6.2

Romaaninen taide: Eurooppa ”peittyy kirkkojen valkeaan vaippaan”

Vuoden 1000 tienoilla Keski-Euroopan kristillinen kulttuuri yhdenmukaistui. Tragikoomisista käänteistään huolimatta Jerusalemin muslimivallasta vapauttamiseen tähdänneet Ristiretket 1000–1200-luvuilla yhdistivät kristikuntaa. Aikakautta leimasivat feodaalivalta sekä luostarilaitoksen vakiintuminen ja kasvu.

Pyhiinvaellusreitit yhdistivät keskeisiä kaupunkeja luoden edellytykset tieverkostolle ja kaupan kehittymiselle. Keskeisiin pyhiinvaellusreittien risteyksiin pystytettiin suuria kirkkoja, katedraaleja ja luostareita, jotka rakennettiin kivestä Rooman arkkitehtuurista periytyviä tekniikoita (kaari, holvi) hyödyntäen. Siksi tyylille annettiin 1800-luvulla nimi ”romaaninen”, joka itse asiassa oli alun perin pilkallinen termi tarkoittaen ”väärennettyä roomalaista”. Romaanisen taiteen kukoistus ajoittui n. 1000–1200-lukuihin.

Romaaninen kirkkoarkkitehtuuri: majesteettinen hämärä

Romaaninen tyyli kehittyi 1000-luvun alussa ensiksi ranskalaisen luostarilaitoksen piirissä. Sen ensimmäisiä monumentteja oli Clunyn luostarikirkko (6/4). Siinä ja hieman myöhäisemmässä Saint-Serninin kirkossa on havaittavissa selkeitä uudistuksia. Viisilaivaiset salit on katettu kiviholvauksella (ns. vyökaaret ja tynnyriholvit).

Alttari päädyn puolipyöreään apsis-syvennykseen on lisätty pienempiä apsiksia, joissa eri papit pitivät messuja päivittäin. Näin kehittyi varsinaista alttaria ympäröivä kirkon kuori. Kuorikappeleissa säilytettiin myös pyhäinjäännöksiä. Ne muodostuivat keskiajalla merkittäväksi attraktioiksi, jotka houkuttelivat pyhiinvaeltajia pitkienkin matkojen takaa.

Päivittäinen messukäytäntö sekä lisääntyneet pyhiinvaeltajavirrat edellyttivät kirkoilta suurta kokoa. Niin kirkkojen päälaivaan rakennettiin poikkilaivoja, mikä johti siihen että poikkilaivaisen kirkon pohjakaava alkoi muistuttaa ristiä.

Romaanisessa arkkitehtuurissa hyödynnettiin siis suhteellisen kömpelöitä holvausmenetelmiä. Raskaat kiviset tynnyriholvit lepäävät usein paksujen kiviseinien varassa. Koska niiden tuli kantaa valtava paino, ei niihin voitu puhkoa suuria ikkunoita. Niin yleisvaikutelma romaanisesta kirkosta on majesteettisen mahtava, mutta sisätilat ovat hämärät (6/5).

Romaaninen kirkkoarkkitehtuuri sai siis alkunsa Ranskasta, mutta se sai erilaisia muunnoksia levitessään muualle Eurooppaan, nimenomaan Saksaan ja Englantiin.

Kuvataiteet: hengellinen ekspressionismi

Läntisen kristinuskon keskeisimmäksi kulttikuvaksi vakiintui 1000-luvun alusta alkaen krusifiksi, ristiinnaulittu, kärsivä Kristus (6/6). Kuvaustavaltaan ne poikkeavat täysin bysanttilaisista ristiinnaulittua esittävistä tyynistä ikoneista. Kristuksen kärsimys ja raadollisuus on kuvattu järkyttävän koskettavaksi.

Myös reliefeissä ja kirjakuvituksissa oli käynnissä uudistusprosessi. Vähitellen Bysantin alun perin hellenismistä kumpuavista esikuvista luovuttiin. Bysantin taiteessahan ikonit ja mosaiikit palvelivat liturgisia tarpeita ja ne rinnastettiin pyhiin teksteihin. Siksi niiden tuli säilyä muuttumattomina. Lännessä taas kuvataiteen tehtäväksi tuli paitsi kaunistaa ympäristöä myös muistuttaa Kristuksen ja muiden pyhien tärkeistä elämänvaiheista. Näin taide sai didaktisen eli opettavan tehtävän.

Kehittyi uudenlainen, tunnekylläinen ja dramaattisesti painottunut kristillinen kuvakieli. Tapahtumat rajattiin selkeisiin, helposti tunnistettaviin kohtauksiin. Eleet ja ilmeet eivät enää pohjautuneet antiikin retorisiin eleisiin tai Bysantin tarkkaan määriteltyyn ikonografiaan. Sen sijaan voimakkaasti kuvatut tunteet sekä teatterimaiset eleet ja asetelmat tähdensivät kohtausten sisältöä (6/7).

Ranskassa romaanisen kuvanveiston merkkiteoksia ovat eksteriöörien sisäänkäyntejä ympäröivien ns. portaalien laajat reliefisarjat (6/8). Niiden pääosan muodosti puolipyöreä ns. tympanon-vyöhyke, jonka keskelle kuvattiin usein ankara Kristus-hahmo. Koristelu jatkui sen ympärillä sekä ovien karmeissa. Aiheet olivat moninaiset profeetoista enkeleihin ja kadotukseen tuomittuihin. Tyylillisiä yhteyksiä antiikin perinteeseen ei enää ollut ja hahmot muodostavat usein fantastisia, lähes surrealistisia kokonaisuuksia (6/9).

Kirkko oli muodostunut kollektiivisen uskon ilmentymäksi. Niiden suunnittelijoina toimivat anonyymit, nimettömät rakennusmestarit ja niiden kuvanveisto oli niin ikään anonyymien käsityöläismestareiden toteutamia. Kirkko palvelikin kollektiivisen maailmankuvan manifestaationa, jonka yksityiskohdat ja koristelu heijastelivat erilaisia teologisia trendejä. Kirkko oli myös aikansa ”yhteistaideteos”, jossa eri taidemuodot palvelivat tasavertaisesti yhteistä päämäärää.