10.1

Vallankumouksia ja uusia aatteita

Läntistä maailmaa mullistanut vallankumousten sarja alkoi siis Pohjois-Amerikan vallankumouksesta, joka johti Yhdysvaltojen itsenäisyydenjulistukseen vuonna 1779. Sitä seurannut Ranskan suuri vallankumous vuona 1781 aloitti Euroopassa vallankumousten ja reformaatioiden eli vanhan vallan palautusten sarjan, joka jatkui vuosisadan puoliväliin saakka.

Heikentynyt talous, katovuosi ja kuninkaan kykenemättömyys hoitaa asioita olivat niitä käytännön tekijöitä, jotka laukaisivat Ranskan suuren vallankumouksen. Sen myötä maasta tuli perustuslaillinen kuningaskunta ja aristokratialta riisuttiin valta ja omaisuus. Vallankumouksellisten sokea väkivalta johti massateloituksiin ja kulttuuriaarteiden tuhoamiseen ja varkauksiin. Sekasorron ja vandalismin vuosia 1793–1794 kutsutaankin ”vapauden despotiaksi”.

Napoleon

Vallankumouksen kärkihahmoksi nousi voittoisa kenraali Napoleon Bonaparte (1769–1821), joka oli käynyt sotia Italiaa ja Itävaltaa vastaan. Vuonna VIII vallankumouksen jälkeisen ajanlaskun mukaan (eli 1799) hänet valittiin maan ensimmäiseksi konsuliksi. Hänestä tuli vallankumousideologian kärkihahmo koko Euroopassa.

Vuonna 1804 hän kuitenkin täysin vastoin vallankumouksen alkuperäistä henkeä, ja eurooppalaisten vallankumoushenkisten intellektuellien pettymykseksi, kruunautti itsensä keisariksi ja jatkoi valloituksiaan, jotka herättivät voimakkaita vastareaktioita.

Napoleonin ajan taide ammensi täysin siemauksin Rooman kulttuurista. Kuten edellisessä luvussa kävi ilmi, hänen hovimaalarinsa David oli luonut vallankumouksen henkeä ennakoivan, isänmaallista uhoa uhkuvan maalauksensa Horatiusten vala roomalaisesta aihepiiristä klassismin keinoin. Nyt David ylisti Napoleonia romanttisena vallankumoussankarina (10/1b).

Keisarikaudella käyttöön otettiin nimenomaan Rooman keisarikauden taiteen koko arsenaali riemukaarineen kaikkineen ja toisen hovimaalarin tehtäväksi tulikin ikuistaa Napoleon nyt roomalaisen keisarin koko komeudessa (10/1c). Napoleonin keisarikauden virallista tyyliä kutsutaan empireksi. Se kasvoi uusklassismin pohjalta käyttäen viittauspohjanaan nimenomaan Rooman taidetta.

Se oli paitsi arkkitehtuuri-, myös sisustustyyli. Ripaus egyptiläisiä aiheita siihen tuli mukaan muistumana Napoleonin Egyptin valloitusretkestä vuodelta 1798. Hieno empire-kokonaisuus on Helsingin Senaatintori ympäristöineen, jonka suunnitteli saksalaissyntyinen arkkitehti Carl Ludwig Engel (1778–1840) (10/1d)

Vallankumousten sarja ja taide

Epäonnistuneiden Espanjan ja Venäjän valloitustensa jälkeen Napoleon joutui luopumaan vallasta Waterloon häviön jälkeen vuonna 1814. Ranskan tapahtumat olivat panneet kuitenkin jo alulle prosessin, jonka myötä patrioottisia liikkeitä syntyi ympäri Eurooppaa ja jopa latinalaiseen Amerikkaan. Vastareaktio oli omiaan kiihdyttämään eri maissa kansallisuusaatetta ja edelleen kansallisvaltioiden muotoutumista.

Kapinoita ja vallankumouksia esiintyi Ranskassa, Englannissa, Espanjassa, Italiassa sekä Kreikassa, missä kreikkalaiset pyrkivät irtaantumaan turkkilaisesta ottomaanivallasta. Koko Eurooppa seurasi Kreikan kamppailua ja englantilainen runoilija, Lordi Byron (1788–1824) osallistui itse vapaustaisteluun Kreikassa, minne hän myös menehtyi.

