1.5
Teatteritila ja esittäminen

1.5
Teatteritila ja esittäminen

Tässä osassa esittelen tärkeimpiä teatterin ja esittämisen termejä. Ne ovat tärkeitä ennen kaikkea siksi, että lähes kaikki myöhempi teatterisanasto on Ateenasta peräisin.

Tragedia – Aristoteleen mukaan tragedia on peräisin sanasta ”pukkilaulu” (tragos ja oidos), koska Dionysokselle uhrattiin pukki. Mutta tämä tieto on epäluotettava. Lyydian ja Vähän-Aasian kielissä tanssia tarkoittava sana on lähellä tragediaa, joten se on eräs toinen mahdollinen sanan etymologia (alkuperä). Vähän-Aasian kulttuuria ihailtiin Kreikassa, ja myös vaikutus Dinoysoksen kulttiin tuli sieltä päin (?). Tragedia tarkoittaa ”murhenäytelmää”.

Komedia eli ”huvinäytelmä” – komedia-sana juontaa juurensa rituaalista kulkuetta tarkoittavasta sanasta ”kommos”.

RapsodiIliaan ja Odysseian runoja esittävä laulaja, mutta myös sankarien muistoksi haudoilla esitettävien runojen/laulujen esittäjä. Mahdollinen tragedian syntyhetki on määriteltävissä juuri rapsodin ja dityrambin yhdistymisessä.

Hypokrites – ”vastaaja”. Näyttelijää tarkoittava sana, joka on juurena monien eri kielten ”teeskentelijään” viittaavassa sanassa.

Näyttelijän tehtävä oli arvostettu ja se olikin ylempien luokkien miesten työtä. Aluksi myös kirjailija ja kuoron harjoituttaja myös näyttelivät. Eriytyneet roolinimet protagonisti ja deuteragonisti korostavat itse draamaan sisältyvää konfliktin ja henkilöiden välisen mittelön elementtiä. On myös muistettava, että draamalla (kreikan dran = toimia) tarkoitetaan myös ilman käsikirjoitusta esitettyä näytelmällistä toiminnan jäljittelyä/luomista. Naiset olivat mukana huilunsoittajattarina, ei roolihahmoina. Edes hellenistisen ajan näyttelijöiden luetteloissakaan ei esiintynyt naisten nimiä.

Kolmas keskustelukumppani protagonistille saatiin kuoronjohtajasta (khoryfaios)/tai esilaulajasta. Mikäli kuoro oli jakautunut kahteen ryhmään, tehtävän täytti kuoronjohtajat. Myöhemmin näytelmäkirjailijat alkoivat rakentaa rooleja myös kolmannen roolihenkilön varaan, vaikka esittäjälle lankesi vain pienemmät roolit.

Suorakaide lienee vanhin esiintymispaikan muoto, ainakin eräiden kaivausten perusteella. Toisaalta vuoristokylien puimatanner, pyöreä tasoitettu alue, muodosti luontevan kokoontumispaikan paitsi viljan ja viinin käsittelyyn myös yhteisten juhlien järjestämiselle.

Ateenan Dionysos-teatteri oli aluksi kaareva vallitus, joka sijoittui Dionysoksen temppelin ja rinteen väliin. Vähitellen näyttämön taustarakennusta alettiin rakentaa enemmän. Perikleen aikana teatterin takareuna rakennettiin suoraksi, jolloin sen taustalle voitiin pystyttää taustarakennus (teltta = skene),

Teatterin osina olivat siis (ks. kuvat)

Thymele (alttari), jonka päällä juhliin kuuluvat uskonnolliset toimitukset tehtiin. Thymele oli aluksi useissa näytelmissä käytössä merkiten esimerkiksi patsaan alustaa, mutta jäi myöhemmin pois.

Orkhestra, oli kivetty, alunperin mahdollisesti pyöreä alue, jonka läpimitta saattoi olla jopa 20m. Orkhestra oli kuoron alue, jossa se tanssi ja lauloi.

