1.6

Tragedian kolme mestaria

Antiikin Kreikassa kirjoitettiin vuosina 500–400 eKr. noin tuhat näytelmää, joista tunnetaan vain noin 31. Niitä ei kirjoitettu jälkipolvia varten, vaan pelkkää esitystä silmällä pitäen. Vasta vuodesta 386 eKr. alkaen vanhempia näytelmiä alettiin esittää uudelleen. Silloin heistä suosituimmaksi nousi Euripides. Myöhempinä aikoina on arvostettu eniten Sofoklesta, mutta heistä vanhimmalla Aiskhyloksellakin on ihailijansa. Vuosi 480 eKr, jolloin Salamiin taistelu käytiin on erilaisten yhteensattumien vuoksi hyvä pitää mielessä: silloin Aiskhylos otti taisteluun osaa, nuori Sofokles esiintyi voitonjuhlissa tanssijana ja Euripides syntyi.

Kuitenkin kaikki kolme kirjailijaa, Aiskhylos, Sofokles ja Euripides edustivat eri sukupolvia ja myös tyylillisesti he ovat hyvin erilaisia. He olivat kukin aikansa ihmisiä, heillä oli erilaiset yhteiskunnalliset taustat sekä erilainen kokemus omasta ajastaan. Sen vuoksi kukin heistä koki myös teatterin eri lailla. Heidän koko tuotantonsa – siltä osin kuin se on säilynyt jälkipolville – kattaa kokonaisen tyylikausien ja kirjoitustapojen murroksen.

Aiskhylos oli taustaltaan ja arvoiltaan aristokraattinen. Näytelmissään hän oli juhlava, vanhakantainen ja seremoniallinen, mutta myös kieleltään ja näyttämöntajultaan tehokas ja väkevä. Hän oli alati rohkeiden ratkaisujen kokeilija.

Sofokles oli hienona kuorolyyrikkona omalla tavallaan ”hienostunein” ja tasapainoisin kolmesta draamakirjailijasta. Hän osasi taitavasti kehitellä juonta ja rakentaa eri vastavoimien suhteet niin vakuuttavasti, että harva on pystynyt yhtä tasapainoisella tavalla kuvamaan konfliktia eri näkökulmista. Sofokleen näytelmien tarkasti punnittu sisältö vähensi spektaakkelimaisuutta ja teki ulkoisista tehokeinoista tarpeettomia. Hän oli yhtä aikaa menestyvä ja kuuluisa, Perikleen ystävä sekä diplomaatti, mutta samalla myös terävä vallankäytön analysoija ja kriitikko.

Euripides taas oli peräisin yhteiskunnallisesta alemmasta luokasta. Hän otti poliittisesti kantaa ja erakoitui. Ihmisenä Euripides oli oikullisen ja vaikean henkilön maineessa. Se että häntä pidetään modernin draaman isänä selittyy tavalla, jolla hänen teoksissaan draaman päähenkilöiksi nousivat yksilölliset roolihenkilöt intohimoineen. Euripideen näytelmissä konfliktit ihmisten tunteiden, aseman ja vallan välillä muuttuivat ratkaisemattomiksi. Miellyttääkseen yleisöä Euripides antoi jonkun ihmeen ratkaista umpikujan. Hän loi voimakkaiden naishahmojen joukon, joiden yhteiskunnalliseen asemaan hän puuttui. Euripides oli aikanaan kiistelty. Hän oli taitava erittäin monipohjaisten tilanteiden sommittelijana, vaikka muotojen rakentajana hän ei aina ollut kovinkaan ”huolellinen”. Seuraavaksi tarkastelkaamme heidän tunnetuimpia näytelmiänsä.

