1.4

Ateenan suuret Dionysos-juhlat

Ensimmäinen tragediakilpailu pidettiin Ateenassa vuonna 534 eKr. (tai 558 tai 538 eKr.) Thespis-niminen henkilö seurueineen esitti ensimmäisen tragedian vuosien 536–532 eKr. välisen olympiadin (joka neljäs vuosi järjestettävien kisojen välivuosien) aikana. ‘Thespiksen vaunut’ viittaa terminä joko Thespiksen seurueen tarvikkeita kuljettaviin kärryihin tai esimerkiksi pyörien päällä kulkevaan Dionysoksen laivaa symboloivaan kulkueen osaan.

Thespis tai viimeistään hänen seuraajansa Frynikos (n. 511–476 eKr.) liittivät mukaan yhden roolihenkilön, joka saattoi olla myös naisrooli. Se saattoi keskustella ja vuorotella kuorolaulun kanssa. Sen sijaan ei ole tarkkaa tietoa siitä, missä vaiheessa toinen näyttelijä lisättiin draamaan. Tällöin näyttämöllä ei enää ollut yksilö ja kollektiivi vastakkain, vaan kaksi henkilöä.

Ateenan nousu Kreikan poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti johtavaksi kaupunkivaltioksi perustui persialaisista saatuihin voittoihin ja johtoasemaan niin sanotussa Joonian meriliitossa. Perikles-hallitsijan aikakausi tunnetaan Ateenan kukoistuskautena. Tälle ”kultakaudelle” tai ”klassiselle kaudelle” 400-luvulla eKr. ajoittui myös draaman ja teatterin nousu.

Ennen tragediakilpailun lähempää esittelyä on syytä mainita vielä tärkeimmät ajalliset kiinnekohdat:

• 490 eKr. persialaiset alkoivat levittäytyä länteen; Marathonin taistelu, jonka Ateena voitti; kaupunkien liittoutuma Persiaa vastaan.
• 480–479 eKr. Ateenan ja yhdistyneen Kreikan laivasto lyö Persian jättimäisen laivaston aivan Ateenan edustalla Salamiin saaren taistelussa. Ateena Kreikan meriliiton johtoon.
• Perikles Ateenan kaupungin pitkäaikaisena strategina ja käytännössä yksinvaltiaana n. 460–430 eKr..

Teatterin ja draaman kukoistuksen aika olivat ne samat n. 60 vuotta, jolloin Ateena oli rikkaimmillaan. Ajalta ovat peräisin Ateenan suuret julkiset rakennukset, kuten Akropolis sekä ”kultakauden taide”. Aiskhyloksen ja Sofokleen näytelmätuotanto liittyy siis myös Perikleen aikaan.

Ateenan Dionysos-juhlien yhteyteen kehittyi huomattavan monimuotoinen viikon mittainen festivaali. Siinä kilpailivat keskenään paitsi eri maakuntien parhaat dityrambit myös tetralogiat, eli kolmen–neljän näytelmän sarjakokonaisuus. Se koostui kolmesta tragediasta (trilogia) ja ”myyttien pilamukaelmista” eli satyyrinäytelmästä, joiden ominaispiirre oli farssimainen pelleily. Satyyrinäytelmän pääosassa oli satyyriasuinen kuoro ja heidän johtajansa. Käytännössä kilpailupäivät päätettiin siis räävittömään hullutteluun. Lopuksi arvottiin ja äänestettiin voittajista. He saivat huomattavat palkinnot ja korkean statuksen. Kilpailujen tuottajista ja voittajista on säilynyt nimiä kaupunginarkiston luetteloissa.

Kaupungin arkonttin, eli ylimmän uskonnollisen johtajan tehtävä oli valita kolme kilpailevaa tetralogiaa. Varakkaan porvarin roolina oli olla khoregos. Hän joutui kustantamaan yhden tetralogian kulut, palkkaamaan kuoron jäsenet ja muusikot sekä maksamaan kuoron (khoros) valmentajan ja liikunnan suunnittelijan (didaskalos) palkan. Alkuun kirjailijat itse näyttelivät ja/tai harjoittivat esityksiä. Vuodesta 449 eKr. alkaen näyttelijät saivat omat palkintonsa.

