1.5

Varhaisimmat esitysmuodot

Kuten edellä on käynyt ilmi, inhimillisen kulttuurin varhaisimpia muotoja on vaikea hahmottaa edes konkreettisten esinelöytöjen perusteella. Vielä vaikeampaa on yrittää hahmottaa varhaisimpia esityksen kaltaisia, hetkeen sidottuja tapahtumia. Lapsen kehitystä tutkineet psykologit ja jotkut tanssiantropologit ovat kuitenkin esittäneet olettamuksen, että kehollinen, tanssillinen ilmaisu olisi edeltänyt esim. kieleen perustuvia esitysmuotoja.

Tanssiantropologiassa on määritelty erilaisia tanssin (tyylitellyn liikkeen) alkumuotoja. Niihin kuuluu mm. ”soturin tanssi” eli eräänlaiset taistelutaitosarjojen esimuodot. Niillä saatettiin harjoittaa kehon kuntoa ja harjoitella aseiden käyttöä, mutta samankaltaiset liikesarjat saattoivat toimia ehkä myös rituaaleina tai niiden osina.

”Hedelmällisyystanssit” puolestaan liittyivät, ja liittyvät edelleen parinmuodostukseen. Eläinmaailmassa lintujen soidinmenot ovat niistä esimerkki. Monilla afrikkalaisilla ym. heimoilla on vielä tänä päivänä tapana järjestää esityksiä, joissa sukukypsän iän saavuttaneet nuoret esittäytyvät toisilleen tanssien. Omassa kulttuurissamme paritanssit lienevät hedelmällisyystansseista tyypillisin esimerkki.

”Kosmiset tanssit” puolestaan heijastavat planeettojen liikkeitä. Keskipisteen ympärillä pyörivä piiritanssi on siitä yksinkertainen esimerkki. Pidemälle viedympi esimerkki on Turkin ”pyörivien dervissien” sema-rituaali, jossa tanssijat pyörivät sekä kehässä ympäri tanssitilaa että samalla oman keskiakselinsa ympäri imitoiden taivaankappaleiden liikkeitä. Jos mielikuvituksen päästää jälleen valloilleen, voi hyvin kuvitella, että esim. Stonehengen sisäkkäiset kivikäytävät olisivat tarjonneet luontevan tilan rakennelman kaikkein pyhimmän keskiön ympäri pyörivälle kehätanssille. Esimerkiksi hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa pyhän rakennuksen kiertäminen on edelleen keskeinen rituaali.

Edellä mainitut esimerkit pohjautuvat spekulaatioon ja/tai tutkimukseen, joka on tehty edelleen elävien luonnonkansojen keskuudessa. Säilyneet esineet ja maalaukset näyttäisivät kuitenkin tukevan käsitystä, jonka mukaan yksi keskeinen esihistoriallinen esitysmuoto olisi ollut eläinten liikkeitä ja ominaisuuksia imitoivat ”eläintanssit”.

Siihen viittaavat luolasta Ranskasta löytynyt maalaus, joka esittää hirven tai peuran taljaan ja sarviin sonnustautunutta ihmistä (1/12), sekä lukuisat esihistorialliset eläinnaamioaiheet. Onkin esitetty olettamus, että juuri eläimiä imitoivat liikkeet eli ”eläinliikkeet” saattaisivat edustaa inhimillisen tanssin vanhinta kerrostumaa. Pyyntiaseiden puutteellisuuksista johtuen metsästäjäihmiset halusivat todennäköisesti päästä mahdollisimman lähelle saalistaan. Sitä edesauttoi se, että metsästäjä kykeni liikkumaan huomaamatta, mahdollisesti juuri eläinten liikkeitä matkimalla.

Toisaalta eläintanssien funktio on saattanut luolamaalausten tavoin olla myös sympaattis-maaginen eli toistamalla eläinten liikkeitä ja eläytymällä niiden olemukseen toivottiin yhteyttä eläimiin ja samalla ehkä pyrittiin takaamaan niiden hedelmällisyys ja samalla oma pyyntionni. Kaikki tämä on tietenkin spekulaatiota, mutta tosiseikka kuitenkin on, että eläintanssit ovat erittäin yleisiä useimmissa kulttuureissa, niin muinaisissa kuin nykyisissä. Esimerkiksi länsimaisen baletin suosituin klassikko on Joutsenlampi, jonka suurkohtausten juju on pitkälti joutsenten olemuksen tavoittamisessa.

Myös shamanistisissa rituaaleissa shamaanipappi joutui usein jonkun eläimen hengen valtaan. Suomalaisillekin läheisessä ns. pohjoisen vyöhykkeen shamanismissa nämä eläimet ovat olleet esim. karhu, kotka tai hirvi (1/13). Jos katsoo rinnan kivikautista, eläimentaljaan sonnustautunutta ihmistä ja 1800-luvun kuvausta shamaanista, yhtäläisyydet ovat silmiinpistävät. Jos jälleen antaa mielikuvitukselleen vapauden, olisi helppo kuvitella että shamanististen haltioitumisrituaalien juuret olisivat esihistoriallisissa ajoissa, jolloin ihmisen suhde ympäröivään luontoon ja eläinmaailmaan oli äärimmäisen tiivis.