Ruotsin suurvalta-aika päättyi pitkien tappiollisten sotien aikaan vuosina 1700–1721. Kaarle XII:n käymän Suuren Pohjan Sodan alku oli menestyksekäs, Venäjän Pietari Suuri, valtasi 1703 Nevan suistossa olleen ruotsalaisen Nyenskantzin (Nevanlinnan) linnoituksen ja perusti oman kaupunkinsa Sankt Petersburg. Väestöä joutui pakosalle lännen suuntaan. Hävittyään Pultavan taistelun 1709 venäläisille Ruotsin kuningas pakeni Turkkiin.
Eurooppalainen ruttokin saapui Suomeen 1710, samana vuonna, kun venäläiset valtasivat Viipurin. Pohjanmaalla 1714 käydyn Napuen taistelun jälkeen alkoi Suomen brutaali venäläismiehitys, jota kesti seitsemän vuotta. Tämä ns. Ison vihan kausi päättyi 1721, kun solmittiin Uudenkaupungin rauha, jossa voimaan tuli varsin lähelle nykyisiä vastaava ns. Pietari Suuren rauhan raja, pakolaiset Ruotsista palasivat ja maa alkoi hitaasti elpyä. Viipuri ja Laatokan rannat siirtyivät venäläisen hallinnon alle. Pietari Suuren omana aikana pyrkimyksenä oli panna alulle suuret sotalinnoitukset, ja laivatelakat, kaiken kaikkiaan luoda Venäjästä Itämeren johtava valtakunta. Pietarista tuli luonnollisesti myös orastavan teatterielämän keskus. Teatterihistorian kannalta Pietarin kaupungin perustamisella oli Suomelle siis myönteiset seuraukset.
Näin linnoituksensa puolesta suojattu ja ulkomaankauppansa kannalta vauras Viipuri osittain irtosi muusta Suomesta. Alue toimi (1721–1812) omana hallintoalueenaan, jossa pidettiin voimassa vanhat Ruotsin lait ja protestanttinen uskonto. Viipurin pääkielenä tuolloin oli saksa.
Kaupunkien porvariston eli kauppiaiden ja käsityöläisten vaurastuminen alkoi hitaasti, vapaa-aika ja kulttuuriharrastus toipuivat sitäkin hitaammin. Vasta 1700-luvun loppupuolella alkoivat Ruotsissa toimivat seurueet kiertää ajoittain myös Suomen puolelle. Sillion seurueiden ohjelmistoissa peilautui jo sellainen mielen ja tunne-elämän lisääntyvä herkkyys, joka teki kulttuuriharrastuksiin ryhtyneestä aatelistosta, oppineesta ja pappissäädystä ja vähitellen nousevasta porvarissäädystä teatterin mesenaatin, joka omilla valinnoillaan ja rahallisella kannatuksellaan pitivät sitä yllä. Tästedes seurueet eivät olleet enää vain hallitsijoiden vaan maksukykyisen yleisön suopeuden varassa.
Seuraavan sodan, Pikku vihan (Hattujen sodan eli hattupuolueen käynnistämän sodan) jälkeinen Turun rauhan raja tuli kulkemaan Kymijoen länsihaaraa pitkin vuonna 1742. Se jätti Mäntyharjun ja Savonlinnan Venäjän ulommaisiksi pisteiksi Suomeen päin. Suomen puolella tästä seurasi Savon, lähinnä Heinolan ja Joroisten seudun kukoistus, koska maan puolustusta varten tarvittava upseeristo asutettiin lähelle mahdollisia sotatoimialueita. Heidän tehtävänsä oli kouluttaa seudut hyvin tuntevaa sotaväkeä. Aatelistaustainen upseeristo ja heidän perheenjäsenensä muodostivat kulttuuripalveluja kuluttavan kartanoissa ja virkataloissa asuvan ryhmän.
Teatterin kannalta Turun ja Pohjanmaan länsirannikon lisäksi myös etelärannikon linnoitusten, erityisesti Viaporin eli Suomenlinnan upseeristo ja Sisä-Suomen piskuinen sivistyneistö tulivat potentiaaliseksi yleisöksi 1700-luvun lopulla. Venäjän puoleisessa Suomessa, lähinnä Viipurissa, oli yhtälailla kulttuuria harrastavaa upseeristoa perheineen, joten Turun ja Viipurin tilanteita voi hyvin tarkastella rinnakkaisina, sillä erotuksella että sivistyneistön ja kauppiaiden kieli Viipurissa oli saksa.
Ajanjaksoa vuosina 1750–1850 on nimitetty kiertueteatterien vuosisadaksi.
Sven Hirn (1970, 1982, 1998) on julkaissut ansiokkaat selvitykset Suomessa käyneistä kiertävistä taiteilijoista. Seuraavassa keskitytään säännöllisiin Suomen vieraisiin ja esitellään näiden ohjelmistoja ja esiintymisolosuhteita. Kuvaus tästedes perustuu Hirnin lisäksi Ester-Margaret von Frenckellin (1943, 1952, 1972) ja eräiden muiden tekemään perustutkimukseen.
Ruotsin puoli oli vielä 1721 kovin köyhtynyt maa, joten ajalta ennen vuotta 1750 on erittäin vähän tietoja. Voimassa oli heti rauhanteon jälkeen annettu 1720-luvun ajan voimassa ollut näytelmäseurueita koskeva kielto Ruotsin valtakunnassa. Kieltoa alettiin katsoa läpi sormien olojen vakiinnuttua ja elämän asettuessa raiteilleen.
Ensimmäiset varmat tiedot ammatillisista esiintyjistä ovat vuodelta 1735. Ohjelmat koostuivat sekä taitonumeroista, nuorallatanssista ja voimanäytöksistä, kenties marionettiesityksistä sekä voimistelu- tai akrobaattinumeroista. Samalta vuodelta on tietoja sitä paitsi kahdesta esiintyjästä Turussa. Molemmat olivat saksalaisia, kenties Königsbergistä (nyk. Kaliningrad) kotoisin, mutta kuitenkin varteenotettavien seurueiden senhetkisiä vetäjiä.
J. C. Siegmund ilmoitti itsensä komediantiksi ja hän on saattanut tulla 1735 Turkuun Helsingin ja Viipurin kautta, sillä ilmeisesti hänen pysyvämpi paikkansa oli Pietarissa joidenkin saksalaisten seurueiden kanssa. Hänen nimissään 1740-luvulta oli kuitenkin oma näytelmä, Tartuffen saksannos, sekä maininta pysyvästä rakennuksesta Pietarissa, kivitalo Morskoin (Merikadun) varrella 1746.
Toinen esiintyjä, joka tavattiin Turussa oli Ferdinand Hallasch, jonka esityksissä oli paljon taitonumeroita, ja jonka myöhemmästä toiminnasta Norjassa on tallella julisteita. Pienissä hupinumeroissa esiintyy myös Arlequin eli Harlekiini. Arlequinistä, italialaisen commedia dell’arten avainhahmosta tuli hienostuneemmassa 1700-luvun muodossaan eräänlainen teatterin tunnushahmo, joka jatkoi elämäänsä usein vakavien näytelmien jälkeen nähtävissä pienissä komedioissa.
