”Keskiaika” on jälleen yksi taidehistoriaa ja historiaa laajemminkin määrittelevä termi, joka on luotu jälkikäteen vähättelevässä mielessä. Sillä tarkoitettiin ikään kuin välikautta, joka erotti toisistaan antiikin ja renessanssin (joka jälleen nosti antiikin perinteen arvoonsa). Keskiaikaa on usein kutsuttu myös ”pimeäksi” kaudeksi. Käsitys on erheellinen, sillä keskiaika oli nimenomaan kollektiivisen uskon aikakausi, joka synnytti ympäri Eurooppaa suuria katedraaleja ja luostareita. Lisäksi gotiikan aikakautena kehittyi erityinen valon teologia.
Keskiajalla tarkoitetaan aikaa n. 400–1400 jaa. Varhaiskesiajalla n. 400–1000-luvuilla läntisen kristinuskon roomalaisvaikutteinen perinne kohtasi Euroopan pohjoisille ja läntisille alueille levitessään varhaisemman, ei kristillisen perinteen. Tämän kohtaamisen ainutlaatuinen hedelmä oli kristillinen iiriläinen kulttuuri, joka kukoisti Irlannissa 600–800-luvuilla.
Saksassa elvytettiin ajatus uudesta, kristitystä Rooman valtakunnasta. Tämä, kuningas Kaarle suuren mukaan nimetty karolinginen periodi ajoittui n. 750–800. Romaaniseksi kutsuttu tyyli puolestaan muotoutui 1000-luvun tienoilla kun pyhiinvaellusreittien varsille rakennettiin monumentaalisia katedraaleja. Uusi rakennusteknologia sekä uudet teologiset ja esteettiset aatteet synnyttivät 1100-luvun Ranskassa gotiikaksi kutsutun tyylin, joka vähitellen levisi muuallekin Eurooppaan.
Keskiajan Eurooppaa ympäröi etelässä ja idässä uusi vihollinen, islamilainen maailma. Islam levisi nopeaa vauhtia syntysijoiltaan Arabian niemimaalta Lähi-itään, Intiaan, Pohjois-Afrikkaan ja 700-luvulla Etelä-Espanjaan, joka säilyi islamilaisena aina 1400-luvulle saakka. Islamilainen kulttuuri oli perinyt monia tieteen saavutuksia (matematiikka, geometria jne.) hellenistisestä maailmasta. Islamin juuret olivat juutalaisuudessa kuten kristinuskonkin, mutta se päätyi kristillisestä perinteestä täysin poikkeavaan kuvalliseen kulttuuriin, joka esitellään luvun loppuosassa.