7.4

Vaihtoehtoja ja uusia avauksia

Nuoremman polven ammattilaisia oli 1980-luvun alussa hakeutunut myös pienempiin teattereihin, jotka tarjosivat työpaikkoja. Niissä nähtiin näinä vuosina tuoreen oloisia johtajakausia.

Lappeenrannan kaupunginteatteri oli ohjelmistollisesti jo ollut kiinnostava teatterinjohtaja Markku Savolaisen kaudella 1975–1980 dramaturginaan Maaria Koskiluoma. Tilanne parani vielä Kari Paukkusen aikana 1980–1985. Erityinen tapaus oli vuonna 1984 valmistunut Huojuva talo. Maria Jotunin 1930-luvulla kirjoittaman, perheväkivaltaa ensimmäisen polven sivistyneistöperheessä käsittelevän romaanin erittäin hienovarainen, muotopuhdas ja kaunis, silti kipeästi koskettava teos oli vuoden 1984 merkittävin teatteritapaus. Ohjaaja Eija-Elina Bergholmin, taiteilija Maaria Wirkkalan ja dramaturgi Maaria Koskiluoman yhteistyö tuotti mm Tampereen Teatterikesän palkinnon. Lappeenrannassa oli ylletty Myöhemmin Huojuvasta talosta tehtiin kuitenkin eri miehityksellä vaikuttava TV-sarjanäytelmä, päärooleissa Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen.

Vaasan kaupunginteatterissa työskentelivät 1983–1987 dramaturgi Vesa-Tapio Valon, ohjaaja Kimmo Kahran ja lavastaja Pekka Korpiniityn joukkue, kunnes ryhmä vähitellen löysi sijaa Helsingin Kaupunginteatterista 1990-luvun alkuvuosina. Heidän esityksensä olivat visuaalisesti rikkaita ja teksteiltään kiinnostavia löytöjä. Ne noudattivat enimmäkseen Turkan simultaanisen ja assosiatiivisen kerronnan estetiikaa. Esityksissä oli usein mukana ääneen sanomaton, mutta aistillinen tapa käsitellä miesten välistä rakkautta tai sen mahdollisuutta. Kahran ohjaukset olivat omiaan herkistämään aiemmin karkeasti esitettyä mieskuvaa suomalaisilla näyttämöillä. Yksi tällainen oli sovitus Paavo Rintalan Pojat-romaanista: kokonaisvaltainen herkkyyttä hakeva tunnelma sota-ajan Oulussa saksalaisten uniformujen ja grammarimusiikin kudelmana.

Visuaalisesti painottuvan teatterin sekä esitystaiteen ja performanssin uusi liikkeellelähtö tapahtui 1980-luvun alussa nuorten ohjaajien ja kuvataiteilijoiden perustamien performancea ja sitä lähellä olevien ryhmien myötä: Homo$ ja Jack Helen Brut tekivät muotojen, värien, ajatusten ja ajoitusten suhteen pitkälle suunniteltuja, hahmojen ulkonäköön ja ei-psykologiseen toimintaan perustuvia performansseja tai esitystaiteellisia teoksia eri tiloihin, lähinnä gallerioihin, toisinaan jopa Ateneumiin.

Tällä performanssin suuntauksella tai sen yhdellä edeltäjällä happeningillä oli juurensa Suomessa 1960-luvun alussa Ylioppilasteatterin liepeillä, lähinnä Henrik Otto Donnerin nimissä. Hauraan happening-taiteen viimeisiksi edustajiksi olivat jääneet Markku Lahtela ja Titta Karakorpi niin kauas kuin vuoden 1967 Kevätsadetta-esitykseen. Kansanomaisuutta, selkokielisyyttä ja poliittista sanomallisuutta korostavien taidenäkemysten vahvoina vuosina koko laji puuttui Suomesta vasemmistolaisuuden hallitsemalla vuosikymmenellä.

Homo$ ja Jack Helen Brut -ryhmien piirissä tehtiin 1988–1989 kunnianosoitus historiallisille kokeellisen taiteen pioneereille ja rekonstruoitiin kaksi Venäjän futuristien tunnettua oopperaa, Voitto auringosta ja Elisabeth Bam (alun perin vuosilta 1913 ja 1923). Niissä esiintyvä leikittelevä, älykäs ja ironiaa pursuava ote, ideoiden karnevaali leimasi myös näitä väljämuotoisia ryhmiä. Esitysten toteuttaminen vaati huolellista suorastaan pedanttia taustatyötä ja valmistautumista. Toiminta harveni ja monet sen piiristä siirtyivät toimimaan tanssin, kuvataiteen tai kokeellisen teatterin kentillä, jollaisille 1980-luvun urbaanisti orientoitunut taidemaailma vihdoin alkoi luoda henkistä ilmatilaa.

Satu Kiljunen, Ismo-Pekka Heikinheimo, Chris af Enehjelm, Annette Arlander, Pieta Koskenniemi ja Kimmo Takala ovat kaikki luoneet paikkansa myöhemmin omilla kentillään teatterin, tanssin, performanssin tai kuvataiteen piirissä.