Kolmantena 1700-luvun alkupuolen ammattilaisena Hirn pitää Friedrich Schützeä, joka haki lupaa esiintyä Helsingissä 1746, mutta silloin taas vedottiin vuoden 1741 sodan aikana annettuihin säädöksiin, joissa kaikenkarvaiset temppuilijat piti karkottaa maasta. (Hirn 1998, 22)
Viipurissa vierailleista teattereista ovat varhaisimmat tiedot saatavissa vuoden 1751 käräjäpöytäkirjoista, jossa teatterinjohtaja Würzelius ja hänen vaimonsa näyttelijätär Johanna Mangoffski käyvät ankaraa kiistaa. Väkivaltasyytösten ja todistusaineiston joukosta käy ilmi, että seurueeseen on kuulunut nuorempien miesnäyttelijöiden ja muiden naisten lisäksi nuorallatanssijatar, jonka kanssa johtaja oli elänyt jo pitempään. Riitaisa pariskunta oli vihitty mahdollisesti jo 1739 Schleesiassa ja heistä on muutamia tietoja Riiasta 1740-luvulla.
Oikeuden pöytäkirjoissa on maininta teatteritalosta, mutta se ei kuitenkaan vielä edellytä, että vuonna 1751 olisi Viipurissa ollut erillistä teatterirakennusta käytettävissä. Ilmeisesti hajoamispisteessä oleva seurue näytteli Viipurissa heinäkuusta syyskuulle. Mahdollisia paikkoja on kaupungissa voinut tuolloin olla useitakin, lähinnä vanha kiltasali tai raatihuoneen sali sekä laajojen sotilaskasarmien tarjoamia tiloja.
Seuraavana teatteritoiminnan aaltona Viipurissa voidaan pitää kuvernööri Nikolai Henrik Engelhardtin aikaa (1766–1778), jonka aikana viimeistään on rakennettu Suomen ensimmäinen teatterikäyttöön varattu rakennus, Das Komödienhaus – ”Näytelmätalo”. Viipurin Komödienhausia on käytetty lähes 60 vuotta, 1770-luvulta aina 1830-luvulle asti, kunnes kaupungin kasvavaan keskustaan rakennettiin kivinen teatteritalo ja seurahuone.
Talosta on vain vähän mainintoja, välillä nimellä Masqueradenhus, koska siellä järjestettiin myös naamiaisia. Penkit ovat olleet irrotettavia säätyläistön juhlia ja tanssiaisia varten. Myöhemmältä ajalta mainitaan, että vaikka se oli julkinen rakennus, sitä ei ylläpitänyt kaupunki, vaan yksityiset teatteria suosivat kansalaiset. Teatteritalossa näyteltiin seuranäytäntöjä eli omatekoista harrastajateatteria, upseeriston ja varuskunnan huvitukseksi.
Teatteritalo sijaitsi Viipurin linnan sillan länsipuolella, lähellä Pyhän Annan Kruunun linnoitusta ns. Tervaniemellä. Teatterihuvitukset sijoitettiin vielä tuolloin siis esikaupunkialueelle. Teatteriin ja muihin huvituksiin, tanssiaisiin ja ilotulitusnäytäntöihin lähteminen tarkoitti sääty-yhteiskunnassa ”astumista vaaralliselle alueelle”, toisaalta se oli ainakin miehille ”vapauden valtakuntaa”. Ellei kyseessä ollut sosieteetin järjestämä ’säädyllinen’ tapahtuma.
Elettiin aateliston ja sotilassäädyn dominoimaa julkisuutta, jossa teatterihuvit kaupungin laidalla merkitsivät osittain vapautta alkoholin ja sukupuolitapojen suhteen. Taloa ei ollut suoraan tarkoitettukaan vielä porvariston tarpeisiin, vaikka saksankieli oli molemmille ryhmille yhteinen. Kasvavan sotilasvaltion upseerihuvituksien osana teatterilla ja sen liepeilleen vetämällä prostituutiolla tuli aina olemaan paikkansa.
Viipurin kulttuurinen merkitys kasvoi, kun Monrepos’n kartanon omistajaksi 1788 tuli aikakauden suuri lahjakkuus. Keisari Aleksanteri I:n entinen kotiopettaja Ludwig Heinrich von Nicolay oli Pietarissa hankkinut suuren kirjaston, jossa oli paljon aikansa ranskalaisia musiikkinäytelmiä. Niitä on voitu hyvin tehdä Viipurissa seuranäytäntöinäkin. Ainutlaatuinen Monrepos’n kirjasto kuuluu Helsingin Yliopiston kirjaston kokoelmiin.
Viipurin oloja ajatellen on muistettava myös vuosina 1788–1790 käyty ns Kustaan sota, jonka tapahtumat sijoittuivat Kymenlaaksoon, Viipurinlahdelle ja Kotkan edustalle. Kaikki tämä lisäsi venäläisen sotaväen ja upseeriston läsnäoloa kaupungissa.
Tietoja ammatillisista seurueista ei ennen vuotta 1804 suoranaisesti ole, mutta Kymijoen rajan yli oli toukokuussa vuonna 1768 tullut ruotsiksi näyttelevä saksalaissyntyinen C. G. Seuerling ja yrittänyt Haminassa saada lupaa esityksille. Ne oli evätty, joten hän oli pyrkinyt jatkamaan kiireesti kohti Viipuria. Tarkempaa tietoa tällaisesta vierailusta ei ole.
Teatteritoiminnan ehtoja Ruotsin valtakunnassa määrittelivät monet yleispoliittiset seikat, ei vähiten ulkopoliittiset suuntaukset, kuninkaan ja kirkollisten piirien suhteet.
Ruotsin ns. hattupuolueen revanssisota Venäjää vastaan, eli Pikkuviha käytiin 1740–1742, ja se päättyi edelleen yhtä onnettomasti: raja Turun rauhassa siirtyi Kymijoelle. Tärkeäksi tuli äkkiä linnoittaa itärajaa uudelleen, joten Sveaborgin eli Viaporin rakentaminen vuonna 1748 pääsi käyntiin täydellä volyymilla. Siellä rakennettiin Ruotsille ns. saaristolaivasto. Tätä tehtiin Ranskasta saadun rahoituksen turvin.
Vuodelta 1741 oli määräys, joka kielsi ulkomaisten komedianttien esiintymisen Ruotsin valtakunnan alueella. Tämä määräys selvästi antoi elinkeinotukea Tukholmassa vuodesta 1737 toimineelle ruotsalaisten itsensä pitämälle teatterille, Kungliga Svenska Skådeplatsenille (Swenska Comoedien). Se toimi suuressa Pallohuoneessa (Stora Bollhuset nyk. Finska Kyrkan), kuninkaan linnaa vastapäätä, missä oli esiinnytty ennenkin.
