10.6
Itä ja länsi

10.6
Itä ja länsi

Romantiikan kaipuu etäiseen ja vieraaseen kulminoitui 1800-luvun orientalismissa. ”Itä” tai ”Orientti”, joka suurpiirteisesti kattoi Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Aasian, nähtiin houkuttelevana, viekoittelevana ”toisena”. Tähän länsimaisen mielen omiin tarpeisiinsa luomaan ”Orienttiin” projisoitiin paljon sitä, mitä oma kulttuuri ei ollut tai se ei sallinut, kuten väkevä aistillisuus, hirmuvaltiaiden sadistiset julmuudet ja toisenlainen seksuaalisuus.

Ranskalainen Eugene Delacroix, jota on sivuttu jo aiemmin tässä luvussa, kehitti oman uhkean koloristisen tyylinsä, jota leimaa vapautuneet siveltimen vedot ja joskus jopa roisketekniikka. Hänen maalauksensa Sardanapaloksen kuolema on orientalistinen fantasia, joka perustuu Lähi-Idän historiaan (10/18).

Tarinan mukaan Niniven kuningas Sardanapalos määräsi koko hovinsa kuolemaan ennen kuin hän itse joutuisi lähestyvän vihollisen uhriksi. Tämä myytti ”itämaisen despootin” julmuudesta mahdollisti orgiastisen kuvauksen. Väkivaltaisesti taipuvat kehot, jäntevät miehiset vartalot ja alistuvasti taipuvat alastomat naiset muodostavat varsinaiset verikekkerit. Moni taiteilija matkusti Pohjois-Afrikkaan tai Lähi-itään, missä he luonnostelivat tai maalasivat. He taltioivat katunäkymiä tai loivat näkemästään omia fantasioitaan, usein eroottisin maustein (10/19).

Raamatun tarina teiniprinsessa Salomesta, joka sai itselleen himoitsemansa Johannes Kastajan katkaistun pään esittämällä isäpuolelleen eroottisen Seitsemän hunnun tanssin, vakiintui yhdeksi myöhäisromantiikan suosituista teemoista (10/22). Se tarjosi sensaatiomaisen tilaisuuden kuvata naista, joka oli aina mielipuolisuuteen saakka ”halukas”. Aihe oli niin mieltä kiihdyttävä, että yksi ensimmäisistä tanssiaiheisista, painetuista valokuva-albumeista oli omistettu kokonaan Salomen tanssin erilaisille versioille.

Kiina oli ollut 1700-luvun eurooppalaisen taiteen kiinnostuksen kohde. Nyt huomio kiintyi siis islamilaiseen kulttuurialueeseen ja Englannissa nimenomaan Intiaan. Näitä valintoja sääteli tietenkin käytännön siirtomaapolitiikka. Englannin valta oli vakiintunut Intiassa, joka nyt oli osa Britannian imperiumia. Kuningatar Viktoria jopa kruunattiin Englannissa Intian keisarinnaksi.

Huikentelevaisin esimerkki Intia-villityksestä Englannissa lienee Brightonissa sijaitseva Kuninkaallinen paviljonki (10/5). Sen tyyliä kutsuttiin ”intialaiseksi gotiikaksi”. Jossakin määrin se perustuu Intian moguli-kauden arkkitehtuurin ja nimenomaan sen mestariteokseen, edellä sivuttuun Taj Mahaliin. Muun orientalistisen taiteen tavoin se on kuitenkin perimmiltään länsimainen mielen luomaa fantasiaa etäisistä kulttuureista.

Maailmannäyttelyt

Euroopan suurvallat hallitsivat 1800-luvulla suurinta osaa maapallon pinta-alasta. Vuosisadan puolivälissä vakiintui tapa järjestää suuria Maailmannäyttelyitä, joissa esiteltiin teollisuuden ja kulttuurin tuotteita niin teollistuneista maista kuin siirtomaista.

Näyttelyillä oli esimuotonsa jo 1700-luvun lopulla, mutta Lontoossa vuonna 1851 järjestetty Kaikkien kansojen teollisuustuotteiden suunäyttely aloitti suurimuotoisten maailmannäyttelyiden perinteen. Niitä järjestettiin vuosittain eri puolilla maailmaa.

Niissä esiteltiin siis nimenomaan uusia teknologisia innovaatioita, mutta myös taidekäsityön ja arkkitehtuurin saavutuksia. Siirtomaat olivat toisinaan läsnä ghettomaisina ”kylinä”, joita asuttamaan oli tuotu oikeita ”alkuasukkaita” eri puolilta maailmaa.

Erityisen merkittäviksi muodostuivat Pariisin vuosien 1889 ja 1900 Suuret maailmannäyttelyt. Edellisessä valtava alue Pariisin keskustassa muutettiin näyttelyalueeksi, jonne kohosi sen aikaisen maailman korkein rakennus, Eiffel-torni (10/24). Prinsessa Ruususen palatsiksi ristitty suuri paviljonkirakennus puolestaan valaistiin uudella keksinnöllä, sähkövalolla (10/25).

Vaikka maailmannäyttelyt heijastivat rakenteessaan alistavaa suhtautumista siirtomaita kohtaan, niin niiden yhteydessä nähtiin faktisesti ensimmäistä kertaa Euroopassa monia Euroopan ulkopuolisia taidemuotoja: arabialaista ja intialaista tanssia jne. Erityisen merkittäviksi muodostuivat indonesialaisten tanssijoiden ja gamelan-orkesterin esitykset. Ne innoittivat säveltäjiä, kuten Ravelia ja Debussytä luomaan ns. musiikin impressionismin.

Suomalaisten kannalta vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely osoittautui merkittäväksi. Seinen rannoille pystytettyjen, eri maiden mitä fantastisimpien kertaustyylisten rakennusten joukossa oli myös Suomen kansallisromanttinen paviljonki, jossa esitellyistä taideteollisuuden ja taiteen tuotteista vastasivat suomalaisen taiteen tärkeimmät nimet. Paviljonki sai osakseen paljon huomiota, mikä oli omiaan nostattamaan suomalaisten kansallistuntoa ja itseluottamusta.