Ennen kuin siirrymme käsittelemään komedian perinnettä, joka on yhtä vanha kuin tragedia, on syytä esitellä länsimaisen teatterin keskeinen varhainen teoria ja keskustelu teatterin ja draaman vaikutuksesta. Platonin ja Aristoteleen käsityksiin teatterista on palattu vuosisatojen aikana yhä uudelleen, ja niihin vedotaan yhä eri yhteyksissä.
Antiikin tärkeimpiin filosofeihin kuulunut Platon (427–347), on viitannut laajassa tuotannossaan usein teatteriin. Hänen yleinen suhtautumisensa taiteisiin, ainakin Valtio-teoksessaan hahmottelemassaan ihannevaltiossa, oli melko kielteinen: taiteiden tehtävä olisi erityisesti edistää kaikkea tyyneyttä ja mielenrauhaa, joka auttaa valtiota pysymään pystyssä. Teatterin ominaisuutena hän piti sitä, että se saa suuria ihmisjoukkoja hallitsemattomien mielenkuohujen valtaan. Toisin sanoen teatteri itse asiassa kiihdyttää ihmisiä niihin paheisiin, joista se väittää puhdistavansa ihmiset. Platonin käsitys taiteesta jäljittelynä (mimesis) sisälsi ajatuksen vähäarvoisesta kopioinnista, eikä siihen liittynyt olennaisesti uutta luova merkitys (poiesis), niin kuin myöhemmin Aristoteleella.
Platoniin tai samansuuntaisiin perusteisiin on vedottu yhä uudelleen, kun teatteria on perusteltu vahingolliseksi tai siltä on edellytetty ihmistä tai kansakuntaa valistavaa tehtävää.
Platonin oppilas, antiikin toinen merkittävä filosofi Aristoteles (*384 – +322 eKr.) näki taiteen, ja erityisesti tragedian vaikutuksen toisin kuin opettajansa. Hänen luennoistaan kootusta teoksesta Runousoppi (kirj.v.335– ) ei ole säilynyt kuin alkuosa, joten emme tiedä mitä Aristoteles ajatteli komediasta.
Runousoppi on ohut kirja, jonka pääkohtia on helppoa ja hyödyllistä lukea. Siinä on seuraava Aristoteleen määritelmä tragedisasta, joka on kirjoitettu noin 70 vuotta Ateenan teatterin ”kukoistuskauden” päätyttyä. Aristoteleen johtopäätökset perustuvat pääasiassa hänen lukemiinsa näytelmiin.
Aristoteles on pitänyt lukuisien muiden ohella Sofokleen Kuningas Oidipusta kaikkein parhaana antiikin tragediana. Syitä siihen olivat draaman ekonomia, tapahtumien loogisuus ja johdonmukaisuus.
”Tragedia on arvokkaan ja loppuun suoritetun, pituudeltaan rajoitetun toiminnan jäljittely; se käyttää koristeellista kieltä teoksen eri osien erilaisten vaatimusten mukaisesti; se jäljittelee toimivien ihmisten kautta eikä kertomalla; herättämällä sääliä ja pelkoa se tervehdyttää nämä tunteet.” tai / ”– – aiheuttaa tällaisten tunteiden puhdistuksen [=katharsis]”.
Katharsis on ymmärretty monella tavalla. Katharsiksen on nähty viittaavan yleisön voimakkaaseen tunnekokemukseen tai kokemuksen tuottamaan tyyneyteen ja tasoittuneeseen mielentilaan. Siinä on lisäksi voitu kokea eräänlainen ratkaisun väistämätön oikeudenmukaisuus, kohtalon tai elämän lakien itsensä antama tuomio jumalia tai elämää vastaan rikkoneelle päähenkilölle. On myös mahdollista määritellä tragedioiksi vain ne näytelmät, jotka aiheuttavat katharsiksen. Katharsiksen teorian erilaisia tulkintoja voimme seurata vuosisatojen ajan.
