8.3

Ludvig XIV ja Ranskan barokkiklassismi

Ranskassa Ludvig XIV (1643–1715) otti kulttuurielämän ohjakset tukevasti käsiinsä, kun hänen valitsemansa taiteilijat loivat kuninkaan absoluuttista yksinvaltaa ylistävää arkkitehtuuria, kuvataidetta, musiikkia, tanssia ja oopperaa. Hänen ministerinsä Jean-Baptiste Colbert perusti eri taiteenaloille akatemioita, jotka paitsi tarjosivat korkeatasoista ja systemaattista opetusta, myös toimivat kontrollin välineinä. Akatemioiden kautta eri taidemuotojen aiheet ja tyyli joutuivat kuninkaallisen kontrollin alaisiksi. Ludvig XIV osallistuikin aktiivisesti niiden muokkaamiseen.

Yksinvallan ylistyksen loistelias ja johdonmukainen tuote on Versaillesin palatsi Pariisin ulkopuolella. Tähän jättiläismäisessä kompleksissa kuningas valvoi vanhaa feodaaliaateliaan, jonka lähes kirjaimellisesti tuli tanssia kuninkaan pillin mukaan samanaikaisesti kun valtion asioista huolehti uusi, kuninkaan nimeämä aatelisto.

Idean palatsiinsa Ludvig sai valtiovarainministeriltään Foucetilta, joka oli rakennuttanut itselleen pienen, mutta kristallisen täydellisen palatsin, Vaux-le-Vicomten (8/15). Ludvig näki palatsin, ihastui siihen ja vangitutti Foucetin kavalluksesta syytettynä. Hän otti Vaux-le-Vicomten suunnittelijatiimin omaan palvelukseensa. Siihen kuului arkkitehti Louis Le Vau (1621–1670) ja puutarha-arkkitehti André Le Nótre (1613–1700). Hän kehitti barokin symmetrisen muotopuutarhan, joka rakentui näyttävistä kujista, suihkulähteistä ja geometrisiin muotoihin leikatuista puista ja pensaista.

Yhdessä arkkitehti Jules Harduin-Mansartin (1646–1708) kanssa tiimi loi Versaillesin palatsin ja sen jättiläismäisen puutarhan. Italialaiseen barokkiin verrattuna Ludvig XIV:n tyyli on hillitympi ja sitä kutsutaankin yleensä barokkiklassismiksi (8/16, 8/4). Kaikessa pyrittiin ylevyyteen ja pienimmätkin kokonaisuuden osat oli tähdätty ylistämään kuningasta. Hovin moninaiset seremonialliset esitykset, kuten hovin jäsenten itsensä esittämät hovibaletit, uudet oopperat sekä palatsin maalaus- ja kuvanveisto ohjelma olivat tähdätty kuninkaan apoteoosiksi. Kuningas samaistettiin aurinkoon, siitä nimi ”Aurinkokuningas”, ja Apolloon, molemmat keskeisiä aiheita Versaillesissa.

Claude Lorrain (1600–1682) ja ihanteellinen maisema

Ranskalaisen barokkiklassismin virallinen maalari oli Charles Lebrun (1619–1683), maalausakatemian johtaja, jonka ylevät allegoriset maalaukset vastasivat täysin Ludvig XIV:n vaatimuksia. Lebrun oli saanut vaikutteita maanmieheltään Nicolas Poussinilta (1594–1665), joka opiskeli ja työskenteli etupäässä Roomassa. Se oli vakiinnuttanut asemansa kansainvälisenä taiteen keskuksena, jonne taiteilijat eri puolilta Eurooppaa tulivat opiskelemaan ja tutkimaan Italian taidetta.