Teatteriin vaikutti seuraava hallitsijanvaihdos. Hattujen sodan seurauksena Venäjä vaati itselleen ystävällismielisen dynastian Ruotsiin ja valituksi tuli Holstein-Gottorp -suvun Aadolf Fredrik, joka kruunattiin 1751. Puoliso oli kuningattarena merkittävä kulttuurin suosija Lovisa Ulrika, joka oli kasvanut Preussin hovissa Potsdamissa ja Berliinissä. Hän asetti tavoitteeksi pääkaupungissa nähtävän teatterin tason kohottamisen ja juuri hän määräsi vuonna 1753 Tukholman Bollhusetin ranskalaisten ja italialaisten seurueiden käyttöön. Hovin kulttuurikielenä piti oleman ranska eikä alkeellinen ruotsin kieli.
Tämän ruotsinkielisen varhaisen yrityksen (1737–1753) onnistumisesta on esitetty eri tulkintoja, mutta kun se korvattiin ulkomaisella seurueella, seurasi siitä, että ruotsinkielellä näyttelevät ammattilaiset alkoivat kiertää valtakunnan muita kaupunkeja. Ruotsinkielisen teatterin sulkeminen Tukholmassa merkitsi maaseututeatterin ja kiertueiden syntymistä Ruotsiin noin vuoteen 1760 mennessä.
Petter Stenborgin ja Petter Lindahl vanhemman vetämä seurue oli irronnut Kongliga Svenska Skådeplatsin piiristä ja se on myös Suomen kannalta tärkein ryhmä. Aluksi se anoi lupaa esiintyä pääkaupungissa, kun Bollhuset oli vapaana. Se myös onnistui luomaan itselleen mainetta Uppsalassa ja sitten myös Turussa jo 1761.
Stenborg tähtäsi kaiken aikaa siihen, että hän seurueensa kanssa voisi palata tai asettua pysyvästi Tukholmaan. Vanhasta kaupungista hän löysi myös väliaikaisen teatterihuoneiston, Munkbroteaternin. Ja aivan kuin Molière sata vuotta aikaisemmin, Stenborg pyrki toistakymmentä vuotta jatkuneen kiertue-elämän jälkeen teatteria rakastavan valtaistuimelle nousseen nuoren kuninkaan Kustaa III:n suosioon esiintyen tälle 1772, aluksi ilman menestystä. Mutta Tukholman suureen puistoon, Humlegårdiin rakennetussa teatteritalossa alkoi Petter Stenborg esiintyä kesäisin 1773 alkaen, kunnes 1780 luovutti johtajuuden pojalleen Carl Stenborgille, aloittaen näin pitkäaikaisen teatteridynastian.
Samalla 1750-luvulla, kun kaksi keskeistä ruotsinkielistä kiertueteatteria muotoutui ja Stenborg ilmeisesti liian hyvällä menestyksellä esiintyi Uppsalassa, varastaen opiskelijoiden huomion, reagoivat yliopiston professorit eli konsistorin jäsenet, heistä erityisesti teologit ja saivat lopulta aikaan Aadolf Fredrikiltä kuninkaallisen määräyksen 1759, jossa kiellettiin näytelmien esittäminen lukukausien aikana, sekä lukio- ja yliopistokaupungeissa myös näiden lukukausien välillä. Vuoden 1759 rajoitus liittyi ilmeisesti myös varhaisen pietismin, eli kristillisen herätyksen leviämiseen teologien piirissä. Tanskassa hallitsijan vakavamielisyys ja uskonnollinen askeettisuus, jopa jyrkkyys aiheutti katkoksen (1730–1746) ammattiteattereiden toimintaan.
Suomen kaupungeista Turussa oli yliopisto ja Porvoossa kimnaasi, eli Viipurista siirretty lukio. Ruotsi-Suomessa näytöskieltoa lievennettiin, niin että promootioiden ja markkinoiden aikaan saatiin esiintyä. Suomessa näitä kaupunkeja olivat Turku ja Porvoo. Silti asiakirjoista näkyy että kieltoa ei täysin noudatettu. Olihan kaupungissa jo riittävästi vaurastunutta porvaristoa, joka mielellään olisi käynyt iltahuveissa – ja saman on täytynyt koskea yliopiston opettajia, joiden aktiivisuus esimerkiksi musiikin alalla oli tunnettua. Turun Akatemiaan pestattiin tanssinopettaja juuri Stenborgin seurueen piiristä. Hän järjesti esityksiä Stenborgin vierailujen välivuonna, tammikuussa 1763.
Petter Stenborgin toimeliaisuutta pääkaupungin ulkopuolisen teatteritoiminnan käynnistäjänä koko Ruotsissa on kiitetty, ja merkittävää Suomen kannalta on, että hän rakennutti parissa viikossa syyskesällä 1761 Turun uudelle torille (nykyisen kauppatorin tuntumaan) teatteriparakin, jotta sen ei olisi tarvinnut esiintyä ladoissa tai tallinvinteillä. Hirnin mukaan Carl Friedrich von Eckenberg – Akatemian ja kaupungin tanssiopettajan ominaisuudessa (1761 alkaen 1780-luvulle asti) – pystytti jo 1763 seuraavan teatterirakennuksen.
Turun ensimmäinen teatterirakennus, Stenborgin ja von Eckenbergin, sijaitsi nykyisen Turun kauppatorin tuntumassa, osittain nykyisen torialueen päällä, ”tois pual jokke”, siellä minne kaupunki keskiaikaisista tuomiokirkon ympäryksistä oli alkanut 1700-luvulla laajentua.
Stenborg seurueineen oli Turussa pitempään, ja uudelleen. Vuodelta 1764 hänen itsensä tiedetään käyneen Helsingissä ja jos seurueen kanssa on Turkua etäämmälle lähdetty, on oletettavaa myös että Viaporin puolella olisi esiinnytty, siinä määrin paljon potentiaalista yleisöä jo sielläkin asui.
Aluksi Stenborgin teatteritaloa Turussa oli kivitetty, mutta uhkasakon jälkeen se jätettiin rauhaan. Ensimmäistä talvikautta Turussa on pidetty onnistuneena. Stenborg jäi syysmarkkinoiden jälkeen kaupunkiin ja vieläpä tammikuisten Henrikin markkinoiden jälkeen aina pääsiäiseen 1762 asti.
Seuraavan kerran Stenborgin seurue on Turussa talvella 1763–1764. Stenborg on selvästi saanut kaupunkilaiset ja maaherran puolelleen, koska tämä oli tulkinnut vuoden 1760 väljennettyä asetusta vielä väljemmin ja asettui puolustamaan Stenborgia ja hänen julisteitaan painanutta Frenckellin kirjapainoa yliopiston konsistorin katkeria hyökkäyksiä vastaan. Ilmeisesti julisteita on pyritty asettamaan muuallekin kuin teatteritalon seinään, joka tapauksessa ne olivat tärkein tiedotusmuoto, ellei turvauduttu kulkueisiin kaupungin lävitse, jossa kuulutettiin illan näytäntöä.