Aiskhylos

Aiskhylos * 525 – + 456eKr. (n 90 teosta, 7 tunnetaan)
472	Persialaiset
	Turvananojat
	Seitsemän Thebaa vastaan
	Kahlehdittu Prometeus + (Vapautettu Prometeus)
458	Oresteia-trilogia, johon kuuluvat:
	Agamemnon
	Hautauhrintuojat
	Eumenidit

Aiskhylos tuli varakkaasta taustasta. Hän osallistui Ateenan näytelmäkisoihin jo 25-vuotiaana, eli noin vuonna 500 eKr. Vuonna 472 hän voitti näytelmäkilpailut Persialaiset-näytelmällään, joka esitettiin joitain vuosia Salamiin taistelun jälkeen. Näytelmä kuvaa sitä, kuinka Persian hovi ottaa vastaan Persian laivaston tuhon. Näytelmän ideologinen kärki suuntautuu Ateenan demokraattisen, mikä tarkoitti tuolloin ylimysvaltaista, hallintotavan ylistykseen. Tämä oli ateenalaisten todellisen isänmaallisuuden ja menestyksen salaisuus verrattuna itäisen naapurin yksinvaltaan. Lähihistoriasta otettu aihe oli kuitenkin poikkeuksellinen.

Vuonna 468 eKr. Aiskhylos hävisi kilpailuissa Sofokleelle, mutta voitti taas 458 eKr., kun teatteri avattiin uudelleen muokattuna. Tuolloin kantaesitettiin Oresteia-tetralogia. Oresteian ymmärtämiseksi on tutustuttava Argoksen kuninkaan, kreikkalaisten johtajan Agamemnoniin perheeseen ja sen kohtaloihin Troijan sodan aikana ja sen jälkeen.

Taustaa: Troijan sodan tarunomainen lähtöpiste oli se, kun Troijan prinssi Paris ryösti Spartan kuninkaan Menealoksen vaimon, kuningatar Helenan. Taustalla vaikutti myös jumalattarien keskinäinen kilpailu, jossa Afrodite yllytti Parista, kun taas Hera ja Athene asettuivat kreikkalaisten puolelle. Menelaoksen veli Agamemnon, joka oli naimisissa Helenan sisaren, Klytaimestran kanssa, on sitoutunut kostamaan veljensä nöyryytyksen. Hänestä tulee kreikkalaisten johtaja. Heillä on kolme lasta, poika Orestes ja tyttäret Ifigeneia ja Elektra. Saadakseen suotuisan tuulen sotajoukolle Agamemnon joutuu uhraamaan tyttärensä Ifigeneian Artemiille. Tyttö suostuu vapaaehtoisesti uhriksi, mutta Artemis pelastaa hänet, vaikka muut eivät sitä tiedä. Agamemnon on käyttänyt petosta saadakseen tyttären ja äidin tulemaan Auliiseen, mihin sotajoukko oli kerääntynyt. Pitkän sotaretken aikana Klytaimestra ottaa rakastajakseen Agamemnonin serkun Aigisthoksen.

Agamemnon-näytelmä alkaa siitä, kun vartija ilmoittaa kuninkaan palaavan sodasta kymmenen vuoden jälkeen. Hän saapuu mukanaan troijalainen prinsessa Kassandra jalkavaimonaan. Klytaimestra ottaa miehensä vastaan ja tarjoaa hänelle punaisen vaatteen astuttavaksi (jumalille kuuluva etuoikeus). Kostaakseen Ifigeneian kuoleman, niin kuin hän tekonsa perustelee, hän surmaa paitsi Aigisthoksen myös kylvyssä olevan Agamemnonin että Kassandran. Verityö tapahtuu kirveellä näyttämörakennuksen sisällä, mutta loppukohtaukseen ruumit tulevat näkyviin (ekkykleman päällä?)

Näytelmässä Hautauhrintuojat maasta karkotettuna ollut poika Orestes palaa kotiin ja yhdessä sisarensa Elektran kanssa kostaa surmaamalla Aigisthoksen ja äitinsä Klytaimestran.