Annette Arlanderista tuli Teatterikorkeakoulun ensimmäinen teatteritaiteen tohtori ja sittemmin esitystaiteen ja teorian professori.

Pieta Koskenniemi suuntautui monitaiteelliseen ja yhteisöllisten esitysten tekoprosessien opettajaksi rinnakkain Maria Louhijan kanssa alan uusissa ammattikorkeakouluissa, Turussa ja Helsingissä.

Naisteatterin nousu

Naisten tekemä teatteri nousi myös 1980-luvun teemaksi. Vasemmiston piirissä 1970-luvulla naisille oli varattu täysin perinteiset roolit, virallisesti intoa hehkuvana taistelutoverina, mutta käytännössä kahvinkeittäjänä ja miehen toiveita ymmärtävänä kodin huoltajana tai rakastajattarena. 1980-luvun alussa monille tuli tarve purkaa kokemuksiaan, eräs näitä oli Kaisa Korhonen (1941–) omissa ohjauksissaan. Luovuttuaan ohjaajantyön lehtoraatista Suomen Teatterikoulussa 1977 Kaisa Korhonen ohjasi useita erittäin onnistuneina pidettyjä töitä, KOM:in Kolme sisarta, Svenska Teaternin Kvinnorna på Niskavuori.

Lilla Teaternissa tehty Hagar Olssonin saksalaiskriittinen näytelmä Snöbollskriget (Lumisota) kertoi vuoden 1939 poliittisesta tilanteesta ja puolueettomuuden haaveesta. Näytelmän harjoitukset oli poliittisen tilanteen kiristyessä aikoinaan keskeytetty, nyt nähtiin. Lillanin kauden (1981–1984) hienoihin ohjauksiin kuului myös Tsehovin Körsbärsträdgården (Kirsikkapuisto). Vuosiksi 1984–1989 Korhonen siirtyi vastaamaan näyttelijäkoulutuksesta Tampereen yliopistoon. Hän tietoisesti halusi rakentaa vastapainon sille, mitä Jouko Turkka oli tekemässä Helsingissä, niin myönteisemmän ihmiskuvan kuin ammattitaidon perusasioiden vaalijana.

Naisten ammatissa kokemat pettymykset ja kaipaus omaan ääneen näyttämöllä herkistivät näkökulmaa, jonka elämän varhainen keskipäivä 1960-luvun sukupolvelle antoi. Muidenkin naisohjaajien, kuten Eija-Elina Bergholmin ja osin Laura Jäntin töissä alkoi olla tietoista naiselliseksi nimettävän ilmaisukielen etsimistä. Se alkoi rakentaa tunteellisen ja aistillisen diskurssia, herkkyyden ja voimaantumisen kokemusta näyttämölle ja esityksiin. Nähtiin paljon myös ilmausta elämän hajoamisesta tai sirpaleisuudesta, miehiin kohdistuvasta katkeruudesta, ajoin leppymättömästä vihasta ja toivetta uudenlaisen mieskuvan suhteen. Mieskatsojan saattoi toisinaan olla vaikea tunnistaa itseään näistä mieskuvista.

Ritva Siikala (1941–) kutsui kesällä 1988 kokoon naisnäyttelijöitä Suomen eri teattereista työskentelemään Shakespearen parissa. Silloin sai alkunsa teatteriryhmä Raivoisat Ruusut. Siitä tuli vaihtelevan kokoinen vuosittain muuntuva teatteriyhteisö. Lähtökohtana oli jaettu kokemus naisten liian vähistä ja kapea-alaisista rooleista teattereissa. Naisteatteri teki ensimmäisenä valtaa käsittelevän spektaakkelin: Shakespearen kuningasnäytelmistä sovitettu Ruusujen sota 1988, jonka kymmenet miesroolit olivat naisten tekemiä, antoi aiheen ryhmän nimelle.

Katajanokalla konepajassa esitettiin 1991 hienosti toimivana kokonaisuutena Aiskhyloksen Oresteia. Suurimpia töitä sen jälkeen ovat olleet mm Raamattu, kansainvälisenä projektina 1994. Osan aikaa on toimittu pienempien tuotantojen nimissä. Teatteri leimautui johtajansa Ritva Siikalan ympärille, mikä loi siihen oman toisinaan ristiriitojakin herättävän johtamistapansa ja tietyn ”pysyvän tuohtumuksen” ilmapiirin.

Feministisen keskustelun edetessä ja kansainvälisen naistutkimuksen teorioiden tuntemuksen lisääntyessä nuoremman polven naistaiteilijat siirsivät huomionsa enemmän siihen, miten miesten määrittelemät diskurssit näkyvät esimerkiksi kehossa. Vallan saamiseen suuntautunut naisteatteri tämän uuden näkemyksen mukaan tähtäsi helposti vain maskuliinisen asennoitumisen säilymiseen, ei sen purkamiseen ja toisin tekemiseen. ”Naisteatterin” seuraava sukupolvi halusi nimenomaan ”tehdä toisin”, ”kieltäytyä vallasta”, ”kieltäytyä hallinnasta”.