Kahden viranomaisen arvovaltakiista siitä, kuka osaa tulkita kuninkaan asetuksia, kertoo siitä, että ahdas uskonnollinen ja toisaalta kurinpidollinen ajattelu hävisivät kaupunkilaisten yleisen viihtymisen ja huvitusten järjestämisen edessä. (Krohn-Rinne 1966, 31–33)
Teatteriesityksestä saatiin uusi tulolähde kaupungille, koska maksettavaksi määrättiin tietty osuus köyhäintalon avustukseksi. Se rauhoitti omiatuntoja ja niinpä tämä huviverotuksen uusi muoto käänsi kaupungin johtomiehet myönteisiksi vieraileville seurueille.
Stenborg selvästi suivaantui eikä pitkään aikaan palannut Suomeen. Hänestä on merkintä huhtikuussa varkautta koskevassa oikeudenkäynnissä Helsingissä, mutta ei tiedetä varmasti järjestikö hän esityksiä siellä, ja/tai kenties myös Viaporin linnoituksessa. Helsingin ympäristö ja kauppiaat elivät voimakkainta taloudellisen kasvun aikaa, kun lähiympäristö alkoi tuottaa linnoitustöihin tarvittavaa lautaa, kiviä, tiiltä ja elintarvikkeita.
Teatteria mainostettiin harlekiinihahmon, Jan Löfbladin johtamalla kulkueella, koska julisteet olivat kalliita painattaa ja suullinen informaatio oli tärkeintä. Ottaen huomioon että Stenborgin ohjelmisto oli alun perin jo vanhaa Tukholmassa esitettyä 1740- ja 50-luvuilla, on uskottavaa, että mukana on ollut – nykyään tunnetusta ohjelmistosta mainitaksemme myös Molièren komedioita (Saituri, Sievistelevät hupsut, Miesten koulu ja Vaimojen koulu), ilmeisesti jo Ludvig Holbergin Jeppe Niilonpoika, Valtioviisas kannunvalaja sekä Voltairen Tuhlaajapoika. Nämä tiedot on päätelty Stenbockin neljä vuotta myöhemmästä 1767 tunnetusta ohjelmistosta.
Stenborg palasi Turkuun vielä 5 vuotta myöhemmin vuonna 1772, tilanteessa, jolloin yritys saada pysyvä paikka Tukholmassa oli taas epäonnistunut. Stenborgin vierailua Turussa voi pitää ensimmäisen tärkeän seurueen käyntinä, Suomessa. Kiinnostavaa on sen liittyminen vaurastuvan porvariston ja säätyläistön kannatukseen, jossa Akatemian ja kirkon arvovalta saivat väistyä. Turku oli Göteborgin ja Malmön ohella Ruotsin tärkeimpiä kaupunkeja. Ammatillinen turnee-avaus on siis tapahtunut kunnianhimoisen ja toimeliaan teatterinjohtajan toimesta.
Kustaa III nousi valtaistuimelle 1771 ja pani toimeen itsevaltiutta vahvistavan hyvin suunnitellun ja draaman tajua osoittavan vallankaappauksen 1772. Nuori hallitsija oli intohimoinen teatterin harrastaja ja tekijä, ei vähiten näytelmäkirjailija. Hovimaalari Per Hilleström on taltioinut merkittäviä teatterikohtauksia öljyvärein.
Tukholman lähelle Drottningholmin linnan puistoon oli jo 1766 valmistunut kaunis hoviteatteri, jolla oli kaikki tarvittavat näyttämölaitteet, monta kulissiparia, pilvi- ja kattokappaleet sekä ääni- ja meriefektilaitteet. Kustaa-prinssi oli jo aloittanut myös oman oopperoiden ja ennen muuta Ruotsin historiaan ja kuninkaisiin sijoittuvien näytelmien kirjoittamisen, joita hänen ystävänsä ja vaikutusvaltainen suosikkinsa Kustaa Mauri Armfelt teatterin johtajana sai luvan järjestää näyttämölle.
Kustaa III otti tavoitteekseen Ruotsin oman sivistyselämän nostamisen. Paljon siitä oli lainatavaraa ja tuontia, mutta toisaalta siinä oli myös selkeää kansallista pyrkimystä, mistä olkoon merkkinä myös se, että valtaistuimelle noustessaan hän lopetti ranskalaisten yksinoikeuden Ison Pallohuoneen teatterissa.
Petter Stenborg anoi lupaa ja näytteli kuninkaalle 1771 Menechmerne eler De tvenne lika bröder – Plautus-sovituksen, jota hän tarjosi myös kruunajaisiin. Sitä kuitenkin pidettiin kaikilta osiltaan mauttomana, ilmeisesti liian kansanomaisena tms. Tässä vaiheessa, kuten reilut sata vuotta aiemmin nuoren Ludvig XIV:n Pariisissa, uudet teatterintekijät kokeilivat onneaan: kuka saisi kunnian nousta kuninkaallisen teatterin asemaan ja päästä eroon sietämättömästä kiertämisestä. Olisiko Stenborgin neljäs Turun käynti näiden haavojen nuolemista?
Kustaa kuitenkin perusti kansallisen näyttämön alkusolun kunnostamalla Pallohuoneen ja antamalla esittää siellä 1773 tammikuussa Thetis ja Pelée -musiikkiteoksen, jossa Petterin poika Carl Stenborg oli miespääroolissa. Kun tarpeeksi kultivoitunutta ruotsinkieltä ei vielä ollut kuultavissa, pyydettiin jälleen ranskalaista seuruetta näyttelijä Monvelin johdolla takaisin Tukholmaan, jossa sellainen viipyi aina kuninkaan murhaan, vuoteen 1792 asti.
Kuitenkin jo 1787 Kustaa III perusti oopperan ja puhenäyttämön: (Kungliga) Svenska Dramatiska Theatern, jonka johtoon määrättiin Gustaf Mauritz Armfelt, Suomen historian loistavin aatelismies, kuninkaan suosikki ja ystävä.
Petter Stenborg ja hänen poikansa Carl olivat kuitenkin saaneet Humlegårdsteaternin käyttöönsä, ja kuninkaallisen privilegion tuolloin 1773, mutta se alkoi menestyä vasta pojan johtamana 1780 alkaen. Vuonna 1788 se näytteli nimellä Svenska Comiska Theatern ja toimi osin yhteistyössä kuninkaallisen teatterin kanssa, johon se kuitenkin sulautui tai sulautettiin vuonna 1799. Näin kiertueiden tulo Turkuun oli elimellisesti yhteydessä Kustaa III:n ajan teatteripoliittisiin vaiheisiin ja teatterilaisten ajoittain heikkeneviin tai paraneviin mahdollisuuksiin Tukholmassa.
