6.2

Melodraama Ranskassa ja muualla

Melodraama esiintyi terminä ensimmäisen kerran Italian renessanssin yhteydessä. Se tarkoitti yleensä musiikin säestämää näytelmäesitystä, tavallisesti tragikomediaa tai pastoraalia. Mélodrame teatterin lajina vakiintui Napoleonin teatterisäädösten seurauksena. Organisoidessaan Pariisin teattereita 1812 hän antoi kahdelle teatterille, Théâtre de la Gaîté’lle ja Ambigu-Comique’lle, luvat esittää sekä melodraamaa että pantomiimeja. Termi vakiintui lähinnä kahden huippusuositun kirjailijan myötä, jotka olivat saksalainen K. A Kotzebue ja ranskalainen G. Pixérécourt. Kotzebue oli ottanut Sturm und Drang -liikkeen keinoja käyttöönsä ja popularisoinut ne. Hän muokkasi jännittävistä aiheista ja dramaattisista tapahtumista sujuvia näytelmiä, jotka olivat täynnä tunnekuohua.

Melodraama koostui voimakkaista tunnekuohuista sekä absoluuttisesta hyvästä ja pahasta. Ne jäsensivät näytelmän tekoja ja ajatuksia. Melodraamasta tuli 1800-luvun suosituin ja leimallisin teatterin laji. Sen varaan kehittyi suurkaupunkien (Lontoo, Pariisi, Berliini, Wien, New York ja Pietari) mittava teatterielämä. 1800-lukua voisi luonnehtia ilmaisulla ”teatteriteollisuuden aikakausi”. Elinkeinohaara työllisti paljon eri alojen ihmisiä näyttelijöistä ja kirjailijoista tehostemestareihin, kanttiinimyyjistä julisteiden liimaajiin.

Teatteri ja erityisesti ooppera oli kaupunkiporvariston vapaa-ajan ja seuraelämän keskus. Euroopan kaupunkien keskeisille paikoille pystytettiin 1800-luvulla teatteri- ja oopperarakennuksia. Teattereiden aulatilat eli lämpiöt (foyer) laajenivat tiloiksi, joissa yleisö saattoi näyttäytyä ja tavata toisiaan. Yhteiskuntaluokat pysyivät kuitenkin tarkasti toisistaan erillään.

Jättiläismäiset katsomot vetivät niin paljon yleisöä, että myös köyhempi käsityöläis- ja palvelusväki sekä muut alemman yhteiskuntaryhmän edustajat pääsivät yläparvilta osallisiksi näyttämön ihmemaailmasta. Eri teattereilla oli omat yleisöpohjansa, joka määräytyi sosiaalisten ryhmien mukaan. Sen sijaan oopperaesitykset olivat 1800-luvun julkisimpia teatteritapahtumia, joka kokosi yhteiskunnan kirjon palvelijoista aristokratiaan saman katon alle. Sen vuoksi kyseinen taidemuoto kiinnosti nationalistisia tahoja, sillä oopperan avulla pystyttiin luomaan kansakunnan historiallinen menneisyys tai nykyisyys esille. Musiikki, kuorokohtaukset ja taitavat laulusuoritukset näyttämöllä toivat yleisön yhteen luokkarajojen yli.

Ennen kuin menemme vielä tarkemmin melodraamaan, on muistettava, että suurkaupunkien suuret yleisöt siirtyivät 1900-luvun alkupuolella sankoin joukoin uuden entistäkin vetävämmän lajin kuluttajiksi. Elokuva vähensi suurkaupunkien teattereiden katsojamäärää lähes kymmenesosaan siitä, mitä ne 1800-luvun lopulla olivat olleet. Varhainen elokuva sai aineistonsa, kuten luonnonkatastrofien puhkeamisen tai ratsuväen viime hetken saapumisen, suoraan teatteriteollisuudelta.

Melodraama

Melodraamasta tuli 1800-luvun suurten kaupunkilaisyleisöjen suosituin laji. Se oli oopperaa kansanomaisempi genre, joka yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat. Melodraaman henkilövalikoima kehittyi vakituisten kaavojen mukaan:

Tärkein vastakohtapari oli tietenkin väliin hajamielinen, rakastuva tai jopa koominen sankari sekä henkilö, joka paljastuu konnaksi. Aivan viime hetkellä katastrofi uhkaa. Siitä kuitenkin pelastutaan ja onni laskeutuu. Jalon isän tunnolla saattaa olla jokin rikos. Hän kärsii esimerkiksi petollisen poikansa toiminnasta tai luulee tyttärensä kadonneen, kunnes kohtaa odottamatta tämän uudelleen. Viaton nainen, rakastettu tai vaimo, on ehdottoman hyveellinen, mutta joutuu röyhkeiden ehdotusten ja kiristyksen kohteeksi. Seksuaalisen koskemattomuuden kaltaisen hyveen menetys on lähellä, mutta sitä ei tapahdu. Ainoastaan uhka viedään äärimmilleen. Ystävä kulkee sankarin vanavedessä ja toimittaa tämän asioita. Hän voi olla myös koominen hahmo, joka tuo vapauttavan naurun jännittäviin tilanteisiin. Taustamusiikki, laulut ja tanssit loivat jännitystä tai purkivat sitä.

