8.10

Mnouchkine ja Chéreau — Pariisin suuret nimet

Edellä on kerrottu yksityiskohtaisesti niin Brechtin kuin Peter Brookin elämistä sekä Living Theatren vaiheista. Samanlaisen kertomuksen oikeastaan ansaitsisi vielä Aurinkoteatteri, Théâtre du Soleil, Pariisista. Se on puhtaasti vuoden 1968 tuote, josta kuitenkin kasvoi vakiintunut ja yleisesti kantava teatteri. Teatterilla on ollut paljon ihailijoita ja se on jo itsessään instituutio, jolla on ollut vielä enemmän jäljittelijöitä.

Teatterin takana on armenialaissyntyisen elokuvatuottajan tytär Ariane Mnouchkine (s. 1939). Hän kokosi vilkkaasta opiskelijateatterijoukosta jo vuonna 1964 ryhmän, jonka hän nimesi Aurinkoteatteriksi. Ryhmän varhaisiin esityksiin kuului Lorcan Veren häät sekä eräitä antiikin näytelmiä. Myöhemmin he näyttelivät Pariisin vanhassa Talvisirkuksessa, jossa he esittivät muun muassa Weskerin Keittiön ja Shakespearen Kesäyön unelman.

Ryhmä eli kollektiivi-elämää, jossa sekä opettajat että oppilaat olivat yhtälailla mukana; samoin harrastajat ja ammattilaiset. Tavoitteena oli luoda teatteri, joka olisi muita elävämpi ja viisaampi. Samalla sen tarkoitus olisi vastata aikakauden tuntoihin. Vuonna 1968 vanha sirkus purettiin ja ryhmä matkusti Italiaan. Jäähyväisesityksen nimi oli Klovnit.

Italiassa ryhmä valmisti esitystä, jonka aiheena oli Ranskan suuri vallankumous. He toivat esityksen Pariisiin sen jälkeen, kun uudeksi esiintymispaikaksi oli saatu hylätty patruunatehdas kaupungin laidalla, Vincennesin puistossa. Cartoucherie de Vincennesistä tuli nuoren, tiedostavan yleisön pyhiinvaelluspaikka. Siellä ryhmä myös eli ja söi yhdessä, jonka lisäksi harjoitukset olivat avoimia kaikille. Paikasta muodostui kokonaisuudessaan ”Aurinkoteatterin maailma”.

Ensimmäinen vallankumouksesta kertova näytelmä oli nimeltään 1789 (kuva). Siinä käytettiin kaikkia lava- ja katuteatterin keinoja, kuten nukkeja, lauluja ja lyhyitä episodeja. Yleisö liikkui paikasta toiseen tai seurasi tapahtumia, jotka oli sijoitettu eri puolille pystytetyille lavoille. Esitys sai jatkoa pari vuotta myöhemmin (1972), kun vallankumouksen seuraavat tapahtumat, niin sanottu hirmuvallan aika, kerrottiin nimeltä 1793. Esityksen pääosassa oli kansa.

Markkina- ja katuteatterivaiheen jälkeen Aurinkoteatteri alkoi perehtyä tarkemmin commedia dell’arten hahmoihin. Vuonna 1975 valmistui esitys L’Age d’or (Kulta-aika), jossa commedian hahmot on sijoitettu oman aikansa Ranskaan. Siinä Arlecchino oli afrikkalainen siirtotyöläinen. Samaan vaiheeseen liittyi myös ryhmän perehtyminen Molièreen. Sen hedelminä oli paitsi vuoden 1978 Don Juan -esitys, myös huikean hieno monituntinen elokuva Molière. Elokuva tavoittaa upeasti ammatin historian, ”ikuisen näyttelijän, ikuisen kiertäjän” tarinan. Sen lisäksi se kysyy, ”kuinka lähelle valtaa on syytä mennä” tai ”mikä on se kunnianhimo, johon todellisen teatterilaisen tulee keskittyä”.

Samaa teatteritaiteilijan ja vallan teemaa jatkoi vuonna 1979 valmistunut Méphisto, le roman d’une carrière. Se perustui Klaus Mannin suurenmoiseen romaaniin vuodelta 1936, joka on myös suomennettu. Teoksen päähenkilö on taitava näyttelijä Hendrik Höfgen (HH), jonka esikuva oli Kolmannen valtakunnan kenties merkittävin teatteripersoona, näyttelijä ja intendentti Gustaf Gründgens (GG), joka oli jatkanut uraansa menestyksekkäästi Länsi-Saksassa sodan jälkeen. Teoksessa kuvataan, kuinka Gründgens puukottaa vasemmistolaisia kollegojaan selkään ja tekee paholaisen sopimuksen natsi-hallinnon kanssa edistääkseen uraansa. Gründgensin perikunta oli onnistunut estämään romaanin julkaisemisen vuosikymmeniksi, kunnes se Aurinkoteatterin esityksen aikoihin ei ollut enää mahdollista. István Szabón ohjaama elokuva (1981) on mainitsemisen arvoinen saksalaisen näyttelijäsuuruuden Klaus Maria Brandauerin tulkinnan vuoksi.

