1700-luku oli eräänlainen aatteiden risteysperiodi. Vanha maailma, ancien regime, johon liittyi rajaton yksinvalta ja käsitys hallitsijasta jumalan valitsemana, kohtasi aivan toisenlaisen aatemaailman, johon puolestaan liittyi kriittinen ajattelu, usko järkeen ja pyrkimys demokratiaan. Vuosisata alkoi Ludvig XIV:n vallan rappiosta ja Ranskan vararikosta. Monet hallitsijat, kuten Fredrik Suuri Saksassa, Kustaa III Ruotsissa ja Katariina Suuri Venäjällä hallitsivat kuitenkin vielä yksinvaltiaina.
Vuosisadan lopussa Pohjois-Amerikan vallankumous, joka johti Yhdysvaltojen itsenäisyyden julistukseen vuonna 1779, ja kaksi vuotta myöhemmin Ranskan Suuri vallankumous muuttivat kuitenkin Euroopan henkisen ilmapiirin totaalisesti.
Kaksi vastakkaista tyylisuuntausta hallitsi 1700-lukua. Ne olivat barokista juontuva aistillisuutta ja oikukkuutta korostava rokokoo ja uusklassismi, joka puolestaan pyrki totuudellisuuteen, selkeyteen ja yksinkertaisuuteen. Samantyyppinen jännite toisaalta tunneilmaisua ja toisaalta selkeyttä korostavien pyrkimysten välillä oli leimannut muitakin taidehistorian periodeja. Ristiriita kuitenkin huipentuu rokokoon ja antiikin perinnettä jälleen uudella tavalla tulkitsevan uusklassismin yhteentörmäyksessä.
Rokokoon kasvupohja oli Ranskan aristokratia, joka oli vapautunut Ludvig XIV:n hovin kurista ja säännöksistä. Uusklassismi puolestaan nähdään usein rinnakkaisena valistuksen aikakauden ajattelijoiden ja tiedemiesten saavutusten kanssa. He nostivat etusijalle järjen ja tiedon.
Tietoa kerättiin ja systematisoitiin. Linné kategorioi kasvit vuonna 1735 ja ranskalainen tietosanakirja Encyclopédie valmistui Diderotin toimesta vuonna 1772. Usko ihmiseen, hänen järkeensä ja rationaaliseen tietoon johti pian yhteiskunnallisesti vallankumouksellisiin aatteisiin. Jean-Jacques Rousseau julkaisi vuona 1762 teoksensa Yhteiskuntasopimuksesta.