Teatterien lupakirjat eli privilegiot periytyivät uusille teatterinjohtajille, jotka ottivat edellisen seurueen hoitoonsa. 1700-luvun lopulta alkaen hahmottuu eräänlainen jatkumo, monta vuosikymmentä säännöllisesti Suomessa toiminut seurue, Suomen seurue, Finska truppen (p.o. Finländska truppen). Se kävi säännöllisesti, kunne jäi pysyvästi Suomen puolelle. Se saavutti ajoittain jopa monopoliaseman tai ainakin nautti tuttuuden tuomaa etua satunnaisiin vierailijoihin nähden. Tällainen jatkumo on tietysti historioitsijan konstruktio, mutta ei vailla perusteita.
Suomen seurueen tärkeimmät johtajanimet voidaan oikeastaan luetella puhumalla Seuerlingin-Bonuvier’n-Westerlundin seurueesta (n. 1790–1840). Se toimi nimittäin samalla alkuperäisellä ja sittemmin vain uudistetulla lupakirjalla eli privilegiolla. Tämä lähes 50 vuotta kestänyt jatkumo alkaa 1790-luvun alussa, kun Carl Gottfried Seuerling vanhana miehenä jouti vielä kerran aloittamaan kiertueen Suomessa. Päätepisteenä voi nähdä Carl Wilhelm Westerlundin ja Maria Silfvanin asettumisen Ouluun tai peräti heidän lyhytaikaisen seuraajansa teatterinjohtaja Billingin jäämisen Mikkeliin ravintolanpitäjäksi 1840-luvulla. Silloin olivat Helsinkiä valloittamassa jo uudet seurueet.
Lisäksi tämän vanhan Suerlingin seurueen näytelmäkirjasto on osin säilynyt (Turun kaupunginkirjasto, Teatterimuseo). Myös näyttelijät olivat suhteellisen pysyviä. Miten aikalaiset asian mielsivät on epäselvää, mutta ryhmän oli järkevää vedota siihen, että se oli tunnettu ja hyvin etabloitunut Suomessa tai että se oli ennenkin käynyt kulloisessakin kaupungissa menestyksellisesti.
Carl Gottfried Seuerling (1727–1795) [soierling] on kuuluisa hahmo Ruotsin kiertueteatterien elämässä.
Dresdenissä 1727 syntyneenä hän on tullut Ruotsiin nuorena miehenä juuri niihin aikoihin kuin ruotsinkielisiä maaseutukiertueita alettiin perustaa 1750-luvulla. Oliko hän itse tullut jonkin saksankielisen ryhmän mukana, ei tiedetä, mutta olihan Hochdeutsche Komödianten -nimityksellä varustetulla kiertueilla Itämeren ympärillä ollut jo 1600-luvulla syntynyt perinteensä. Seuerlingin toinen puoliso Margaretha Lindahl oli Peter Lindahlin tytär, joten Seuerling pääsi johtamaan alun perin appiukkonsa seuruetta.
Turkuun tullessaan he saivat teatterimakasiinin kauppatorin luona takaisin teatterikäyttöön, vaikka se oli otettu välillä varastoksi. Seuerlingin seurue on ensimatkallaan 1767–1768 Suomeen esiintynyt Turun lisäksi jo Viaporissa (Suomenlinnassa), Porvoossa ja Loviisassa, viranomaisten katsoessa kieltoa jälleen läpi sormien. Hän on koettanut lähteä myös rajan yli Haminaan, jossa ei saanut lupaa ja ehkä Viipuriin, vaikka se ei ole varmaa.
Onko Seuerlingiä houkuttanut 1768 tieto uuden kuvernööri Engelhartin mahdollisesti rakentamasta Komödienhausista Viipurin Tervaniemessä sekä laajemmasta yleisöstä? Hänen ajatuksessaan rajan yli menemisestä voi myös olla osa tietoa, saksalaisten oleskelusta Venäjällä ja Baltiassa. Olisi hänen ryhmänsä tai ainakin hän itse voinut tarvittaessa Viipurissa ainakin osittain näytellä saksan kielellä.
Kaiken kaikkiaan 1760-luku on Turun kannalta ollut vilkas, sillä kaksi vakavasti otettavaa ryhmää viettänyt kokonaiset talvikaudet Suomessa (1761–62, 1763–64; 1767–68).
Seuerlingin maineeseen on vaikuttanut se, että hän esitti myös hyvin pitkään ja ilmeisesti vanhanaikaisena pidettyä raamatullista Näytelmää Maailman luomisesta ja esivanhemmistamme Adamista ja Evasta. Alunperin näytelmä oli ilmeisesti jo vuodelta 1678, ja edusti jäännettä uskonnollisten näytelmien sarjassa, jota ainakin kouluja käymätön ja vain Raamatun historian tunteva yleisö on voinut katsoa.
Verldens skapelse on ollut laaja spektaakkeli, johon liittyviä kaskuja on kiertänyt. Luojan roolissa esiintyessään Seuerling antoi käskyjä eri kukkien nousta maasta, avustajat näyttämön alla ovat antaneet vääriä kukkia ja Luoja on joutunut raivoissaan polkemaan jalkaansa. Olipa se kiusantekoa tai avustajien virhe se on ollut katsojille hauskaa. Seuerlingistä on kiertänyt juttuja ei pelkästään hänen murteellisen ruotsinkielensä takia, vaan myös hänen yrityksistään monimutkaisiin ja olosuhteita huomattavasti näyttävämpien ja tehokkaampien näyttämöefektien hakuun.
Ruotsin aristokraattista makua seuraava historiankirjoitus on tavannut halveksua hänen teatteriaan. Seuerlingia pidettiin vanhanaikaisena, vähän alkeellisena, joka puhui khoono rhoothsi, ja jolla oli sakhsalaiseth khonsonanthith. Niinpä Seurlingin toinen Turun vierailu 1773 osui ajankohtaan, jossa varmaan hänkin oli joutunut pettymään mahdollisuuksiinsa Ruotsin puolella.
Skenografian eli lavastuksen ja puvustuksen osalta on ajateltavissa, että pitempi oleskelu Turussa mahdollisti sekä uuden ohjelmiston harjoittelemisen, tulevia aikoja varten, että antoi aikaa maalata taustakankaisiin uusien näytelmien kaipaamia, enimmäkseen viehkeitä perusmaisemia ja sisätiloja. Näitä peruslavastuksia voitiin käyttää tietysti useita vuosia eri näytelmissä.
Yleisöpohjan laajentamisen tarve ratkaisi myös Seuerlingin seurueen kohtalon, sekin oli tuomittu kiertämään maaseutua. Seuerlingin seurue siis näytteli Turussa noin 4–5 vuoden välein, viipyen yhä pitempään. Vuosien 1767–1769 jälkeen he tulivat vuonna Suomeen toisen kerran 1773, tällä kertaa jälleen Stenborgin jalanjäljissä. Tällä kertaa he eivät jostain syystä saaneet Materialhusetiksi nimettyä teatteritilaa käyttöönsä, vaan joutuivat muualle.