Mefisto-esityksen vuosiin ajoittuvat myös Aurinkoteatterin ilmeiset sisäiset kriisit; sukupolvenvaihdos näyttelijäjoukossa sekä taloudellisesta tilanteesta johtuva pakkoloma. Kriisejä seurasi myös tyylin muutos. Mnouchkine aloitti Shakespeare-esitysten sarjan. Sen visuaalinen maailma ja hyvin dekoratiivisen seremonialliseksi muuttunut ohjaustapa lainasi vapaasti ja ekletistisesti japanilaisesta traditiosta aiheita. Vuosina 1981–1982 Aurinkoteatteri toteutti näytelmät Richard II, Loppiaisaatto ja Henrik IV.

Ryhmä esitti kirjailija Helene Cixous’n näytelmän Kambodjan prinssi Sihanukista (1985) sekä hänen toisen Intiaa käsittelevän näytelmänsä L’Indiade ou l’Inde de leurs rêves (1987).

Vuosina 1990–1992 esitettiin suuri sarja Atridit, joka koostui Aiskhyloksen Oresteian kaikkien osien lisäksi myös Euripideen teoksesta Ifigeneia Auliissa. Esitykset olivat virtuoosimaisen upeita, tanssillisia ja rytmillisiä. Niissä käytettiin värikkäitä, orientaalisia vaatteita ja esityksessä lähestyttiin selvästi spektaakkelinomaista ja viihdyttävää teatteria. Aurinkoteatteri on yhä olemassa – omana maailmanaan – jonne tulija saapuu suurin odotuksin.

Patrice Chéreau

Hieman nuorempi, tähtiohjaajaksi noussut Patrice Chéreau (1944–2013) toimi pariisilaisen teatterin Théâtre de la Cité johtajana yhdessä Roger Planchonin kanssa vuosina 1972–1981. Chéreau sanoutui jo vuonna 1973 irti kansanteatterin paradigmasta. Hän sanoi haluavansa tehdä työtä taiteilijana, ei ”kansan” palvelijana. Hän aloitti hedelmällisen yhteistyönsä lavastaja Richard Peduzzin kanssa, joka loi visuaalisesti kirkkaan selkeitä, mutta samalla ideologisesti ja tyylillisesti tarkasti analysoituja näyttämökuvia.

Chéreaun lähtökohtana oli se, että teatteriin ei pidäkään yrittää luoda jotakin ”mahdollisimman todellista”. Sen sijaan teatteri tulisi nähdä allegoriana, jonkinlaisena ”näkynä” ja ”tiivistettynä ajatuksena”. Hänen monista töistään mainittakoon Bayreuthin festivaalien satavuotisjuhlaan vuonna 1976 syntynyt upea tulkinta Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogiasta. Peduzzi vastasi skenografiasta ja ranskalainen kapellimestari Pierre Boulez orkesterinjohdosta. Tulkinta oli loistava; kiintoisa sekä filosofisesti että näyttämöllisesti. Samalla ”ranskalaisesta Ringistä” tuli aluksi yksi toisen maailmansodan jälkeisiä suurimpia teatteriskandaaleja, mutta vähitellen vertaansa vailla oleva menestys.

Chéreau ja Peduzzi loivat tulkinnan, joka yhdisti ennakkoluulottomasti myyttisen germaanista kuvastoa teoksen syntyajankohtaan 1800-luvulla. Valkyyriakypärä yhdistyi kuviin teollisesta vallankumouksesta. Koskaan aiemmin Wagner-ohjauksessa ei ollut ollut niin paljon sävyjä, kuten huumoria ja parodiaa. Myös unohtumattoman intiimi tulkinta ylijumala Wotanin ja hänen vaimonsa Frickan aviokonfliktista (Valkyyrian II:n näytös) havainnollisti, että Wagner oli dramaatikkona lähempänä myös ibseniläistä maailmaa kuin harva oli ajatellutkaan. Chéreau ja Peduzzi paljastivat Wagnerin myyttisen kuvaston takaa 1800-luvun suuret teemat: yläluokan (eli teoksessa jumalien) itsepetoksen ja sortumisen, sopimuspetokset, aviokriisit sekä armottoman taistelun pääomasta ja vallasta. Filosofi Michel Foucault luonnehti tulkinnan kuvallisuutta osuvasti ”1800-luvun arkeologiaksi”.

Vuodesta 1982 asti Nanterressa toiminut Théâtre des Amandiers on ollut Chéreaun nimikkoteatteri. Sinne valmistui vuonna 1983 Combat de nègre et de chiens (Neekerin ja koirien taistelu) sekä myös muita Bernard-Marie Koltèsin näytelmiä sen jälkeen. Brookin ja Mnouchkinen rinnalla Chéreaun teatteri Pariisissa oli vielä 1980-luvulla pyhiinvaelluskohde.