8.4

Kotimainen näytelmä löytää itsensä ja fooruminsa

Ensimmäisen aallon teatteriryhmistä ovat parhaiten 2000-luvulle selvinneet KOM-teatteri ja Ryhmäteatteri. Myös vanha Teatteri Jurkka nousi 1990-luvulla kukoistukseen tarjoamalla nuorille tekijöille yhden kaivatun pienikokoisen foorumin lisää Helsingissä. Pekka Milonoff toimi pitkäjänteisesti KOM:issa antamalla myös nuorille tekijöille tilaa, ilman että kokeneet näyttelijät olisivat jääneet pois, tai niin etteikö ohjelmistossa olisi myös klassikoita. Erääksi tavaramerkiksi tulivat Reko Lundánin yhtaikaa koskettavat ja hauskat perhenäytelmät Aina joku eksyy (1998) ja Teillä ei ollut nimiä (2001). Niissä tavallaan jo Antti Raivion Skavabölen pojista (Q-teatteri) alkanut lajityyppi: lasten näkökulma rakennemuutoksen aikaa eläneiden vanhempien ja isovanhempien elämään, esimerkiksi avioeroon tai alkoholismiin. KOM on kotimaisilla uutuuksillaan saavuttanut vankan kannattajajoukon ja ollut keskeisesti edistämässä 1990-luvun kotimaisen näytelmäkirjallisuuden vahvaa aaltoa. Johtajanvaihdokset eivät tätä linjaa muuttaneet. KOM:issa Lauri Maijalan ja Juho Milonoffin johtajakausi ovat jatkaneet samaa linjaa, esim. Juha Siltasen näytelmä Vallankumous.

Perhehelvetti on ollut kautta modernin näytelmäkirjallisuuden lävitse kulkeva teema. 1990-luvun kirjoittajilla ne on leimallisesti saaneet selviytymistarinan dramaturgian. Kipeitä asioita voidaan käsitellä, mutta katsojan on helpompi, kun hän tietää että vaikeudesta myös voidaan päästä ulos. Harri Virtasen komedia Juoksuaika ja Jari Tervon Rikos ja rakkaus sekä Juha Jokelan Mobile Horror (2003) ovat olleet kaivattua kotimaista komediallista uustuotantoa, jotka myös levisivät useisiin teattereihin. Jokela on sen jälkeen kirjoittanut sarjan laadukkaita aikalaisdraamoja: Fundamentalisti (2006), Patriarkka (2012) ja Sumu (2016), sekä sarjan Esitystalous 1–3 (2010–2018).

Pirkko Saisio nousi Elämänmeno ja Betoniyö -dramatisoinneillaan yhdeksi 1980-luvulla paljon esitetyistä nykykirjailijoista. Runsaan proosatuotantonsa ohessa hän on palannut, paitsi dramaturgian professoriksi, myös omien näytelmiensä kautta 1970-luvun taistolaisuuteen. Kolme hänen tuoreista näytelmistään sivuaa poliittista lähimenneisyyttä, nimittäin Voiton päivä, Kuuhullut ja Baikalin lapset, jotka on kantaesitetty Helsingin kaupunginteatterissa ja KOM:issa. Saision yhdessä säveltäjä-muusikko Jussi Tuurnan kanssa toteuttamia suurproduktioita 2010-luvulla ovat olleet musikaali Homo ja Slava!, molemmat Suomen Kansallisteatterissa.

Suomen Kansallisteatterissa alkoi 1991 Maria-Liisa Nevalan johtajakausi. Sitä on leimannut KOM:in rinnalla vahva panostus uuteen kotimaiseen näytelmäkirjallisuuteen, eikä tekijöillä enää ole nimikkoteattereita, vaan he ohjaavat ja kirjoittavat vaihtelevasti eri foorumeilla. Kansallinen on lisäksi huolehtinut kansallisten merkkiteosten sekä keskeisten klassikkokirjailijoiden pitämisestä ohjelmistossa uusia sukupolvia varten. Nevala on tilannut myös näytelmiä nuoren polven kirjoittajilta. Laura Ruohosen näytelmiä ovat jo monelle kielelle käännetty Olga, sekä Elisabeth Järnefeltistä kertova Suurin on rakkaus, Suomies ei nuku ja Kristiina K. Se sijoittuu Kuningatar Kristiinasta kertovien näytelmien pitkään sarjaan. Ruohonen on jatkanut globaaleilla ekologisilla teemoilla, esim. Sotaturistit (2008) ja Luolasto (2014).