Kieltoa näytännöistä yliopistojen lukukausien aikana pidettiin Turussa vielä yllä, joten esitykset järjestettiin vain kesällä ja joulun aikoihin, huolimatta Seuerlingin vetoomuksista näytelmiensä ylösrakentavuuden ja kristillisen moraalin puolesta. Toisaalta kieltoa voitiin kiertää esiintymällä kaupungin rajojen ulkopuolisissa tiloissa, Turun pohjoispuolella Maarian pitäjässä, ns Suur-Heikkilän tupakankuivausladossa. Kaupungin rajan olivat ylittäneet jo Shakespearen aikaiset teatterit ja vanhemmatkin.
Yliopistojen lukukausia koskevan vuoden 1759 kiellon jatkuminen 1770-luvulla on tavallaan yllättävää, sillä yliopistopiireissä asennoituminen oli muuttumassa. Teologien ylivalta oli väistymässä humanistisille ja luonnontieteellisille harrastuksille. H. G. Porthanin ja muiden johdolla kokoonnuttiin Aurora-seuran nimisenä keskustelemaan ajankohtaisista tieteen ja taiteen kysymyksistä. (erityisesti vuosina 1770–1775). Lisäksi sen piirissä toimi orkesteri, joka esiintyi toisilleen seuran kokouksissa ja pari kertaa julkisesti.
Porthan piti luennoissaan esillä historiallisia ja kaunokirjallisia kysymyksiä. Humanistinen tutkimus ja hyödyn aikakausi olivat luomassa Turun Yliopiston henkistä ilmapiiriä ja teologien opilliset kiistelyt saivat väistyä valistuksen myötä taka-alalle. Turun tuonaikaista kulttuurikuvaa olisi täydennettävä tutkimalla myös muuta teatteriharrastusta, esimerkiksi säätyläisnuorison piirissä.
Seuerlingien kolmas pitempi vierailu sijoittui siis vuosiin 1778–1780, jolloin koko kymmenen hengen seurueesta on jo maininnat kirkonkirjoissa. Lapsia on Carl-Gottfriedille ja Margarethille sinunaantunut, joku sisaruksista syntyi vieläpä toisesta naisesta. (Hirn 1998, 34–35)
Tilaongelma ratkesi vasta kolmannen vierailun viimeisenä vuonna 1780. Tällä kertaa Seuerling uskaltautui jo tekemään pitkän kierroksen Suomessa. Olihan muiden kaupunkien tilanne kartoitettava. Pohjanmaalla elettiin vapautuneen ulkomaankaupan aikaa sekä tervakaupan vauraimpia vuosikymmeniä. Kaupungeissa piti oleman vähän säätyläistöä, jota kiinnosti myös se kirjallisuuskeskustelu, jota teatteri kävi kuuluisien miesten näytelmiä esittäessään.
Vuonna 1780 kiertue ulottui ainakin Vaasaan, Pietarsaareen ja Ouluun, mistä lähdettiin kohti Iisalmea palaten Sisä-Suomen kautta Savon reittiä, koska Seuerlingin tiedetään tuolloin esiintyneen Mikkelissä, Porvoossa, Helsingissä ja Viaporissa.
Matkan varrelle ovat myös osuneet Joroisten kartano- ja upseeripitäjä, sekä varmaankin Heinola maaherran residenssikaupunkina, vaikka siitäkään ei ole dokumentoitua tietoa. Helsingin esiintymispaikkaa on edelleen vaikea päätellä, ellei ns. Etholenin tupakankuivauslato nykyisen Erottajan ja Vanhankirkon puiston välisellä, kaupungin ulkopuolisella alueella ollut jo käytössä tarjoten parhaimmat tilat.
Tältä kiertueelta merkittävin on tieto, että 1780 Oulussa kuten varmasti muuallakin matkan varrella oli nähty Romeo ja Julia, joka Seuerlingilla oli ollut ohjelmistossaan jo neljä vuotta. Hän oli silloin mainostanut sitä
”uusi ja täysin upea Porvarillinen Murhe-Näytelmä –– joka aiheensa puolesta kuuluu kauneimpiin, joita ruotsalaisella näyttämöllä on esitetty”. (von Frenckell 1972, 22).
Aihetta esitettiin saksalaisena C. F. Weissen sovituksena, jossa onnellisen käänteen saanut loppu nostatti kyyneliä. Margaretha Seuerling on esittänyt Julia kiitettävästi. Muutoin seurueeseen kuului paljon nuoria näyttelijöitä, tyttäriä ja vävyjä, poikia ja miniöitä.
Lisäksi tiedetään, että Seuerlingillä oli ohjelmistossa Molièren, Racinen, Holbergin ja Voltairen näytelmiä, sekä ilmeisesti espanjalaisen Calderónin Elämä on unta, nimellä Det mänskliga lifvet en dröm. – Kaikille näille on hyvin voinut ajatella saatavan Turussa kulttuuria tuntevaa yleisöä.
Listaan kuluivat ainakin Racinen Iphigénie, jossa naiset voivat samaistua Klytamnestraan, joka haluaa estää tyttärensä Ifigeneian uhraamisen miesten sotaretken menestykseksi. Voltairen näytelmiä esitettiin tuolloin vielä runsaasti: ne olivat rikkaita yllättäviltä käänteiltään, tapahtuivat eksoottisissa tai uusissa ja kiinnostavissa maisemissa. Eräs suosittuja oli Zaïre. [zaiir] Molempien keskiössä oli pysyvänä juonteena naisen kokeman sisäisen konfliktin ja traagisen kohtalon ainekset. Margaretha Seuerling näytteli suuret naisroolit.
Ohjelmistojen tarkastelussa on tapana nostaa näitä draaman kaanoniin kuuluvia kirjailijoita ja heidän teoksiaan esiin. Kevyempiä ja helpompia komediakappaleita, jotka luonnollisesti olivat enemmistönä, ja välinumeroina, oli helppo uusia joitain viikkoja kestävien näytäntökausien aikana. Niiden kautta voi tutkia tekijöiden ja yleisön arvomaailmojen muutoksia tietyssä kontekstissa.
Ohjelmistoltaan Seuerlingeilla oli vielä ranskalaismallista klassista ohjelmistoa. Mukaan olivat tulleet jo 1700-luvun lopulla yleistyneet helpotetut sovitukset Shakespearen kuuluisimmista näytelmistä, kuten Venetsian kauppias ja Othello.