Eumenidit-näytelmässä Orestes on ankaran syyllisyyden vallassa: kostottaret (erinyiat) vainoavat ja syyttävät häntä äidinmurhasta. Häntä neuvotaan lähtemään Ateenaan, missä Pallas Athene jumalatar osallistuu Ateenan areiopagi-tuomioistuimen istuntoon. Tuomioistuin äänestää tasan, mutta Athenen ääni ratkaisee ja Orestes saa vapauttavan tuomion. Kostottaret muuttuvat hyvää suoviksi hengiksi ja uuden oikeudenmukaisen järjestyksen myötä ennustetaan kukoistusta Ateenalle. Kostottaret muuttuvat hyvää tarkoittaviksi eumenideiksi.

Lopussa tapa, jolla Aiskhylos ylistää valtionsa hallintoa ja oikeusjärjestelmää on huomionarvoista. Eikä aiheetta. Se olikin varsin poikkeuksellinen ympäröiviin yhteiskuntiin verrattuna. Edessämme näyttäytyy koko länsimaisen oikeusvaltiollisen alku, jossa verikoston sijalle tarjotaan inhimillistä harkintaa ja mahdollisuutta vapautua ”barbaarisesta” oikeusajattelusta. Näytelmäsarja on monin tavoin vaikuttava, sillä se käsittelee elämän peruskäsityksiä ja se on täynnä vahvoja tunteita. Oreisteia-trilogiasta on saatavilla kaksi suomennosta, joista vanhempi on Elina Vaaran ja uudempi Kirsti Simonsuuren käsialaa. Simonsuuren käännöksen ensimmäinen versio on vuodelta 1991 ja täydellinen versio vuodelta 2003.

Silmäillessäsi säilyneiden kreikkalaisten draamojen nimiä huomaat, että samat henkilöt ja tapaukset toistuvat. Kun kerran olet seurannut yhden suvun vaiheita, voit olla varma siitä, mitä Orestes tai Elektra-nimisissä näytelmissä tapahtuu. Vaikka painotukset vaihtelevat, juonen perustarina pysyy samana. Euripideen tunnetuin tähän liittyvä näytelmä on juuri Ifigeneia Auliissa. Kun perehdyt kreikkalaiseen mytologiaan enemmän, huomaat, että serkusten Aigisthoksen ja Agamemnonin riita juontuu jo näiden isien keskinäisestä kateudesta ja kostosta. Usein myyttienkin taustalla on veljesten välinen kiista vallasta, sen jaosta ja anastamisesta tai kostosta. Tällaiset teemat ovat toistuneet draamojen aiheina vuosisatojen halki.

Sofokles

SOFOKLES *496 – +406 ekr 90v. (7 säilynyt 123 tragediasta ja yksi n 30 satyyrinäytelmästä tiedetään)
	Aiax
442?	Antigone
425?	Kuningas Oidipus
410?	Elektra
409	Filoktetes
	Traakian naiset
	Oidipus Kolonoksessa (postuumi eli kuoleman jälkeen löydetty tai julkaistu)
	ei tekstiä: Vainukoirat [satyyrinäytelmä]

Sofokles oli kauppiaan ja myöhemmän kilpitehtailijan poika. Hyvän kasvatuksen saanut poika lukeutui ateenalaisten eliittiin. Sofokles voitti vanhan ja arvostetun Aiskhyloksen kilpailussa 28-vuotiaana, vuonna 468 eKr. Hän voitti sen jälkeen yhteensä 18 kilpailua ja pysyi pitkään valtavan suosittuna. Sofokleella oli lukuisia julkisia virkoja. Hän toimi esimerkiksi Perikleen aikana diplomaattina, mutta kritisoi häntä myös ankarasti. Myöhemmässä elämässään Sofokles palasi uudelleen Oidipus-aiheeseen. Hänen viimeisin näytelmänsä on kuvaus sokeana harhailevan Oidipuksen vanhuudesta ja kuolemasta. Sofokles kuoli itse 90-vuotiaana syrjäytettynä ja unohdettuna.

