10.3

Romantiikka

”Romantiikaksi” luonnehditaan taiteellista suuntausta, joka oli vallalla 1700-luvun lopusta n. 1830-luvulle, joskin termiä käytetään usein laajemminkin kattamaan 1800-luvun taidetta. Termin ottivat käyttöön saksalaiset taiteilijat ja ajattelijat. Se viittaa jo edellisellä vuosisadalla suosittuihin ns. ”romansseihin”, keskiaikaisiin seikkailukertomuksiin kuten Kuningas Arthur ja Pyhän Graalin legenda.

Leimallinen suuntaus romantiikka oli nimenomaan kirjallisuudessa, musiikissa ja maalaustaiteessa. Arkkitehtuurissa ja kuvanveistossa vallalla oli pitkälti vielä klassismi. Romantiikan voi kokea vastareaktiona valistuksen ajan järjen palvonnalle. Romantiikka nosti keskiöön kiihkeät tunteet, voimakkaat elämykset ja uudella tapaa koetun luonnon.

Taiteilijan uskottiin yltävän mielikuvituksellaan universaalisuuteen. Niinpä taiteilijuus sai uudenlaisen, lähes yli-inhimillisen sädekehän. Tämä taiteilijan poikkeusyksilöksi korottava ”romanttinen taiteilijakäsitys” on jäänyt sitkeästi elämään länsimaisessa kulttuurissa.

Käsityksellä oli rinnakkaisuutensa Schopenhauerin (1788–1860) filosofiassa. Hänen näkemyksensä mukaan ihmistä ohjaa pyrkimys tai kaipuu johonkin päämäärään. Hänen lausahduksensa, ”maailma on minun mielikuvani”, kiteyttää jotakin olennaista romantikkojen yltiösubjektiivisesta maailmankuvasta. Ylimieliseen ääripisteeseen ajatusmallin vei vuosisadan loppupuolella Friedrich Nietzsche (1844–1900) ”yli-ihmisoppeineen”, joka myöhemmin tuli toimimaan natsien aatteellis-filosofisena kasvupohjana.

Kirjallisuudessa romantiikka oli romaanikirjallisuuden ja runouden kulta-aikaa. Varhaisena avainteoksena voi pitää Goethen (1749–1832) Faustia. Muita romantiikan ajan kirjailijoita olivat muun muassa niin ikään saksalainen Friedrich Schiller (1759–1805), englantilainen Sir Walter Scott (1772–1832) ja ranskalainen Victor Hugo (1802–1885). Suosittuja olivat myös ns. ”goottilaiset” kauhukertomukset, jotka sijoittuivat kuun valaisemille hautuumaille ja goottilaisiin raunioihin.

Romantiikka sai eri maissa hyvinkin erilaisia ilmenemismuotoja. Toisinaan se valjastettiin kansallisuusaatteen palvelukseen, vaikka romantikkojen piirissä yksilönvapauden koettiin olevan kansakuntaa tärkeämpää. Maalaustaiteenkin aihemaailmassa katse kääntyi antiikin aiheista paikalliseen kirjallisuuteen, kansantaruihin ja mytologioihinn. Taisteltiin tietoisesti akateemista, etupäässä uusklassista tyyliä vastaan.

Mielen maisema

”Luonto” oli se mihin romantikot uskoivat. Ajatuksella oli juurensa Rousseaun ”takaisin luontoon” -ajattelussa, joka nimesi ”luonnollisuuden” oikeaksi ja alkuperäiseksi olomuodoksi. Romantikoille luonto oli kuitenkin jotain vielä suurempaa ja taiteilijan koettiin ”kommunikoivan luonnon kanssa”.

Saksalaisella kielialueella luonnon ultimaatumi olivat Alpit, jotka toistuivat maisemamaalausten aiheena. Carl Rottmannin (1797–1850) Näkymä Eibseeltä (10/8b) on yksi monista alppiaiheisista, hengeltään herooisista maalauksista. Efektiä kasvattaakseen hän ”paranteli” luontoa tuomalla siihen mukaan Mont Blancin, joka ei maisemaan oikeasti kuulu. Luonnon mahtavuutta korostaa maalauksessa kuvattujen ihmisten pienuus.

”Luonnon kanssa kommunikointi” kiteytyy Saksan merkittävimmän romanttisen maalarin, Gaspar David Friedrichin (1774–1840) maalauksessa Vaeltaja sumujen yllä. Siinä vaelluskeppiin nojautuva mies on pysähtynyt meditoimaan utujen keskeltä kohoavaa alppimaisemaa (10/2).

Maalaus on muodostunut melkeinpä romantiikan logokuvaksi. Se kiteyttää romantiikan kaipuun sankarillisiin korkeuksiin ja viehtymyksen kaikkeen etäiseen. Maisema muuttuu katsojan sisäiseksi maisemaksi tai oikeastaan mielentilaksi. Musiikillisen vastineensa tällainen alppivaellus sai vuonna 1914 Richard Straussin (1864–1945) Alppisinfoniassa.