Poussinin tyyli oli hillityn ylevä, sanalla sanoen barokkiklassinen. Renessanssin kautta suodattunut antiikin vaikutus hallitsi hänen tuotantoaan. Toinen Roomaan kotiutunut ranskalaismaalari oli Caude Lorrain. Hänen tyylinsä oli pääpiirteissään samanhenkinen kuin Poussininkin, mutta useissa maalauksissaan Lorrain asetti maiseman henkilöhahmoja keskeisemmälle sijalle. Hänen luomanaan pidetäänkin ns. ”klassista” tai ”ihanteellista maisemaa” (8/18).

Lorrainin käsityksen mukaan maisema oli taiteen ylevimpiä muotoja. Hänen maisemansa ovat epäsymmetrisyydessään tarkkaan harkittuja. Rakennukset ja useimmiten antiikin mytologiasta peräisin olevat ihmishahmot täydentävät maisemasommitelman näennäisen sattumanvaraisesti. Klassinen maisema sai monia jäljittelijöitä ja se vakiintui lähes kliseenomaisena kaavana niin maalaustaiteeseen kuin teatterilavastuksiin. Lorrain oli niin suosittu, että hänen teoksiaan väärennettiin paljon.

Ranskalainen hovitanssi ja barokkiooppera

Versailles toimi myös musiikin, tanssin ja oopperan näyttämönä. Ranskassa oli kehittynyt jo 1500-luvulla ballet du cour eli hovibalettien perinne. Ne käsittivät tanssisarjoja, allegorisia kuvaelmia ja kuningasta ylistäviä apoteooseja. Koska tanssit perustuivat aikakauden hoviseuratansseihin, saattoivat hovin jäsenet osallistua esityksiin. Taitavana tanssijana tunnettu Ludvig XIV otti itsekin osaa esityksiin, usein Apollon hahmossa, johon hänet samaistettiin (8/17). Ranskasta tulikin yli vuosisadaksi se maa, jonka tahdissa Eurooppa tanssi. Ranskalaiset tanssinopettajat ja tanssiohjekirjat levittivät ranskalaisen tanssin tekniikkaa ja eleganssia ympäri Euroopan hoveja ja seurapiirejä.

Kuten niin monen kulttuurin aspektin, samoin musiikin ja oopperan kohdalla italialainen kulttuuri toimi innoituksen lähteenä Ranskassakin. Tosin italialaiset vaikutteet ranskalaistettiin lähes välittömästi ja lopputuloksena syntyi niin musiikissa kuin oopperassa helposti tunnistettava ranskalainen tyyli.

Ludvig XIV hovisäveltäjä oli italialaissyntyinen Jean Baptiste Lulli (1632–1686), joka muutti nimensä ranskalaisittain Lullyksi. Hän sai tehtäväkseen luoda ranskalaisen oopperan. Kuten edellä todettiin, Ludvigin aikaan luotiin Ranskan taideakatemiat, joiden kautta kuningas saattoi tarkkaan säädellä taiteiden muotoa ja sisältöä. Kuninkaallisen lisenssin oopperaan hän antoi Lullylle, joka vartioikin monopoliasemaansa ahnaasti lähes koko Ludvigin hallituskauden ajan.

Ratkaisevaa ranskalaisen vakavan oopperan, tragedie lyriquen (myös tragedie en musique) oli se, että se kunnioittaa ranskan kielen luonnollista rytmiä. Se karttaa italialaisen barokkioopperan virtuoosia kuviointia ja etenee ikään kuin ylevöitettynä deklamaationa. Tekstin käsittely ja aiheet (useimmiten moraalinen pohdiskelu yksilön omien halujen ja hänen velvollisuuksiensa välisistä ristiriidoista) olivat pitkälti perua aikakauden tragediakirjallisuuden mestareilta, Pierre Corneillelta (1606–1684) ja Jean Baptiste Racinnelta (1639–1699). Heidän tragedioidensa tavoin myös ranskalainen barokkiooppera pyrki noudattamaan aristotelelaista ajan, paikan ja toiminnan ykseyttä. Ranskan hovitanssien perinteestä puolestaan juontuvat oopperoiden monet, laajatkin tanssikohtaukset.