Tärkeintä melodraamassa on se, että hyve palkitaan aina ja pahat rikokset rangaistaan. Jos rikokset ovat maallisen oikeuden tavoittamattomissa, saavat ne metafyysisen tuomionsa esimerkiksi luonnonkatastrofin myötä. (kuvat)

Myöhemmin melodraama sekoittui romanttiseen näytelmään. Victor Hugon Hernani-näytelmää (1830) syytettiin melodramaattisista tehoista, jotka eivät sopineet puhdasoppisille tragedioille varatulle kansalliselle päänäyttämölle. (mainittu luvussa 5.9 Romantiikka Saksassa ja muualla)

Tyypillinen melodraaman juoni sisältää valepukuja, ryöstöjä, salattuja henkilöllisyyksiä sekä outoja sattumia. Näyttämöllä jaetaan moraalista oikeutta. Vaikka konna alussa onnistuu yhä uudelleen, hän häviää loppukohtauksessa. Oikeus palaa maailmanjärjestykseen, jonka konna on haastanut.

Episodimainen tarina purkautuu lyhyen avaustilanteen jälkeen nopeasti. Jokainen kolmesta näytöksestä ja kohtauksesta päättyy kliimaksiin. Kaikki tärkeät asiat tapahtuvat näyttämöllä; sanantuojia käytetään harvoin. Melodraaman esittäminen vaati kehittynyttä spektaakkelia, kuten taisteluita, tulvia tai maanjäristyksiä. Vastapainoksi näytettiin usein maantieteellistä ja kansallista paikallisväriä, kuten juhlia, tansseja tai pittoreskejä työoloja.

Melodraamassa yhteiskunta on absoluuttisen hyvä. Kaikki paha, jonka alkuperä voi olla sosiaalista tai poliittista, on ulkoistettu. Se ilmenee moraalisena paheena, häijynä tekona tai arvaamattomana luonnon katastrofina kuten myrskynä tai maanjäristyksenä.

Melodraaman keskeisin piirre näyttämöllä on korostunut visuaalisuus, kuten henkilökuvaelmat (tableaux), puhuvat lavastukset, luonnonkatastrofit, myrskyt ja tulivuorenpurkaukset. Melodraama viettelee visuaalisuudellaan. Näyttämötekniikan innovaatiot mahdollistivat spektaakkelimaisuuden. Lavastustekninen keksintö tai lavastuksellinen innovaatio saattoi olla näytelmätilauksen lähtökohtana. Äärimmäisen suosittuja näyttämöllä olivat myös lapset ja eläimet, nuo viisaat ja uskolliset ystävämme.

Juuri Pixérécourt (1773–1844) kirjoitti koskettavia voimakkaita tunteita sisältäviä spektaakkeleja, joita esitettiin jopa yli tuhat kertaa. Niistä alla on valikoima tärkeimmistä. Hänen teemojaan olivat niin ikään uskonnolliset ideat kaitselmuksesta, hyveestä ja rikoksen rankaisemisesta.

1798 L’enfant du Forêt (Metsän lapsi)

1800 Coelina

1803 Tékéli

1828 La Peste de Marseilles (Marseilles’n rutto)

1834 Latude

Melodraaman monet lajit

Melodraama sekoittui myös romanttiseen näytelmään paitsi Englannissa myös aivan erityisesti Amerikassa. Melodraamojen yhteiskuntaluokkien kuvaukset, kuten henkilöiden suhde rahaan, rakkauteen ja yhteiskunnallisiin arvostuksiin heijastavat kiehtovasti Yhdysvaltojen sosiaalihistoriaa.

Englannissa kehittyi jo varhain oma kauhupitoinen lajinsa gothic melodramas rinnakkain kauhuromaanien (gothic novels) kanssa. Goottilaisuus viittaa vakiintuneeseen miljööseen, joka kattaa kirkon tai palatsin keskiaikaiset eli goottilaistyyliset rauniot, hylätyt luostarit, kummitukset, kadonneet sukulaiset ja sovitusta vaativat rikokset. Termin saksankielinen vastine Schreckromantik siirtyi myös suomen kieleen nimellä kauhuromantiikka. Englannin kielen vahvistuminen Suomessa on vakiinnuttanut ehkä turhankin moniaalle viittaavan goottilaisuuden käsitteen. Taidehistoriassa uusgotiikka osui samaan aikaan 1800-luvulla.