Viimeistään Sofokleen näytelmissä kolmannen näyttelijän käyttö vakiintui. Lisäksi Sofokles irtautui orjallisesta trilogia-muodosta, mikäli tiukan yleispitäviä sääntöjä oli koskaan ollutkaan.

Sofokles on dramaatikkona erityisen kuuluisa takaperin purkautuvan toiminnan rakenteesta, joka tunnetaan myös nimellä analyyttinen draama. Draamamuodon lähtökohtana on se, että jokin keskeinen tapahtuma on sattunut menneisyydessä, ja näytelmän kulun myötä ne ilmaantuvat uudelleen tietoisuuteen, paljastuvat ja lopulta purkautuvat. Kuningas Oidipus on analyyttisen draaman yksi kaikkein tunnetuimmista näytelmistä. Ei ole sattumaa, että se on myös yksi parhaista. Sofokleen näytelmän esittelyn myötä tutustumme toiseen keskeiseen perhekuntaan, Theban kaupungin hallitsijasukuun, ”Kadmoksen muinaiseen sukuun”. Sen jälkeen vielä pari sanaa rakenteesta.

Tarina (tausta ja tapahtumat kerrottuna niiden aikajärjestyksessä)

Tarinan taustalla on vanhoja kaunoja. Tässä yhteydessä kaikkein tärkeintä on se, että kuningas Laiokselle ennustetaan hänen raskaana olevan vaimonsa kohta synnyttämän pojan surmaavan isänsä ja naivan äitinsä. Välttääkseen kohtaloa Laios määrää vastasyntyneen jalat puhkottaviksi ja määrää tämän surmattavan Kithairon-vuoristossa. Palvelija ei raaski surmata lasta, vaan antaa lapsen naapurimaasta kotoisin olevalle paimenelle, joka vie pojan Korintoon. Siellä Oidipus-poika, nimeltään ”Paksujalka” kasvaa sikäläisen kuningasparin omana poikana. Sen jälkeen kun häntä on pilkattu löytölapseksi, Oidipus lähtee Delfoin oraakkelin luo. Kyseinen kreikkalaisessa mytologiassa merkittävä, kryptisiä vastauksia antava ennustaja kertoo, kuinka Oidipuksen kohtalona on isän surmaaminen ja äidin naiminen. Oidipus ei palaakaan Korintoon, vaan suuntaa Thebaan. Hän kohtaa tiellä vaunuissa istuvan vanhemman miehen, jonka hän äkkipikaisuuden puuskassa surmaa. Oidipus pelastaa Theban tarunomaiselta petolintu Sfinksiltä ratkaisemalla arvoituksen. Kaupungin kuningas on saanut surmansa matkalla ollessaan, ja kuningatar Iokaste menee naimisiin kaupungin pelastajan kanssa. He saavat neljä lasta, pojat Polyneikes ja Eteokles ja tyttäret Antigone ja Ismene.

Juoni (tapahtumat näytelmän kertomassa muodossa)

Näytelmä alkaa: Thebassa on puhjennut rutto ja kärsivä kansa niskuroi. Kuningas Oidipus saa langoltaan Kreonilta oraakkelin viestin, jonka mukaan kaupunki pelastuu ainoastaan, jos kuningas Laioksen murhaaja saadaan selville ja rangaistua. Oidipus uhoaa, että vaikka hän itse olisi murhaaja, selvitys tehdään. Oidipus kuitenkin suuttuu, kun Teiresias-tietäjä sanoo suoraan, että hän saattaa olla murhaaja. Iokaste kehottaa Oidipusta luopumaan selvittämisestä. Sanantuoja saapuu Korintosta ja hän ilmoittaa sikäläisen kuningasparin kuolemasta, mistä Oidipus iloitsee. Hän luulee välttäneensä oraakkelin ennustuksen. Sanantuoja kuitenkin paljastaa Oidipukselle tämän olevan se samainen löytölapsi, jonka tämä itse oli vienyt vuorilta hovin suojiin. Oidipus vaatii, että paikalle tuodaan sama paimen, jolta tämä oli saanut lapsen. Paikalle tulee vanha, kaupungista pois muuttanut paimen. Kyseinen henkilö oli ollut myös Laioksen seurueessa ja nähnyt Oidipuksen murhaajana. Käy myös ilmi, että hän on se sama mies, joka nuoruudessaan oli antanut kuningatar Iokasteen vauvan elävänä pois. Oidipus paljastuu siis siksi, joka hän on – hänen silmänsä ovat auenneet. Sillä välin Iokaste on hirttäytynyt. Rangaistukseksi Oidipus sokaisee itsensä ja lähtee maanpakoon. Kreonista tulee väliaikainen hallitsija.