Ohjaajina Kansallisessa Nevalan aikana käytettiin Antti Einari Halosen ja Arto af Hällströmin lisäksi nuorta polvea, kuten Maarit Ruikkaa, Reko Lundania, Juha Lehtolaa, Esa Leskistä ja Mika Myllyahoa. Erityisesti Myllyahon ohjaus Aleksis Kiven Kullervosta (2001), Niko Saarela pääosassa nousee viime vuosien hienona kotimaisen klassikon tulkintana muiden edelle. Se sai myös Eino Kalima -palkinnon. Kristian Smedsin ohjaama Tuntematon sotilas (2007) taas oli erityisesti media-tapaus, samalla kun Smeds käytti teosta pohtimaan kansallismielisyyttä ja uhoa, miehistön ja upseeriston konfliktia sekä paljon eettistä keskustelua herättänyttä poliitikkojen valokuvien eksplisiittiä ampumista. (Poliitikot olivat kuitenkin demokraattisesti valittuja.)

Keinovalikoimiin Kansallisteatterin esityksissä ja käytännössä kaikissa muissakin Suomen teattereissa tuli 2010 mennessä monialainen video- ja kuvaprojisointien käyttö. IT-teknologian mahdollisudet olivat sitten vuoden 1960 elokuva-projisointien ja 1970 ensimmäisten TV-kuvan projisointien jälkeen kehittyneet kiihtyvällä vauhdilla. Aiemmin kuvatun aineiston käyttö lineaarisesti tai staattisena kuvana kytkeytyvät vanhoihin teatterin taustakankaisiin, reaaliaikainen lähikuva näyttelijöistä toisaalla, taas on paitsi elokuvallista lähikuvatekniikkaa, ollut teatterissa monologien erikoisalaa.

Esityksiä on leimannut myös yhä laaja-alaisempi musiikin käyttö ja eri keinovalikoimien yhdisteleminen. Laulajan, näyttelijän ja muusikon yhdistelmiä tuntuu olevan joka lähtöön ja esiintyjien virtuositeettia ilmenee lähes kaikilla musiikin genreillä.

Kansallisessa Mika Myllyahon johtajakauden alku 2008 merkitsi suurta käännettä. Näyttämöllä on nähty vielä veteraaninäyttelijöitä, kuten Tiina Rinne, Seela Sella, Ismo Kallio, Heikki Nousiainen, Kyllikki Forssell, Tea Ista jne. Mutta ohjaaja- ja kirjoittajasukupolvi ovat pääosin olleet 1980–2000-luvulla opiskelleita, niin kirjoittajia, kirjoittaja-ohjaajia kuin näyttelijöitä ja näyttelijä-ohjaajia. Johtaja Mika Myllyaho on myös pyrkinyt jonkin verran ohjaamaan, vaikka laajan tuotantokoneiston pyörittäminen ja uusien ideoiden etsiminen vie pääjohtajan ajan helposti.

Omaa kotimaisuuslinjaansa omilla teoksillaan on edustanu Juha Hurme. Kirjailijoina – ja monet omien näytelmiensä ohjaajina – ovat esiintyneet Juha Lehtola, Leea Klemola, Pirkko Saisio, Anna Krogerus, Minna Nurmelin, Heidi Räsänen, Pasi Lampela, Sami Keski-Vähälä ja Michael Baran. Minna Leino on yksi talon kirjoittavista dramaturgeista. Janne Reinikainen on näyttelijä, joka yhä enemmän on ohjannut. Esa Leskinen on vieraillut usein ohjaajana, uusina ohjaajina ovat kokeilleet Aleksis Meaney ja Juhana von Bagh. Ennen ei Suomessa ainakaan näin laaja-alaisesti ole voitu pystyttää kotikirjailija-järjestelmää, jonka piirissä 2015 olivat Laura Ruohonen, Juha Jokela, Sofi Oksanen, Heini Junkkaala ja Paavo Westerberg.

Ohjelmistoon on voitu ottaa myös erinomaisesti kirjoitettuja ja muodoltaan perinteisen tiiviitä ulkomaisia näytelmiä, kuten John Loganin Punainen (Red) ja Palestiinan kansan sotakokemuksia käsitellyt Wajdi Mouwadin Poltto (Incendies). Sekä 1900-luvun klassikoita, Tshehovia, Beckettiä ja Ionescoa.

Kotimaista draamaa ja post-draamaa

Kansallisteatterin ja Komin rinnalla on vielä mainittava Tampereen Työväen Teatteri, jonka ”kotikirjailija” on myös monia vuosia käytännössä ollut Sirkku Peltola. Ankkuroituessaan aiheidensa puolesta ”muuhun Suomeen” eikä pääkaupungin taidemaailmaan, näytelmillä oli laajaa kosketuspintaa ja ne levisivät ympäri maan, niistä mainittakoon 2000-luvun puolella syntyneitä: Mummun saappaassa soi fox (2001), Suomen hevonen (2004), Yksiöön en äitee ota (2007), Pieni raha (2009), Lämminveriset (2010), Ihmisellinen mies (2013) Hevosten keinu (2015). Ne käsittelevät kuitenkin sitä, mitä jatkuvat syklein etenevät rakennemuutokset ihmisille tekevät.