Parodos, eli käytävät, joita pitkin kuoro saapui ja poistui paikalle. Tällä lailla näyttämölle muodostui tavallaan viisi sisääntuloaukkoa, joista kaksi vietti alas orkhestralle, ja myöhemmin proskenionille

Theatron, alunperin rinne, jolla saatettiin kuunnella dityrambeja. Myöhemmin siitä tuli katsomorakennelmia, jotka olivat ensin puisia, ja viimeistään 400 eKr. kivisiä. Arvoistuimet oli asetettu eturiviin. Muuten paikkajako oli tasa-arvoinen. Penkit olivat onttoja ja akustiikka hyvä. Sana teatteri tulee siis katsomispaikkaa tarkoittavasta sanasta. Samaa juurta on myös sana teoria.

Skene, alunperin teltta, myöhemmin puinen tai kivinen, usein kolmella ovella varustettu rakennus, joka toimi näyttelijöiden pukeutumistilana. Keskeinen vakiolavastus viittasi palatsiin tai linnaan. Klassisella kaudella väkivallanteot eivät tapahtuneet koskaan suoraan näyttämöllä, vaan sen ulkopuolella.


Proskenion tarkoittaa skenen eteen viimeistään n 300 eKr. kehittynyttä koroketta/esiintymislavaa. Toiminta siirtyi sinne yhä enemmän kuoron menetettyä aiempaa merkitystään. Hellenistisellä kaudella proskenion kohosi yhä ylemmäs, joten sen etuseinään voitiin rakentaa pylväikkö tai sisääntuloja alatasolle. (kuva)

Osa toiminnasta siirtyi ylös proskenionin katolle, joka sai nimekseen logeion, ”asumusten taso”. Sinne muodostuviin aukkoihin, thyromata-nimisiin syvennyksiin, saatettiin lavastaa eri perhekuntien huoneita. Sieltä lavastuksia joko työnnettiin eteen ekkyklema-laitteella, tai niitä verhottiin maalatuilla seinillä (pinakes).

Pinakes tarkoittaa siis maalattuja sermejä (maisemia, koristeita yms.), joita on ollut mahdollista ripustaa pylväisiin (ylös thyromataan) tai aikaisemmin mahdollisesti kolmion muotoisiin telineisiin, periaktoi. Ne olivat mahdollisesti käännettäviä. Kuvapatsaita käytettiin ‘merkkeinä’ eri tapahtumapaikoista.

Ekkyklema, laite jota ei varmuudella tunneta. Se oli mahdollisesti oviaukosta sisään ja ulos työntyvä pyörillä kulkeva lava, jota voitiin käyttää asetelmien esiintuontiin tai poisvientiin.

Mekhane, nostolaite, jolla voitiin laskea jumalaa esittävä näyttelijä skenen katolta alas ratkaisemaan solmuun menneen draaman tapahtumia. Latinankielinen sanonta ”deus ex machina”, ”jumala koneesta”, viittaa hieman ‘halpahintaiseen’ ja ‘spektaakkelimaiseen’ loppuratkaisuun. Jumalat saattoivat ilmestyä myös skeneen katolta, jolloin paikkaa nimitettiin termillä theologeion. (kuva)

Naamiot valmistettiin alunperin maalatusta kankaasta ja myöhemmin paperimassasta. Naamiot sinänsä olivat osa primitiivistä traditiota, ja ne mahdollistivat arvokkuuden ja etäisyyden ottamisen puolijumalaisiin henkilöihin. Päänäyttelijä saattoi näytellä useaa eri roolia vaihtamalla naamiota. Komedioissa naamiot yhtenäistivät kuoron, kuten sammakko- tai lintunaamiot, hevosten, orjien tai muiden koomisten hahmojen naamiot Aristofaneella. Naamioiden käyttö ei huonontanut kuuluvuutta. Niiden tärkein valmistusmateriaali oli kovetettu nahka ja kangas. Savi- ja kiviesineet naamioina eivät ole olleet näyttämökäytössä. Teatterin symboleiksi vakiintuneita naamioita alettiin käyttää koristeaiheina.