Valistusajan piirteenä voi pitää porvariston aseman korostumista teatterin lavalla. Näin teatteri yhteiskunnallisena ilmiönä tässäkin toimi nousemassa olevan yhteiskuntaluokan sosiaalisen itseymmärryksen, itsekasvatuksen ja identiteetin rakennuksen välineenä. Mukaan ilmestyi nimenomaan hyveellistä, epäitsekästä ihmisystävällisyyttä kuvaavia sentimentaalisia näytelmiä. Niissä aateliston edustajat esiintyivät moraalisesti turmeltuneina hahmoina, kuten sensaatiomaisen Friedrich Schillerin tuotannossa, joka vuodesta 1781 alkaen valloitti Euroopan näyttämöt. Yksi hänen eniten esitettyjä näytelmiään oli säätyjen välistä jännitettä kuvaava onnettomasti päättyvä rakkaustarina Kavaluutta ja rakkautta, Kabale und Liebe. – Kuningas Kustaa III itsekin oli suosinut hyveellistä ja tunteita hersyvää näytelmää kirjoittaessaan porvarillisen draamansa Helmfelt. Hän halusi olla nimenomaan demokraattinen itsevaltias vallankumouksen ja sotien riehuessa Ranskassa vuosina.
Ruotsi-Suomen teatterin nousutahti osuu yhteen myös samaan tärkeään tyylihistorialliseen ja esityspoliittiseen käänteeseen: Euroopassa siirryttiin aristokraattisen ranskalaisklassisen tragediatradition ja tyyppikomedian puolelta realistisempaan ja porvariston elämänpiirin, aikalaisnäytelmien teatteriin.
Niissä tuli keskeiseksi se, miten kunniallisina ja kunnioitettavina erilaisiin säätyihin kuuluvat ihmiset esitettiin. Käänne alkoi tapahtua niin ohjelmiston, näyttelijän sosiaalisen aseman kuin huolellisemman näyttelijäntyön alueella. Siellä missä mahdollista merkkinä oli myös lavastuksen yksityiskohtaisuus.
Uusi käänne tapahtui, kun 1800-luvun alkuvuosina ohjelmistoon tuli myös aikansa uuden suosikkikirjailijan, August von Kotzebuen näytelmiä. Niissä aristokraatit esiintyivät jälleen jaloina ja joutuivat kokemaan monia ankaria kohtaloita ja liikuttavia jälleennäkemisiä. Niitä esitettiin yhtäjaksoisesti aina 1840-luvulle asti.
Lievennys yliopisto- ja koulukaupunkeja koskevaan teatterikieltoon saatiin vasta Kustaa III aikana 1786, jolloin seurueet saivat luvan vierailla koulu- ja yliopistokaupungeissa, mutta vain kesälomien aikana. Intohimoisesti taiteita harrastavan kuninkaan intressinä oli kiertueteattereiden verottaminen ja niiden maksaman rahan avulla rahoittaa teatteri- ja oopperatalon rakentamista Tukholmaan. Siksi kiertueiden pitikin saada näytellä mahdollisimman menestyksekkäästi.
Vuonna 1782 määrättiin teatteriesityksille vero – kaupunkien vaatimien köyhäinhoitomaksujen lisäksi. Sen tuotoilla Kustaa III alkoi rakennuttaa oopperataloa Tukholmaan. (Nykyisen talon 1800-luvulla purettua edeltäjää.)
Seuerlingit olivat jo vetäytyneet kertaalleen eläkepäiviä viettämään ostamaansa taloon Örebrossa, mutta jostain syystä he muutaman vuoden jälkeen lähtivät uudelleen liikkeelle. 62-vuotias Carl Gottfried Seuerling, mutta vasta päälle neljänkymmenen oleva Margaretha matkasivat kiertueelle ja tulivat kahdeksan vuoden jälkeen 1789 Suomeen. – Nyt saattoi siis Turussa näytellä paljon pitempään kuin aikaisemmin.
Vuosi oli 1789, sama, jolloin Ranskassa alkoi vallankumous ja Kustaa III aloitti sotansa Venäjän kanssa. Siinä aatelisto ja upseeristo kapinoivat Anjalan kartanossa, mutta saavutettiin myös laivastolle voitto Ruotsinsalmen vesillä Kotkassa ja solmittiin Wärälän rauha 1790. Ilmassa oli myös Suomen aatelin selvää halua kääntyä yhä mahtavamman hallitsijan Katariina II:n ja todellisen metropolin Pietarin kaupungin suuntaan. Suomelle Venäjän suojelus alkoi olla houkutteleva vaihtoehto.
Poliittinen tilanne muuttui, kun Kustaa III murhattiin oopperanaamiaisissa, maaliskuussa 1792. Tilalle tuli hänen Kaarle-veljensä johtama holhoojahallitus, sekä vastareaktiona halveksunta kaikkea kohtaan, mikä muistutti kustaviaanisesta ja ranskalaisesta kulttuurista.
Seuerlingit tulivat 1792 Turkuun, jossa pari vuotta aiemmin oli perustettu Soitannollinen seura vakiinnuttamaan vapaata musisointia ja yliopistosta irrallaan olevaa harrastusta, joka oli jatkunut läpi 1780-luvun. Soitannolliseen seuraan oli liittynyt valtavasti jäseniä ja toiminta selvästi organisoitui, suomalainen musiikkielämä alkoi.
Sanomalehtitoiminta oli käynnistynyt Aurora-seuran varhaisen aloituksen jälkeen ja nyt ilmestyi sanomalehti, jonka kautta seurattiin maailman tapahtumia. Siihen Seuerling laati myös maamme ensimmäisen paljon kertovan teatteri-mainoksen.
Siinä mainostettiin hyveellisyyttä ylistävää näytelmää Västindiefararen, [Länsi-Intian matkamies]. Se on näytelmä Ranskan vallankumousta edeltävältä ajalta ja on puhtaasti moraalinen asetelmaltaan: vaatimattomuus, hyveellisyys ja työnteko asetetaan kaupallista ahneutta ja juonittelua vasten. Karibian alueella rikastunut mies ilmaisee lopulta salaperäisyyden jälkeen identiteettinsä ja avioituu lahjoittaen omaisuuden köyhyydessä eläneelle aateliselle leskelle. – Erikoista on se, että tämänkin liikuttavan ja melodramaattisen näytelmän jälkeen esitettiin pieni farssimainen ilveily Visit-timman, [Vierailutunti].
Tällä kertaa Turussa viivyttiin keväälle 1793 asti. Kuollessaan kaksi vuotta myöhemmin Seuerlingiä kuitenkin arvostettiin. Örebron seurakunnan kuolleiden kirjassa 1795 sanottiin, että hän piti hyvän kurin ryhmässään, oli itse kunnollinen ja uskonnon ohjaama; häntä on myös pidetty energisenä, laajasti kouluttautuneena ja rehellisenä.
Omaisuus meni ilmeisesti vähitellen myyntiin, joten miehensä kuoleman jälkeen Margaretha näyttää jälleen olleen pakotettu jatkamaan seurueen johdossa. Margaretha muutti Turkuun, koska se tarjosi enemmän mahdollisuuksia kuin Tukholma, jota Stenborgien teatteridynastia nyt hallitsi. Margaretha Seuerlingin seurueen muutto Turkuun 1803 merkitsi pysyvän Suomen seurueen toiminnan alkua.