Suomen teatterikenttää ajateltaessa on lisäksi muistettava, että kesäteattereiden tarjonta on edelleen runsasta. Sen parissa katsojina ja organisoijina toimii vuosittain noin 1 miljoona suomalaista, mikä voidaan laskea noin 2,5 miljoonan vuotuisen teatterien katsojamäärän päälle. Kesäteattereiden ohjelmistossa kiertää eräänlainen uusi ”1990-luvun paikallisnäytelmä” – analogisena 1970-luvun maaseutunäytelmälle. Niissä käsitellään niitä kulttuurisia muutoksia raha- ja rakkausjuonittelujen kehyksissä – jotka näyttäytyvät ajankohtaisilta, ja joissa myös kerrotaan, millaisena yhteisö voi tästedes olla olemassa ja toimia. Millä tavalla esimerkiksi suomalainen maalaiskylä kohtaa maahanmuuttajan tai EU-projektin. – Tämän teatterimuodon yhteisöllinen merkitys on hyvä ja tietysti helppo tunnistaa.

Draaman jälkeinen teatteri eli postdraamallinen teatteri on termi, jonka Hans-Thies Lehmann on luonut tarkoittamaan suurinta osaa siitä 1960-luvun jälkeisestä teatterista, joka on vallannut Euroopassa taiteellisen etsinnän tielle lähteneet tekijät. Termi viittaa siihen, että valmiiksi kirjoitettu näytelmä – oli se sitten draamallinen tai eeppinen, absurdi tai agitoiva, ei ole enää esitystapahtuman pohjana. – Näyttämöesitys – kaikkine variaatioineen – on se tapahtuma (theatrical event), joka tapahtuu ajassa ja paikassa. – Tekijät suunnittelevat sen paikan, tilan ja valitsevat sille partikulaarisen, kullekin esitykselle ominaisen tekstipohjan. Se voi olla yksi loppumaton tajunnanvirtamonologi, se voi olla aleatorinen tekstinippu, aforismi tai väitekokoelma, siinä voi olla kohtauksia tai episodeja näytelmistä, autenttista päiväkirjaa, tieteellistä tekstiä, julkisia asiakirjoja. Kokonaisuutta voi määrittää myös jokin muu instanssi, kuten musiikki tai liikkuva kuva, jonka sisään näyteltävät episodit on upotettu. Sitäpaitsi näyttelemisen tavat voivat noudattaa mitä tahansa lähestymistapaa: todistajan puheenvuoroa, viileätä apersoonallista tehtävän suorittamista (non-acting), ekspressiivistä ja kaoottista purkausta, siinä missä jonkin rooli- tai muun hahmon kautta improvisoitavaa osuutta.

Näyttelemisen ei niin ollen myöskään ole tarkoitus luoda näyttämölle ”kokonaista ihmistä”, vaan se muodostuu useimmiten monenkirjavaksi ”kollaasiksi”, jossa on elementtejä kaikista lähestymistavoista.

Tekijyys ja teatterin ammatit asettuvat myös monilla uusilla tavoilla useimmiten purkamalla vanhat työhierarkiat. Mutta postdraamallinen teatteri voi olla edelleen auteur-teatteria, jossa kaikki valinnat tehdään ”master mindin” kautta. Tällaisia omaa kokonaisuuttaan hallitsevia taiteilijoita ovat esimerkiksi Robert Wilson, jonka suuri määrä teoksia kuljettaa hänen omia kuva- ja assosiaatiomaailmojaan.

Suomessa 1990-luvulla vahvistunut pyrkimys itsenäistää näyttelijää on toisaalla tuottanut ohjaajuutta, jossa luovutaan kaikkitietävyydestä ja jossa työryhmän kaikki jäsenet osallistuvat esityksen tekemiseen, ryhmän koosta ja henkilöiden persoonasta riippuen. Näiden työtapojen yhteinen nimitys devising (laatiminen, koostaminen) voi koostua monenlaisista tekniikoista, joita käytetään erityisesti ns. soveltavan teatterin alueella. Sillä tarkoitetaan erityisesti yhteisö- ja sosiaalityössä käytettäviä lukuisia erialaisia menetelmiä, joilla esitykset rakennetaan vastaamaan katsojaryhmien tarpeisiin, ongelman ratkaisuun tai voimaannuttamiseen.