Jo vuodelta 1821 tunnetaan aikansa Lontooseen sijoitettu näytelmä Tom and Jerry or Life in London. Samaa linjaa edusti Charles Dickens omissa suurkaupungin elämänkirjoa kuvaavissa romaaneissaan, joita lukija voi kuitenkin turvallisesti lehteillä. Myös melodraaman katsojalla oli aina vastaavanlainen turvallisuudentunne (pittoreski, urbaani melodraama).

Joihinkin teattereihin oli rakennettu vesialtaat antiikin Rooman ja renessanssin spektaakkeleiden tapaan. Niissä esitettävät teokset saivat nimekseen nautical melodramas (laivamelodraamat), koska laivassa tapahtuvat akrobaattiset tappelut ja muut vaaratilanteet voitiin esittää vaarallisen tuntuisesti. Merirosvofilmien genre jatkoi tätä perinnettä.

Niiden rinnakkaislajina voi pitää equestrian melodramaa (hevosmelodraama), jossa permannon keskelle onkin rakennettu ratsastusmaneesi tai salia reunustaa ratsurata. Sankarin ja konnan häikäisevä takaa-ajokohtaus piti huolen siitä, että taloudelliset investoinnit saatiin takaisin monikertaisina.

Sotatapahtumia kuvaavat melodraamat. Suomalaisten kannalta on kiinostavaa, että Krimin sodan (1853–1856; Oolannin sota) aikana esitettiin Lontoossa näytelmää Maiden of Hango. Siinä englantilaiset ja venäläiset upseerit seikkailevat. Venäläiset ovat vanginneet englantilaisen neidon, jota tullaan pelastamaan. Näytelmä osoittaa, että melodraamat saattoivat myös käsitellä ajankohtaisia teemoja patrioottisesti ja viihdyttävästi.

Walter Scottin historialliset romaanit olivat tavattoman suosittuja melodraamojen aiheita. John Baldwin Buckstone (1802–1879), jonka tuotanto vuosina 1820–1870 käsitti yli 200 näytelmää sovitti useita romaaneja ja kirjoitti farsseja sekä pantomiimeja. Hän aloitti vuonna 1826 näytelmällään Luke the Laborer lajityypin, jota voidaan kutsua domestic melodramaksi eli perhe-melodraamaksi. (kuva)

Vaikka eksoottiset miljööt olivat suosittuja, ainakin Englannissa myös domestic melodrama -tyyppi yleistyi vuoteen 1840 mennessä. Edward George Bulwer-Lytton (1803–1873) kirjoitti yläluokkaisempia melodraamoja. Niissä esiintyi enemmän historiallisia miljöitä ja aristokraatteja. Samalla ylemmät yhteiskuntaluokatkin alkoivat arvostaa teatteria enemmän.

Dion Boucicault (1822–1890) kirjoitti sensaatiomaisia melodraamoja, jotka olivat täynnä paljastuksia, yllätyksiä ja eksoottisia maisemia. Tieteelliset keksinnöt ja uutuudet liittyivät aina juonenkuljetukseen. Boucicault kokeili näytelmien esittämistä provinssissa ennen Lontoota. Hän palkkasi näyttelijät aina näytelmäkohtaisesti. Boucicaultin suurin menestys oli The Corsican Brothers (1852) sekä The Sidewalks of New York (1857), joka oli jälleen kaupunkikuvaus. Vuonna 1859 kirjoitetussa näytelmässä The Octoroon oli mukana orjahuutokauppa-kohtaus, joka oli latautunut episodi täynnä yhteiskunnallisia jännitteitä.

Melodraamaan sisältyi tietty myyttisen populaari taso, jonka voi nähdä vahvistavan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, jossa alemmilta luokilta edellytettiin pysymistä asemassaan. Mutta samalla melodraama vuosina 1815–1850 oli laji, jossa päästiin käsittelemään ajankohtaisia ja sosiaalisia kysymyksiä. Vaikka melodraaman loppu, jossa hyve ja oikeudenmukaisuus voittaa, oli aina kaavamaisen onnellinen, käsitteli melodraama myös aikakautensa kipeimpiä ja kiihottavimpia aiheita. Populaariin draamaan kiteytyvät aikakauden kollektiiviset pelot ja uskomukset. Niitä käsitellään muodossa, jossa moraaliset ratkaisut lisäävät yhteisöllistä kiinteyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhteisön jatkumisen turvaaminen on kaikkien yleisön suosimien teatterilajien tärkeä ominaisuus. Myöhemmin myös naturalistinen näytelmä viljeli melodramaattisia, suurten tunteiden, äkillisten kääntymysten ja katumusten tehokeinoja.