulta itse teloitus.

Näytelmää on sanottu erääksi terävimmistä analyyseistä vallankumouksesta. Se on myös resignoitunut ja pessimistinen, sillä se näyttää millä tavalla vallankumouksellisuus johtaa umpikujaan. Se kuvaa illuusiottomasti sitä, mihin puhdashenkisenä esiintyvä fanaattisuus ja väkivaltakoneisto johtaa. Lisäksi teos pohtii väkivallan käyttöä hyvän asian puolesta. Näytelmän ytimessä on unohtumaton Dantonin ja Robespierren väittelykohtaus. Heidän vastakkaisuutensa näkyy paitsi ajattelussa myös heidän persoonallisuuksissaan ja elämänasenteissaan.

Büchnerin muutos radikaalista pamfletististista illuusiottoman vallankumousdraaman kirjoittajaksi on suuri. Dantonin kuoleman aikoina, 1835, hän kirjoitti myös novellin näytelmäkirjalija Lenzistä, joka myös kuvauksena mielisairauden oireista on omaa luokkaansa. (Lenz on mainittu luvussa 5.7 Saksan teatteriolot: Sturm und Drang.) Seuraavana vuonna 1836 Büchner osallistui huvinäytelmäkilpailuun komedialla. Se kuitenkin myöhästyi kilpailusta ja painui unohduksiin.

Leonce ja Lena on huvinäytelmä kahden koomisen pienen kuningaskunnan lasten rakkaudesta. Isiensä toisilleen määräämät nuoret yrittävät kiertää kohtaloaan pakenemalla tulevia hääjuhliaan. He tapaavat toisensa sattumalta maaseudulla ja rakastuvat luonnon keskellä toisiinsa oikeasti. Prinssi tuo mieluisan morsiamen kotiinsa. Mutta osoittautuukin, että heidän kohtalonsa on joutua säännönmukaisiin naimisiin ja säännöllisen elämän pakkopaitaan.

Näytelmässä on monitasoista komiikkaa nokkelan palvelijan filosofisista sutjauksista aina koulumestariin, joka opettaa maalaisia hurraamaan latinaksi. Leonce ja Lena on samalla syvällinen satiiri järjettömällä lailla pysähtyneestä yhteiskunnasta. Toisaalta siinäkin on tietty surumielisen resignoitunut pohjavire. Büchner oli itse tässä vaiheessa jo kihlautunut pappismiehen tyttären, Minna Jaeglen kanssa.

Büchner sai dosentuurin Zürichin yliopistosta. Hän kuitenkin sairastui ja kuoli helmikuussa 1837. Hänen jäämistöstään löytyi aineisto näytelmään Woyzeck. Büchner oli pitkään ollut kiinnostunut tositapauksesta vuodelta 1821: köyhä mies oli surmannut pitkäaikaisen avovaimonsa, jonka kanssa hänellä oli lapsi. Mies oli sotien aikana palvellut myös sotaväessä. Tapaus Woyzeck ei päättynyt hänen teloitukseensa 1824. Siihen ja eräisiin muihin tapauksiin palattiin myöhemmin oikeuslääketieteellisissä julkaisuissa. Niissä analysoitiin, oliko mies ollut järjissään vai syyntakeettomassa tilassa. Uudet tutkimukset tukivat ajatusta, että mielentilatutkimukselle ei ollut pantu aiemmin riittävästi painoa.

Aiheesta syntyi kohtauksia näytelmään, jossa ensimmäisen kerran draaman historiassa yhteiskunnan alempiin kerroksiin kuuluva henkilö kokee traagisen kohtalon. Woyzeck on mustasukkaisuusdraama: avovaimo/prostituoitu Marie pettää Woyzeck-miestään vähemmän ahdistuneen ja korkea-arvoisemman rykmentinrumpalin kanssa. Woyzeck itse joutuu kaltoinkohdelluksi. Hän on simputtavan kapteenin palvelija sekä tohtorin koehenkilö, joka määrää Woyzeckin hernekuurille ja tekee tällä valkuaisaineen imeytymistä koskevia kokeita. Woyzeck alkaa seota samalla hetkellä, kun hän on menettämässä Marien.

Büchnerin Woyzeckin haaste on ollut käsikirjoituksen katkelmallisuus. Siitä on jouduttu konstruoimaan eri versioita. Lopullista totuutta kohtausfragmenttien järjestyksestä ei ole olemassa. Näytelmä on tyylillisesti ainutlaatuisen niukka. Dramaturgisesti vain kaikkein olennaisimmat tilanteet on valikoitu. Repliikit ovat esimerkillisen tiiviitä ja osin arvoituksellisia. Kielikuvat ja visuaaliset ohjeet ovat väkeviä ja konkreettisia. Kielessä on runollista voimaa tavalla, joka ei jää Shakespearen parhaista teoksista jälkeen. Näytelmä on myös sosiaalisesti merkittävä: varhain kirjoitettu teos antaa lohduttoman näkymän kaupunkisotilaan elämänpiiristä. Se oli ensimmäinen vahvasti yhteiskunnallinen draama ja siinä mielessä aikaansa edellä.

Teos toi esille voimakkaan yksilöllisen kokemuksen. Näytelmässä porauduttiin myös syvälle tajunnan sisäiseen maailmaan. Siksi se ennakoi 1900-luvun alun ekspressionistista dramatiikkaa, joka kuvasi voimakkaita ahdistustiloja. Woyzeck kantaesitettiin vasta 1913 Münchenissä, ekspressionismin ilmapiirissä. Alban Berg sävelsi siitä mestarillisen oopperan Wozzeck (kantaesitys Berliinissä 1925). Siinä missä Büchnerin teos on nykyään yksi 1800-luvun ihailluimmista näytelmistä, myös Bergin Wozzeck on yksi 1900-luvun arvostetuimmista oopperoista.

Büchnerin jälkeenjääneiden papereiden pohjalta tiedetään, että hän oli kerännyt aineistoa näytelmään Pietro Aretinosta. Tämä oli renessanssiajan filosofi ja kirjailija, joka esitti ateistisia näkemyksiä. Pitkään on elänyt väite, että Büchnerin morsian olisi hirmustunut teoksen ateismista ja hävittänyt sen. Kyse saattaa kuitenkin olla legendasta, ja käsikirjoitus on luultavasti kadonnut muulla tavalla. Büchner kuoli vain 23-vuotiaana. Hän kirjoitti määrältään pienen, mutta laadultaan häikäisevän tuotannon.