Mimesis eli jäljittely liittyy kaikkkiin kirjallisuuden lajeihin, joista tragedian ominaispiirre on se, että se pyrkii jäljittelyyn juuri toiminnan drama (dran =toimia) kautta. Eepos ja lyriikka pyrkivät jäljittelyyn muilla keinoin. Aristoteleen mimesis-käsityksen ero Platoniin on se, että hänellä jäljittely on luovaa ja uutta tuottavaa toimintaa.
Tragedian osatekijät tärkeysjärjestyksessä ovat:
Juonessa (mythos) on alku, keskikohta ja loppu. Aristoteleen mukaan sille suotuisia piirteitä ovat yksi loppuunsaatettava toiminta, looginen järjestys, oikeanlaiset mittasuhteet ja sopiva pituus.
”Jos pelkoa ja sääliä herättävät teot johtuvat toisistaan, mutta samalla ovat odottamattomia, on vaikutus tehokkain.”
Aristoteleelle juoni/toiminta ovat tärkeämpiä kuin luonteet/henkilöt. Hän huomioi, että onnistuneissa tragedioissa ei ole montaa juonta: tapahtumat ovat sen mittaisia, että ne voi yhdellä kerralla pitää mielessään. Henkilöiden luonteiden tulisi olla tavalla tai toisella jaloja, jotta voisimme tuntea myötätuntoa heidän syöksyessään onnesta onnettomuuteen. Silti on suotavaa, että heissä on jokin puute, jolloin he ovat inhimillisempiä ja samastuttavampia.
Hyvän draaman piirteenä Aristoteles pitää sitä, että kaikille henkilöille käy samoin. Eli ei niin, että hyville kävisi hyvin ja huonoille huonosti, vaan niin, että kävisi yhtä huonosti, kuten tragediassa, tai yhtä hyvin, kuten komediassa.
Sen sijaan teatterin yleisen arvostuksen kannalta historian kuluessa on ollut vahinko, että näyttämöllepano saa Aristoteleelta vain lakonisen sivuhuomautuksen osakseen – näyttämöllepano on ”näyttämömestarin asia”. Tämän on voinut nähdä vaikuttaneen siihen, että pelkästään draamakirjallisuus sai taiteen ja tutkimuskohteen aseman vuosisadoiksi eteenpäin, mutta esittäminen ei.
Draamallinen ironia (traaginen tai koominen ironia) viittaa siihen, että katsoja tietää enemmän kuin roolihenkilö näyttämöllä. Sen vuoksi draamallinen ironia on eräs katsojan saamasta nautinnosta.
Peripetia eli käännekohta: toiminnan suunta muuttuu tapahtumien yllättävän, mutta sisäisesti johdonmukaisen ja väistämättömän käänteen ansiosta.
Anagnorisis eli tunnistaminen: outo havaitaan tutuksi, minkä seurauksena asiat nähdään uudessa valossa. Anagnorisis tarkoittaa myös oivallusta, joka paljastaa lähestyvän katastrofin.
Katharsis eli puhdistuminen. Aristoteleen määritelmän mukaisesti katharsis on positiiviseksi mielletty vaikutus, jonka hyvä tragedia aiheuttaa.
Hybris viittaa ylpeyteen, uhmakkuuteen ja uhoon. Hybris on itsensä korottamisen virhe, johon tragedian päähenkilö syyllistyy.
Hamartia on rikkomus ja virhetoiminta, jonka henkilö tekee tietämättään, väärän uskomuksen vallassa.
Itse Runousopin lisäksi suomen kielellä on saatavissa Aarne Kinnusen Draaman maailma, sekä Riitta Pohjolan draaman historiaa koskeva artikkeli Maija-Leena Palmgrenin teoksessa Johdatus kirjallisuustieteeseen. Tutustumisen arvoinen on myös Timo Heinosen ja Arto Kivimäen Aristoteleen Runousoppi – Opas aloittelijoille ja edistyneille (2012).