8

Rakennemuutos, eriytyvät yhteisöt ja etiikka 1992—2015

Lamavuosien vaikutusta teatterien rahoituspohjaan 1990-luvun alkuvuosina on kommentoitu jo edellisen jakson lopussa. Seurauksena oli monin paikoin kasvavaa riippuvuutta katsojaluvuista ja ohjelmiston keventymistä, vaikka asian osoittaminen tarkasti on hankalaa.

Henkilöstöihin teattereissa se vaikutti siten, että eläköityvien tilalle ei palkattu uusia, ainakaan pysyville kiinnitykselle ja samalla vierailevien näyttelijöitten käyttöä vähennettiin. Myös pysyvien ohjaajien vakansseja jätettiin tyhjäksi ja pyrittiin tulemaan toimeen vierailevilla ohjaajilla. Tämä puolestaan oli omiaan rapauttamaan ensemble-ajattelua: taiteellisesti vahvojen teatteriryhmittymien kehittyminen tarvitsee myös niitä, jotka ottavat siitä taiteellisesti vastuuta.

Laman lisäksi Suomen yleiseen ilmapiiriin vaikutti olennaisella tavalla Neuvostoliiton hajoaminen 1991. Se merkitsi uudenlaista henkistä liikkuvuutta ja on nopeuttanut monikulttuurisen väestöpohjan syntymistä. Suomen teatterien katsojapohjakin alkoi asteittain muuttua, kun venäläiset ja virolaiset tuolivat laajemmin joukoin töihin Suomeen. Se näytti äkkiä paljaana sen elintasokuilun, joka tuolloin oli maailman jyrkimpiä. Myös muut maahanmuuttajaväestöt, kuten somalit ja arabit olivat astuneet vietnamilaisten rinnalle suomalaisille työpaikoille. Monikulttuurinen Suomi alkoi olla tapahtunut tosiasia. Jyrkät rasistiset reaktiot skinheadien ja itse syrjäytymisuhan alla elävien suomalaisten nuorukaisten piirissä aiheuttivat jännitteitä. Euroopan unionin jäsenyys 1995 alkaen oli selkeä ratkaisu Suomelle tilanteessa, jossa myös Venäjän tulevaisuus oli täysin auki. Kuten kaikkialla muuallakin jyrkän kansalliset ja kulttuurisesti sisäänpäin kääntyvät reaktiot ja niihin kuuluva populistinen yllytys, tulivat myös Suomeen, missä se kanavoitui perussuomalaisten kasvavaan kannatukseen ja lopulta vuosien 2011 ja 2015 vaalitulokseen. Suomen oloissa perussuomalaiset näyttäytyy selvimmin oikeistolaisena työväenpuolueena.

Eurooppalaisten kulttuurialan verkostojen tarjoamat mahdollisuudet ja Suomen taiteen kansainvälinen näkyminen ovat kulkeneet käsi kädessä. Osa taide-elämästä on ajattelussaan ja käytännöissään ollut jo vuosia kansainvälisesti orientoitunutta. Tanssin alueella ovat maineikkaimpia suomalaisnimiä Jorma Uotinen ja Tero Saarinen sekä elokuvassa Aki Kaurismäki, kaikki jo 1980-luvulla aloittaneita.

Taiteilijoiden rakentama Suomi-kuva, kuten Aki Kaurismäen kansainvälisesti tunnettu elokuvatuotanto on keskittynyt syrjäytyneisiin, juurettomiin, identiteettiään etsiviin ja yksinäisiin. Näiden välille saattaa aina muodostua lähimmäisten keskinäisen välittämisen yhteisö. Kuva on eräänlainen utopia menneisyydessä ehkä tulevaisuudessa. Sen on koettu maailmanlaajuisesti vahvistavan syrjässä elävien, pienten ihmisten arvokkuutta. Se on näyttänyt seuraavan polven nuorisolle lähimmäisenrakkauden eetosta. Kaurismäen ajattelua voi pitää huomattavana puheenvuorona suurten ikäluokkien taloudellista ahneutta ja kerska-ajattelua vastaan, samalla kun se oli veturi kotimaisen elokuvan nousulle, jossa syntyi uuden sukupolven myötä taiteellista ja taloudellista nostetta. Sitä kotimaisen elokuvan elpyminen todistaa, vaikka se on ammattina vastannutkin yleisölähtöiseen ja kaupalliseen haasteeseen. Sitä tekevä sukupolvi ei enää paheksu suuria katsojalukuja sinänsä.

Kotimaisen draaman nousu Suomessa 1990-luvulta alkaen (mm. Reko Lundán, Sirkku Peltola) näkyi siinä, että se levisi Helsingistä myös ympäri maan. Ulkomaisia esityksiä ovat saaneet runsasasti mm. Juha Jokelan ja Mika Myllyahon kirjoittamat ja hyvin menestyneet näytelmät. Ohjaajina rajojen yli ovat matkustaneet ja ulkomaillakin osin asuneet ohjaajista Kristian Smeds ja Mikko Roiha. Sofi Oksanen on Puhdistus-näytelmällään ja sitten samannimisellä romaanillaan ollut täysin ennennäkemätön ilmiö.

Uusia ryhmiä syntyi 1990-luvun alussa, oikeastaan ns. 3. aalto, joiden kohtalo oli tulla ”lainsuojattomiksi” eli jäädä valtionosuuksia (VOS) koskevan lainsäädännön ja budjettiautomatiikan ulkopuolelle. – Tilanne hiersi alan sisällä, sillä ”puolivillaista taidetta” tai ”viihdemössöä” tekevät VOS-teatterit olivat usein paremmin resurssoituja.

4. aalto ryhmiä syntyi 2000-luvulla, ja niiden piirissä genre-rajat ja lähestymistavat ovat entisestäänkin monipuolistuneet. Kansainväliset festivaalit ja verkostot ovat muuttaneet taiteilijoiden identiteettiä – voidaan puhua jopa taiteilijoiden nomadisesta identiteetistä (festivaali-kiertolaiset), jossa taiteilijoiden yhteisönä ovat toiset taiteilijat taiteiden välinen dialogi ja heimot.

Sellaisen rinnalla voidaan Suomessa asuvien uusien yleisönosien piirissä tunnistaa diasporan identiteetti, kuten Hanna-Leena Helavuori on sanonut. Sillä tarkoitetaan vierauden tunnetta kotimaassaan, mielessä ja kulttuurissa on jokin kaipuu tai tietoisuus siitä, että sijaitsee maailmassa jotenkin väärässä kohdassa – kodin ulkopuolella, silti uudessa kotimaassa.

Nokia onnistui 1990-luvun kuluessa nostamaan Suomen taloutta ja osoittamaan sen tekno-osaamisen ja koulutuksen huippumaaksi. Tilanne jatkui pitkälle 2000-luvulle, ennen kuin Nokian omat yrityskulttuurin ongelmat, jähmeä ja hierarkinen ajattelu alkoivat vaikuttaa sen uusiutumiskykyyn globaaleilla markkinoilla. Syyskuussa 2013 Nokian matkapuhelintuotanto myytiin Microsoftille. Suomen Nokia-ihme alkoi hiipua, innovaatiot ja talouskasvu piti ajatella taas uusiksi.– Uuden rakennemuutoksen aiheuttaa suurten ikäluokkien eläköityminen, edessä oleva kustannusvaje ja ennätysmäisesti kasvava valtionvelka. Vuoden 2015 Suomessa oli tunnelma aikakausien rajasta. Sellaisina aikoina yleensä teatteri saa merkitystä keskusteltaessa muutosten suunnasta.