Saksan romantiikka oli pitkälti paikallinen tuote. Sen taustalla vaikuttivat paitsi goethelainen perinne myös heräävä kansallistunne ja -aate, joita filosofi Gottried Herder (1744–1803) oli tuotannossaan muotoillut. Saksan romantiikka sekoittui biedermeieriin, joka oli etupäässä Saksaan rajoittunut uusklassismin porvarillinen muoto. Sille olivat leimallisia runous, Lied ja kotimusisoinnin tarpeisiin sävelletty kamarimusiikki.

Englannissa romantiikka kasvoi pitkälti paikallisesta perinteestä. Kasvupohjana toimivat muun muassa Shakespearen tuotanto, Miltonin runous sekä juuri goottilainen arkkitehtuuri, joka Englannissa miellettiin kansalliseksi tyyliksi.

Maisema oli ollut keskeisellä asemassa jo Englannin 1700-luvun taiteessa, kuten edellä esitelty Gainsboroughin maalaus osoittaa. Englantilainen vapaa, ”luonnollinen” puutarhakin oli kehitetty jo 1700-luvulla ja se muokkasi pitkälti 1800-luvun luontokäsitystä niin Englannissa kuin muualla Euroopassa.

Englannin romanttisen maisemamaalauksen mestarina pidetään yleensä John Constablea (1776–1837). Saksalaisen kulttuurialueen herooisiin vuoristonäkymiin verrattuna hänen maalauksensa henkivät paljon kodikkaampia tunnelmia. Hän maalasi lähes pelkästään ihmisen muokkaamaa maalaisympäristöä, usein oman lapsuutensa maisemia. Niinpä teokset ovat usein kuin muistoja tutusta ja turvallisesta menneisyydestä (10/11).

Aivan toisenlaiseksi maisema muotoutui englantilaisen William Turnerin (1775–1851) käsissä. Hän aloitti tuotantonsa melko sovinnaisilla ja pikkutarkoilla maisemilla, mutta myöhemmin hänen maalaustapansa vapautui ja hänen maisemansa muuttuvat lähes abstrakteiksi hetkellisten valoilmiöiden tutkielmiksi. Hän sovelsi uhkeassa kolorismissaan Goethen väriteoriaa. Turnerille maalaaminen oli itsetarkoitus ja kohteena oli meren tai maiseman sijasta oikeastaan atmosfääri (10/12).

Komea kärsimys

Romantikot eivät suinkaan ummistaneet silmiään yhteiskunnallisilta vääryyksiltä. Esimerkiksi Turner maalasi kuuluisan teoksensa Orjalaiva muistuttamaan hirviömäisestä tapahtumasta, jossa kapteeni pudotti lastina olleet orjat laivasta mereen.

Ranskassa romantiikan maalaustaiteen juuret olivat vallankumouksen ajan herooisissa tunnelmissa. Edellä jo sivuttiin Eugene Delcroixin vallankumousmaalauksia. Useimmat taiteilijat halusivat kuitenkin irtautua vallankumouksen hengestä. Sankarillisuuden sijasta yhdeksi kiinnostuksen kohteeksi tuli kärsimys, tosin herooinen sellainen.

Aivan kuten Turnerin Orjalaiva, samoin ranskalaisen Théodore Géricaultin (1791–1824) maalaus Medusan lautta perustuu järkyttäviin tositapahtumin (10/7). Ranskan valtion omistama fregatti La Medusé joutui vuonna 1816 haaksirikkoon ja sen miehistö poistui pelastusveneissä jättäen matkustajat meren armoille. Ne, jotka haaksirikosta selvisivät, säilyivät hengissä syömällä kanssamatkustajiaan.

Maalaus aiheutti suuren kohun ja se korotettiin laajemminkin eräänlaiseksi poliittiseksi allegoriaksi, jonka koettiin itse asiassa kuvaavan Ranskan kansaa ja yhteiskuntaa väkivaltaisten mullistusten keskellä. Ihminen luonnon armoilla, katastrofit ja poikkeustilat vakiintuivat romantiikan keskeisiksi teemoiksi, näyttämölläkin.

Espanjalainen Francisco de Goya (1746–1828) tuli luoneeksi yhden kaikkien aikojen kuuluisimman vallankumousaiheisen maalauksen. Hänen maalauksensa Toukokuun kolmas 1808 ei suinkaan ylistä vallankumouksen uhoa, vaan kääntää katseen vallankumouksen tuottamaan sokeaan väkivaltaan. Goyasta tuli ensimmäinen selkeästi sodanvastainen taitelija (10/6).

Maalaus kuvaa ranskalaisten miehitysaikaa Espanjassa. Ranskalaissotilaat teloittavat joukon vangitsemiaan kapinallisia. Päähuomio onkin puolustuskyvyttömissä siviileissä, jotka sotilasrivistö kylmästi teloittaa. Tämä tietoisen karusti toteutettu, realismia ennakoiva maalaus tuntuu huutavan ”Vääryys!” Goya teki myös yhteiskuntakriittisiä ja sodanvastaisia etsaussarjoja.