Suvun myöhemmistä vaiheista kerrotaan näytelmässä Antigone. Näytelmä on tutkielma vallan ja oikeuden periaatteista. Siinä etualalla on Kreonin ja Antigonen konflikti. Antigonen mielestä veljesvihan seurauksena toisensa surmanneet veljekset Polyneikes ja Eteokles ansaitsisivat molemmat ihmisarvoiset hautajaiset. Kunigas Kreon kuitenkin kieltää poliittisvaltiollisista syistä toisen veljeksen hautauksen.

Tarinan ja juonen ero on draaman rakennetta koskeva tärkeä periaate. Sitä on helppo tarkastella Kuningas Oidipuksen avulla. Tarina kattaa kaiken sen, mihin näytelmän tapahtumat perustuvat, eli kertomuksen ja näytelmän taustan. Kuningas Oidipus draama sijoittuu tarinan viimeisten osien jälkipuolelle tilanteeseen, jossa paljon on jo tapahtunut ennen draaman alkamista. Tällainen rakenne muistuttaa salapoliisiromaania. Itse asiassa kyse onkin eräänlaisesta salapoliisinäytelmästä, jossa murhaajaksi paljastuu lopulta salapoliisi itse.

Juoni on se, minkä dramaatikko sommittelee. Juoni on se osa, jonka hän valitsee tapahtumasarjasta ja rakentaa sen pohjalta kokonaisuuden. Kuningas Oidipuksen aikajatkumolla juoni sijoittuu melko lailla tarinan loppuun. Juonta voidaan pitää myös draamallisen ilmaisun keskeisenä periaatteena, sillä se muodostaa keskeisen eron kertovaan eeppiseen muotoon. Draama usein tiivistää ja kuvaa tietyn tilanteen, jossa energiat ja ristiriidat odottavat purkautumistaan ukkospilven lailla.

Draamallisen ja eeppisen kerrontarakenteen välistä eroa sekä niiden keskinäistä vaihtelua voimme seurata läpi Euroopan draaman historian.

Euripides

Kolmas, omalaatuinen ja teatterin tradition näkökulmasta kaikista eniten siihen vaikuttanut dramaatikko oli Euripides * 480 – + 406 eKr.

(18 säilynyt 92 näytelmästä)

455/41 Rhesos

438 Alkestis

431 Medea

428 Hippolytos

Andromakhe

Hekabe

Kyklooppi (satyyrinäytelmä)

Turvananojat

Ion

Elektra

424 Herakles

415 Troian naiset

412 Ifigeneia Tauriissa

409 Foinikittaret

405 Ifigeneia Auliissa

Orestes

post. Bakkantit

Euripides syntyi Salamissa Ateenan lähellä, missä hän asui vanhuuteen asti, jolloin hän muutti Makedoniaan. Hänen isänsä oli kauppias ja äitinsä vihannesmyyjä. Euripides sai hyvän kasvatuksen, mutta virat olivat hänen ulottumattomissaan. Hän voitti draamakilpailut melko myöhään, vasta 40-vuotiaana 440 eKr., vaikka hän oli osallistunut niihin jo 455 eKr. ollessaan 25 v. Hän voitti kilpailut yhteensä vain neljä kertaa. Euripides jäi Sofokleen varjoon ja eristäytyi laajan kirjastonsa ja pienen uskollisen ystäväpiirinsä pariin. Näytelmissään hän otti kantaa sotia vastaan. Hän riitautui usein ja oli hankalan ihmisen maineessa.