Kothornos, alun perin naisten saappaat, puukengät, joita esiintyi naamioituja hahmoja kuvaavissa veistoksissa ja joissakin Aristofaneen komedioissa. Ne saattoivat olla myös hellenistisen ajan kuvitelma/ keksintö. Todisteita, että klassisella ajalla olisi käytetty niitä, ei ole. Silloin kun ei oltu avojaloin, näyteltiin kevyissä saapikkaissa, jotka tukivat jalkaa, estivät liukumisen, mutta mahdollistivat tanssimisen. Sanonta ‘pudota koturneiltaan’, pudota omilta korokkeiltaan, viittaa siihen kun itse itsensä ylentänyt henkilö romautetaan.

On ilmeistä, että varsinkin varhaisessa vaiheessa näytteleminen oli melko tyyliteltyä, suurieleistä ja juhlavaa. Siihen ovat saattaneet vaikuttaa naamiot ja raskaat vaatteet. Toisaalta esiintyjien täytyi saada runomittaiset repliikit ja vuorolaulun sanat kantamaan tuhansien katsojien yli.

Aiskhyloksen näytelmissä on mahtavia näyttämöllisiä tehoja, kuten jumalten ja päälliköiden sisääntuloja vaunuissa, haamuja, hulluuskohtauksia ja halkeavia kallioita. Sen sijaan Euripideellä roolihenkilöt olivat voimakkaiden psyykkisten tuntojen riivaamia. Niiden esittäminen vaati paljon, mutta oli samalla kiitollista esitettävää näyttelijälle. Sama näyttelijä saattoi esittää näytelmän kaksi tai kolmekin parasta roolia tai kohtausta, sillä ne oli tietoisesti kirjoitettu niin, että päällekkyyden vaaraa ei ollut.

Näyttelijävirtuoosit, aikansa tähdet, olivat jo 450-luvulta eKr. alkaen tärkeä osa teatteria. Kirjailijan ja näyttelijän ammatit eriytyivät ja näytelmiä alettiin kirjoittaa yhä enemmän kuuluisia näyttelijöitä varten. Näyttelijöille perustettiin myös omat kilpailunsa.

Kuoron laululla, sen lausunnalla ja tanssilla oli erittäin suuri merkitys kokonaisuudelle. Toisinaan kuorolla oli juonen kannalta tärkeä merkitys, esimerkiksi silloin kuin se muodosti ”kollektiivisen päähenkilön”. Kuoro saattoi kuvata myös ”kansaa”, jonka mielentilaa kuoro tulkitsi. Toisaalta kuoro kommentoi tapahtumia myös yleisön kautta, sen näkökulmasta. Tällöin kuoro oli ikään kuin yleisön ja kirjoittajan tuntojen välittäjätaho katsomosta näyttämölle. Vielä Sofokleen näytelmissä kuorolla oli erittäin hienoja ja syvällisiä kuoro-osuuksia. Klassiselta ajalta hellenistiselle ajalle siirryttäessä kuoron rooli muuttui irrallisemmaksi. Hellenistisen ajan teatterissa fyysinen näytteleminen siirtyi ylemmälle tasanteelle, jolloin lattia jäi kuoron ja tanssiryhmän käyttöön (ks. kuva).

Tragedian rakenne vakiintui seuraavanlaiseen muotoon:

prologi

kuoron sisääntulo (parodos)

1. episodi

1. kuorolaulu (stasimon)

2. episodi

2. kuorolaulu

3. episodi

3. kuorolaulu

4. episodi

4. kuorolaulu

5. episodi

kuoron poistuminen (eksodos)

Myöhempien aikojen näytelmien jako viiteen näytökseen juontaa juurensa tästä rakenteesta. Prologi sisälsi tilanteen esittelyn, näytelmän keskikohdalle sijoittui olennainen käännekohta ja/tai tunnistaminen, josta tapahtumat alkavat kulkea kohti traagista loppua. Aristoteles vakiinnutti tällaiset käsitteet, ja ne ovat säilyneet historian läpi nykyaikaan.