Margaretha-rouvan johtamat kiertueet ulottuivat aluksi 1804–1807 edelleen Porvooseen ja Helsinkiin, sekä rannikkoa pitkin, Poriin, Vaasaan, Pietarsaareen; tällä kertaa ei ole mainintaa Oulusta. Ryhmän sisällä on kiistoja, näyttelijät, palkkasaatavien puutteessa mm välillä irtautui ja järjesti esityksiä toisaalla kaupungissa omaan laskuunsa. Johtajatar istui joskus velkavankeudessa.
Seuerlingin seurueen ohjelmistoluettelo tunnetaan Pietarsaaren vierailulta. Olennaista on se, että paljon on jäljellä samaa, jota tunnetaan vanhemmissa luetteloissa Tukholman näyttämöiltä. Molière ja Racine puuttuvat näistä luetteloista. Margarethan ohjelmisto oli selvästi uudempaa ja muodinmukaisempaa. Joitain vahvoista miesrooleista ehkä oli myös miehen kuoleman jälkeen vaikea miehittää. Yllättävän runsaasti on myös ruotsalaista alkuperäistuotantoa edustettuna, sekä erityisesti teatterimiesten Björnin ja Eurénin sovituksia ajan uudesta muotikirjailijasta August von Kotzebuesta. Lisäksi tunnetaan nimeltä teatterin kulissimaalari ja pikkuroolien näyttelijä Axel Herbert Edelman, samoin pyroteknikko Anders Kihlgren, joka oli sivuammatiltaan välskäri eli haavuri.
Margarethan johtamassa teatterissa näyteltiin edelleen Voltairen Zaïrea, Lessingiltä Minna von Barnhelmia, sekä joitakin Kotzebuen menestysuutuuksista ennen muuta Menschenhass und Reue; (1789) [Ihmisviha ja katumus], josta tuli eräs aikakauden keskeisiä liikutuspommeja. Rührstück eli kyyneleitä nostattava liikutuskappaleessa olivat ihmiset kovin ankaria itselleen ja olivat tuhota elämänsä kokonaan. Vaimon epähuomiossa (niinpä!) tekemä aviorikos sovitetaan lopuksi, miehen antaessa anteeksi ja perhe saadaan ehjäksi. Margarethalle oli kaikissa kiitolliset roolit.
Napoleon ja Aleksenteri I sopivat, että Venäjä aloittaa sodan Ruotsia vastaan. Se alkoi vuoden 1808 alussa. Maaliskuussa Helsinki oli venäläisten hallussa ja toukokuun 3. antautui koko Sveaborg eli Viaporin linnoitus ilman laukausta, ilmeisesti lahjusrahalla. Porvoossa rintaman takana huviteltiin ja maalis-huhtikuussa 1808 Rouva Seuerlingin seurue oli matkustanut heti venäläisten puolelle ja antoi Porvoossa 13 näytäntöä.
Turkuun palaavan Margarethan Seuerlingin seurueen aikoi yliopiston rehtori karkottaa, mutta venäläinen ylipäällikkö Buxhoevden antoi luvan esiintyä ja heille esitettiin näytelmä: Furstelig familjemålning eli Tsaari Pietari I ja Katariina. Ohjelmisto sopeutettiin nopeasti miehittäjäimperiumin historiaan. Teatterilaisilla on usein vaisto ajan tarpeista.
Sota jatkui Pohjanmaalla ja Savossa, sitten Ruotsin (suomenmaalaisten joukkojen) vastaoffensiivilla, joka kuitenkin torjuttiin. Marraskuussa 1808 Helsinki paloi ja jo maaliskuulle 1809 Keisari kutsui valtiopäivät Porvooseen.
Margareta Seuerling ilmoitti vuonna 1809 alkavansa esiintyä tästedes Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisimmalla suostumuksella. Seurueelle oli muodostunut velkoja, ja ilmeisesti näyttelijöille oli jäänyt luvattuja palkkoja maksamatta, koska nämä alkoivat käräjöidä. Margaretha-rouvalle tuli oikeuden päätös Porvoosta, hänen velastaan näyttelijätär Halldénille, ja rouva teatterinjohtaja joutui tästä velasta vankeuteen. Vastaava toistui myös vuonna 1810.
Väliaikainen teatteri sijaitsi Turussa Linnankadulla 1809–1814 ns. Gadolinin eli Bonsdorffin talossa, kenraali Buxhoevdenin ja kuvernöörin suosiolla, jotta upseeristolle olisi viihdykettä. Samaan aikaan näyttelijät yrittivät järjestää kilpailevia näytäntöjä varustamalla Aurajoen rannalla sijaitsevan talon piharakennuksen yläkertaan väliaikaisen teatterin, Slaktarhusteaterin, eli Teurastamotalon teatterin, jonka esityksiä välillä häiritsi kotieläinten ääntely alakerrasta.
Näinä vuosina teatterista jo paljolti huolehtivat nuoremmat mm Otto Gellerstedt ja vaimonsa tanssijatar Baptiste, ja monet näyttelijöistä saivat lahjanäytöksiä eli resettejä, jolloin he saivat koko näytännön tulot omaksi hyväkseen varmasti saataviensa korvaukseksi.
Ratkaiseva käänne oli Carl Gustaf Bonuvier’n (1776–1858) [bonyvijeen] liittyminen seurueeseen yhdessä vaimonsa Maria Christinan (1791–1825) kanssa. He olivat tulleet mukaan ilmeisesti jo kesällä 1811. Hän oli alusta pitäen määrätietoinen ja päättäväinen otteissaan.
Yllättävä myönteinen päätös saatiin samoihin aikoihin kesällä 1811: Theater Directeurskan Margarethe Seuerlingille oli hankittu, kuvernööri Steinheilin myötävaikutuksella leskikeisarinnan hänelle ja hänen sokealle tyttärelleen myöntämä eläke, jota hän nautti kuolemaansa 1820 saakka. Hän muutti Helsinkiin, jossa kuoli 74 vuoden iässä.
Kesällä 1813 C. G. Bonuvier julkaisi oman tiedotuksensa, jonka mukaan hän nyt uutena teatterinjohtajana hallitsi vanhaa privilegiota ja sen perusteella jatkoi näytäntöjen järjestämistä vanhassa Materialhusetissa, jonka hän kykeni jälleen varustamaan teatteriksi. Siinä oli nyt jo pukuhuoneita sekä aitio Turussa majailevalle kenraalikuvernöörille. Varsinainen sopimus allekirjoitettiin syksyllä.
Bonuvier’n myötä Suomen seurue siirtyi uuteen aikaan. Aleksanteri I oli jo julistanut Helsingin uudeksi pääkaupungiksi 1812, mutta vuonna 1813 se näytti vielä kaukaiselta asialta, koska hallituskonselji ja yliopisto toimivat vielä Turussa. Euroopassa sodittiin Napoleonin kukistamiseksi, mutta rauhan aika alkoi tuoda taloudellista hyvinvointia, teatterin tulevaisuus näytti yhtä hyvältä kuin koko maan – valistuneen keisarin suojeluksessa.