Hänen näytelmiensä prologit olivat aiempaa irrallisempia ja tyylitellympiä. Niissä oli usein mukana jumalia, jotka valottivat näytelmän taustaa ja konfliktin ydintä. Konventio viittaa myös siihen, että uusi yleisö tunsi antiikin taruston aiempaa heikommin.

Euripideellä kuoron merkitys väheni. Kuoro jäi taka-alalle toimintaa sitovaksi, mutta ei enää tapahtumiin aktiviviisesti osallistuvaksi ja niitä kommentoivaksi toimijaksi. Samalla ihminen nousee draamallisen toiminnan mittapuuksi. Ihmisen omat intohimot, tunteet, pyrkimykset aiheuttavat hänen kohtalonsa.

Euripideen juonia kritisoitiin epäloogisina, epäjohdonmukaisina ja epätarkasti rakennettuina. Sitä vastoin hänen kykyään luoda sisäisestä pakosta nousevia väkeviä tilanteita sekä traagista tehokkuutta kiiteltiin. Euripideen henkilöt eivät olleet enää ”yleviä” tai ”myyttisiä”, vaan melko arkisia ja realistisia motiiveinen, joita aikalaiset syyttivät esimerkiksi moraalittomuudesta. Kun ihminen oli ajautunut tilanteeseen, josta ei enää selvinnytkään, Euripides käytti ilmeisen ironisesti ”deus ex machina” (jumala koneessa loppuratkaisua – uskokaa jumalaan, jos huvittaa. Aristoteles piti tällaista lopetustapaa huonona ratkaisuna toisin kuin järjenmukaiset ja uskottavat lopetukset.

Euripides oli hienojen, voimakkaiden naishahmojen kuvaaja. Niitä ovat esimerkiksi Medeia, Faidra (näytelmässä Hippolytos) ja Ifigenia (näytelmissä Ifigenia Auliissa ja Troijan naiset). Ensimmäisen merkittävän naiskuvaajan näytelmissä roolihahmojen intohimoisuutta vieroksuttiin. Näytelmissä on havainnollisia ja hyviä yksittäisiä jaksoja, mutta niiden kokonaisuudessa oli tiettyä suuripiirteisyyttä. Henkilöiden tärkeintä antia olivat kiihtyneet ja poikkeukselliset mielentilat, joissa esiintyy nyky-ymmärryksen valossa psykopatiaa ja normaalista tilasta poikkeavaa hulluutta.

Euripideen näytelmiä ei tarvitse tässä yhteydessä käsitellä sen tarkemmin. Edellä mainittujen lisäksi huomionarvoinen teos on Kyklooppi, sillä se on antiikin ainoa säilynyt satyyrinäytelmä. Kyklooppi on tolkuton, juopotteluntäytteinen pilamukaelma Odysseuksen ja hänen miestensä taistelusta Kyklooppia vastaan. Myös monitasoinen myöhäisnäytelmä Bakkhantit on kulttuurisesti kiinnostava. Näytelmä kuvaa kuningas Pentheuksen kautta seurauksia, joita tapahtuu, jos jumalan yrittää kieltää. Teos on ollut ympäri maailmaa vuodesta 1968 alkaen hyvin suosittu. Se on ollut tärkeä sukupolvelle, jolle muun muassa seksuaalinen vapautuminen on ollut tärkeä pyrkimys. Erika Fischer-Lichte on tutkinut näytelmän merkitystä ja eri produktioita ympäri maailmaa vuosina 1968–2009 teoksessa Dionysus Resurrected. Performances of Euripides’ ’The Bacchae’ in a Globalizing World (2013).