Unia ja visioita

Romantiikan aikakaudella hysteeriset ääritunnetilat ja inhimillinen alitajunta tulivat taiteen fokukseen. Ilmiön voi nähdä ennakoivan askelta, jonka psykoanalyysin perustaja, itävaltalainen Siegmund Freud (1856–1939) otti 1800–1900-lukujen vaihteessa julkaistessaan tutkielmansa hysteriasta, Seksuaaliteoriansa ja Unien tulkintansa.

Sveitsiläinen Henry Fuseli (1741–1825) erikoistui nimenomaan ahdistaviin painajaisnäkymiin. Hänen ehkä kuuluisin teoksensa on Painajainen, josta hän maalasi useampiakin versioita (10/6b).

Siinä painajaisen riuduttaman, hieman uusklassiseen tyyliin maalatun naisen takaa ilmestyvät hänen painajaisnäkynsä, kammottava sekasikiö ja sokea hevonen. Hevonen vakiintuikin romanttiseen kuvastoon eri tavoin, uljaana ratsuna tai painajaisten lisänä. Fuselin voi nähdä ennakoivan 1900-luvun surrealisteja, jotka tutkivat nimenomaan alitajuntaa ja unimaailmaa.

Alitajunnastaan ammensi myös englantilainen mystikko, runoilija ja kuvataiteilija William Blake (1757–1827). Hän loi kokonaan oman ajatusjärjestelmänsä, voisi melkein kutsua uskonsuuntauksensa. Vapaamuurarit olivat jo 1700-luvulla irtautuneet kirkon opeista ja luoneet oman maailmanselityksensä ja rituaalinsa. Mystikkoajattelijoita oli ollut muitakin, esimerkiksi ruotsalainen Emanuel Svedenborg (1653–1735). Kaipuu uudenlaiseen henkisyyteen kanavoitui 1800-luvun loppupuolesta eteenpäin pitkälti teosofiseen liikkeeseen.

Blake teki etupäässä käsin värjättyjä etsauksia, jotka liittyivät elimellisesti hänen omaan runouteensa. Tyyliltään teokset kumpuavat uusklassismin lineaarista ääriviivaa korostavasta tyylistä (10/6c). Aihemaailmassaan hän yhdisti omaa logiikkaansa noudattaen antiikin mytologian, Raamatun maailman ja ihailemansa historialliset suurmiehet. Hän oli puhdaspiirteinen visionääri, jonka mukaan mielikuvitus oli Jumalan lahja.

Kaipuu menneeseen

Teollistuminen ja sen myötä seuranneet monet uudistukset eivät kaikkia miellyttäneet. Eri puolilla Eurooppaa taiteilijat kaipasivat takaisin menneisyyteen, kausiin joita pidettiin nykyhetkeä aidompina tai henkistyneempinä.

Englannissa William Morris (1834–1896) perusti Arts and Crafts Movementin, uudistusliikkeen, jonka pyrkimyksenä oli palauttaa käsiteollisuudelle sen arvo. Koettiin, että teollistuminen oli mekanisoinut muotoilun ja esinekulttuurin. Liikkeellä oli paljon seuraajia ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, myös Suomessa, ja se vaikutti myös arkkitehtuuriin (10/28).

Ryhmä englantilaisia taiteilijoita perusti vuonna 1845 ns. prerafaeliittien veljeskunnan, jonka pyrkimyksenä oli palata siihen puhtaaseen henkisyyteen, jonka he kokivat kiteytyvän Italian maalaustaiteessa ennen Rafaelin aikoja. He viljelivät lineaarista, ääriviivaa korostavaa, maalaustekniikka vastavetona romantiikan taiteen värikylläisyydelle ja vapautuneelle maalauksellisuudelle.

Aihemaailmoissaan he kuvasivat yhtä hyvin Raamatun aiheita, Shakespearen aiheistoa, kansantaruja ja jopa skandinaavista mytologiaa. Myös elämänmuodossaan he eläytyivät ihailemaansa aikakauteen, muun muassa pukeutumalla keskiaikaisiin kaapuihin jne. Dante Gabriel Rossettin Beata Beatrix on kunnianosoitus ryhmän eräänlaiselle muusalle, nuorelle naiselle, joka menehtyi oopiumin yliannostukseen (10/20).

Saksassa keskiajan ihannoinnin vei huippuunsa taiteilijaryhmä, joka risti roomalaiskatolisen ”veljeskuntansa” Pyhän Luukaksen veljeskunnaksi. He toimivat etupäässä Italiassa, joka oli heidänkin innoituksensa lähteenä. Siellä heitä alettiin kutsua nazareeneiksi, mikä onkin nykyään ryhmän vakiintunut nimitys. Nazareenien lineaarinen tyyli pohjautui pitkälti Italian varhaisrenessanssiin ja Rafaeliin. He kuvasivat paitsi kristillisiä teemoja myös germaanisia, saksalaiskansallisia aiheita (10/20b).