3

Suomalainen Teatteri Bergbomien aikana

Kun Suomalainen Teatteri aloitti toimintansa 1872, se oli pian käytännössä kaksi teatteria. Ne kaksi teatteria eivät ole pelkästään Suomalainen Teatteri ja Suomalainen Ooppera, joka toimi vuodet 1873–1879, vaikka juuri tuon Puheosaston ja Oopperaosaston välisen jännitteen voi selvimmin hahmottaa. Jännitteen voi nähdä suomalaisen maaseutukaupunkien käsityöläistön ja Helsingin sivistyneistön teatteritarpeiden välillä. Toinen tapa ajatella on nähdä, miten teatteri oikeastaan perustettiin kaksi kertaa. Siinä määrin tärkeä oli vuoden 1879 uusi aloitus, suhteessa Helsingin väestöön. Uudempi tutkimus alkaa tarkentaa kuvaa. (esim Suutela 2001)

Yleisöpohja ja toiminnan suuntautuminen jakautuivat kahtaalle. Yhtäältä teatterin poliittinen tukiryhmä oli fennomaaninen sivistyneistö Helsingissä, jonka 1860-luvulla alkanutta iltajuhlien teatteri- ja oopperaperinnettä pyrittiin jatkamaan aina Helsingissä oltaessa. Tähän käytännössä suurin ponnistuksin pystyttiinkin, kunnes Oopperaosaston kasvaneet kulut veivät kannatusyhdistyspohjaisen teatterin vararikkoon ja toiminta oli siirrettävä osakeyhtiöksi 1878.

Puheosaston kiertueet maaseudulla Oskari Vilhon johdolla merkitsivät suomenkielisen teatteriharrastuksen, katsomisen ja tekemisenkin juurruttamista ympäri maata, kaupunkeihin, joiden kielisuhteet olivat suomenkielen kannalta edullisia. Sen sijaan ohjelmistoltaan ja esitystaidoiltaan Puheosastolla ei ollut Aleksis Kiven teoksia lukuun ottamatta pääkaupungin sivistyneistölle juuri mitään aiemmin näkemätöntä annettavaa ennen Shakespeare-sarjan alkamista ja ajankohtaisteosten esittämistä, kuten Ibsenin Nukkekoti 1880.

Oopperaosaston lakkauttaminen 1879 ja Bergbomin pakollinen keskittyminen puheosaston toimintaan 1880-luvulla merkitsi Suutelan (2001) mukaan tavallaan Suomalaisen Teatterin toista perustamista. Mutta suomenkielinen yleisöpohja oli Helsingissä jo alkanut kasvaa. Bergbomin rohkaisema suomalainen näytelmäkirjallisuus vastasi sen odotuksiin ja osallistui ajoittain ajankohtaiseen keskusteluun. Klassikkotuotannot, kuten lähes vuotuiset Shakespeare-ensi-illat ja muut näyttävät esitykset veivät uusia väestöryhmiä myös vaativien taide-elämysten äärelle. Elähdyttävät aatteelliset näytelmät kohottivat isänmaallista tunnelmaa, varsinkin Venäjän kannalta hankalamman 1890-luvun aikana. Teatteriinkin tuli karelianismi, kun joka vuosi esitettiin jokin Kalevala-aiheinen teos.

Monien näyttelijöiden puheessa vielä kuului vahva ruotsinkielinen korostus tai vahvasti murteellinen tausta. Eikä siitä päästy mihinkään, että teatteri oli selvästi vanhasuomalaisen puolueen hallussa, jolloin sen ympärillä alkoi kehkeytyä pitkään tulehtuva sukupolvien välinen jännite. – Kaarlo Bergbomin johtajakaudelta tunnetut konfliktit ja liian radikaalien näytelmien poisvedot johtuivat hänen vanhasuomalaisesta johtokunnastaan, joka Yrjö Koskisen tultua senaattoriksi 1883 oli osa hallitusvaltaa. Koskisen veli, prof. Jaakko Forsman oli teatterin hallituksen puheenjohtaja. Bergbom yritti monessa tilanteessa tasapainoilla, sillä kotimaisia näytelmäkirjailijoita ei ollut yhtään liikaa, ja Minna Canthilla oli vanha Agathon Meurman, joka ruoski Minnaa yhtä säälimättömästi kuin Ahlqvist taannoin Kiveä. Puolueen vanhaa tukipilari Meurmania vastaan ei kukaan vanhafennoista voinut asettua. Emilie Bergbom, alkuvuosien taloudenhoidon jälkeen hänellä oli virallisesti vastuullaan vain puvustukset, ja hän oli muualla päivätöissä. Silti hän oli talon siveyttä vaaliva kaikkialla valvova emäntä ja puolueen ”uskollinen naissoturi” ja organisoija. Myytti nostaa hänet veljensä tärkeimmäksi työtoveriksi. Niin olikin, mutta jännitteitä myös oli ja siksi heitä on syytä profiloida erillisinä toimijoina. (Paavolainen 2014)

Vuoden 1892–1893 kriisivuoden jälkeen Kaarlo Bergbomin teatteri alkoi vähitellen kärsiä pysähtyneisyydestä. Vaikka hän itse tiedosti tarpeen löytää seuraaja, muodostui seuraajakysymys monitahoiseksi, valittavaa ei ollut liikaa. Älykkäänä ja lukeneena Bergbom oli malttamaton, ajoittain kiivas ja riitoihin joutuva yksinvaltias. Mutta hänen oli myös vaikea luopua ja löytää vierelleen pätevää seuraajaa tai antaa jonkun toisen onnistua ja saavuttaa näyttelijöiden parempaa luottamusta. Sen paremmin Bergbom kuin hänen apulaisensa Jalmari Finne eivät malttaneet keskittyä aiempaa psykologisemmin orientoituneeseen harjoittelemiseen ja näyttelemiseen. Molemmat olivat ”suuria näyttämölleasettajia”, Finne jopa kekseliäs kokeilija. Symbolismiin Bergbom ei koskaan saanut otetta, sillä hänelle draamassa piti olla vahva toiminta.

Kun Bergbom-sisarusten kolme vuosikymmentään alkoivat olla päättymässä, he saivat osakseen paljon kohtuutontakin kritiikkiä. Vaikka nuorena miehenä Päivälehdessä sivaltelikin vanhanaikaisista ratklaisuista, Eino Leino vanhempana ylisti Bergbomin ainutlaatuisia henkisiä voimavaroja. Suomen Kansallisteatteriksi muuttuvan teatterin uudistalon rakentaminen 1902 kruunasi kuitenkin uskomattoman määrän uurastusta ja omistautumista sisältäneen työn. Monimutkaiset poliittiset olot vain myrkyttivät kansallisten juhlien ilmapiiriä noina vuosina. – Ilman heitä, suomenkielinen teatteri ei olisi saanut siinä määrin laajaa ja vakaata pohjaa. Kaarlo Bergbomin monumentaalisen hahmon ylimalkainen suitsuttaminen tai päinvastoin hänen moittimisensa voi pyyhkiä näköpiiristä olennaisen: sen, miten monipuolisesti sivistynyt hän oli, miten huolellinen historiallisen miljöön rakentamisessa, miten ammattitaitoinen dramaturgina ja kirjailijayhteistyön tekijänä, miten henkeen ja vereen teatterimies hän oli. Viimeiseinä iltanaan teatterissa hän istui aitiossaan katsomassa nuoruutensa lempinäytelmää.