Byronista tuli yksi 1800-luvun alun romanttisen liikkeen vaikutusvaltaisimmista suunnannäyttäjistä. Kuvallisen kiteytymän Kreikan vapaustaistelusta muotoili ranskalainen maalari Eugène Delacroix teoksessaan Kreikka Missolonghin raunioilla (10/1e). Siinä kreikkalaiseen kansallispukuun pukeutunut paljasrintainen nainen ruumiillistaa kreikkalaisten herooisen vapaudenkaipuun.

Sankarillisuus, siinä uusi tunnetila, jota vallankumousta kannattaneet taiteilijat viljelivät ja varioivat ympäri Eurooppaa. Ludvig van Beethoven (1770–1827) sävelsi nuoren, vallankumouksellisen Napoleonin kunniaksi kolmannen sinfoniansa, ns. Eroica- eli Sankarisinfonian. Kuultuaan Napoleonin kruunauttaneen itsensä keisariksi säveltäjä kuitenkin repi siitä Napoleonille osoittamansa omistuskirjoituksen.

Marseljeesin vallankumousoptimismi ja Beethovenin 3. sinfonia kiteyttävät jotakin 1800-luvun alun herooisista tunnelmista, jotka jäivät hallitsemaan Euroopan musiikkia vuosikymmeniksi. Kuvataiteessa vallankumouksen ikoniksi voisi luonnehtia Delacroixin maalausta 28. heinäkuuta, vapaus barrikadeilla, joka ylisti Pariisin vuoden 1830 vallankumousta (10/8).’

Siinä vallankumouksen uhrien päälle kohonnut vapauden paljasrintainen ruumiillistuma kohottaa sankarillisesti trikolorilipun taustalla aseineen ryntäävien vallankumouksellisten kannustukseksi. Maalauksessa on romanttista uhoa, mutta samalla illuusiota lähes lehtikuvamaisesta dokumentaarisuudesta.

Teoksen voi nähdä kaikkien aikojen vallankumoustaiteen alkuäitinä. Omana aikanaankin se koettiin niin mieltä kiihdyttäväksi, että valtion lunastettua teoksen se nähtiin viisaimmaksi pitää poissa yleisön silmistä parin vuosikymmenen ajan.

Eurooppa muotoutuu

Vallankumousten sarja ja yleiseurooppalaiset vastareaktiot Napoleonin valloituspyrkimyksiin muuttivat Euroopan kuvan ja henkisen ilmapiirin. Prosessi oli johtanut muun muassa Belgian, Romanian ja Kreikan itsenäistymiseen. Absoluuttinen valta menetti Euroopassa jalansijansa ja feodaalivallan rippeet murenivat. Liberaalit aatteet levisivät vaatien edes jonkinlaista tasa-arvoa, demokratiaa ja sananvapautta. Kansallisuute nosti päätään ja kansallisvaltiot alkoivat muotoutua, usein väkivallan ja kärsimysten kautta.

Tässä uudessa ilmapiirissä antiikki ja renessanssi, joita oli jo vuosisatoja tulkittu yhä uudelleen ja uudelleen, menettivät keskeisen asemansa taiteen aihemaailmana. Jo vallankumouksen taide oli kääntänyt katseensa etäisempiin kulttuureihin, kuten faktiseen, ei vain muinaiseen Kreikkaan. Runoilija Lordi Byronin tavoin monet 1800-luvun taiteilijat itse myös matkustivat etäisempiin kulttuureihin, nyt kun uusi teknologia oli tehnyt sen mahdolliseksi ja matkustamisesta oli tullut muotia.

Kansallisuusaatteen myötä keskiöön nousivat syrjäisemmätkin eurooppalaiset kulttuurit. Italialainen säveltäjä saattoi esimerkiksi säveltää Skotlannin historiaan sijoittuvan oopperan samalla kun germaaninen ja skandinaavinen ja mytologia innoitti runoilijoita, maalareita ja säveltäjiä ympäri Eurooppaa. Kansanperinteitä tutkittiin ja niistä ammennettiin materiaalia kansallisille kulttuureille. Säveltäjät keräsivät kansanmusiikkia, koreografit muotoilivat kansantansseista karakteeritansseja balettinäyttämölle ja kirjailijat sommittelivat kansanrunoudesta ”kansalliseepoksia”.

Kansallisuusaate toimi monasti virallisen taiteen pontimena, mutta vanha mesenaattijärjestelmä oli väistynyt ”vapaan taiteilijan” tieltä. Taiteilijan oma näkemys, sen ”vilpittömyys” ja ”totuudellisuus” tulivat pitkälti suuntaamaan taiteen kehitystä.