Draaman merkitystä koko Ateenan yhteiskunnan monitahoisen suggestiivisena taideluomuksena, mielipiteenmuokkaajana ja kansanhuvina ei ole syytä aliarvioida. Näytelmäkilpailuissa, joita vuosittain järjestettiin useita, yleisö oli äärimmäisen kirjavaa: katsojia oli kaikista yhteiskuntaluokista, ja niillekin jotka eivät pystyneet nauttimaan tekstin vivahteista, kilpailut tarjosivat yllin kyllin silmänruokaa, huvia ja tilaisuutta yhdessäoloon.(Thesleff 1990, s. 46–47)

Dionysiadien ohjelma ajoittui maaliskuisen Akropoliin etelärinteelle. Sieltä vaaleansininen meri siintää, Salamin saari erottuu taivaanrannassa ja siellä kasvoi rehevä ”Dionysoksen lehto”.

Ennen juhlapäivää vietettiin proagon-päivää, jolloin vuoden kirjailijat esiteltiin kulkueessa; runoilijat, Dionysoksen patsas tuotiin temppelistä teatterille. Toinen päivä vietettiin Dionysoksen lehdossa Akropoliin rinteellä, jossa härkä teurastettiin, grillattiin ja syötiin. Myös kilpailun lahjat ja palkinnot esiteltiin. Kolmas päivä oli dityrambipäivä, jolloin 50 hengen kuorot kymmenestä eri maakunnasta/heimosta kilpailivat. Silloin myös kaupungin poliittiset johtajat suorittivat juomauhrit. Kaupungin liittolaiset puolestaan toivat vuotuiset veronsa ja antoivat lahjansa ”yhteiseen” kassaan. Myös muita julkisia, poliittisvaltiollisia menoja toimitettiin. Illalla juhlittiin komos-kulkueena – rivojen laulujen ohessa heitettiin poliittista herjaa 500 hengen voimalla. Kyse oli varsinaisesta karnevaali-illasta.

1. kilpailupäivän aamupäivällä esitettiin kolmen tragedian muodostama trilogia. Koska Aiskhyloksen Oresteia on ainoa säilynyt trilogia, on vaikea sanoa, kuinka tiivisti muissa tapauksissa kolme näytelmää olivat liittyneet toisiinsa. Tauon jälkeen esitettiin koko tetralogian täydentävä neljäs osa, satyyrinäytelmä, joista vain Euripideen Kyklooppi on säilynyt. 2. ja 3. kilpailupäivänä meneteltiin samalla tavalla. Illalla seurasivat monimutkaiset äänestykset ja voittajien julistaminen. Komedioiden paikasta juhlien ohjelmassa ei ole tarkkaa tietoa. Joko iltapäivisin tai eri päivinä esitettiin viisi tai vain kolme komediaa. Kukin runoilija kirjoitti vain yhden komedian kerrallaan.

Mutta kaikella on aikansa, ja Ateenan ainutlaatuinen teatterikulttuuri ei kestänyt ikuisesti

430 eKr. alkoivat niin sanotut peloponnesolaissodat. Sparta liittolaisineen kävi liian vaikutusvaltaisen Ateenan kimppuun. Jatkuvaa sisällissotaa käytiin paitsi Kreikassa myös Etelä-Italian vesillä. Monivaiheisen sodan jälkeen Sparta liittolaisineen valtasi Ateenan vuonna 404 eKr. Kaksi vuotta aiemmin kaksi merkittävintä näytelmäkirjailijaa Sofokles ja Euripides kuolivat 406 eKr. Komediantekijä Aristofaneksen koko tuotanto on peräisin kyseiseseltä sotien ja poliittisten kiistojen aikakaudelta. Uusia näytelmiä syntyi yhä vähemmän, ja vanhoja teoksia alettiin esittää uudelleen yhä enemmän. 70 vuotta myöhemmin filosofi Aristoteles hahmotteli Runousopissaan (337 eKr.) ensimmäisen analyysin tragedioista ja teki uraauurtavia teoreettisia havaintoja.

Spartan jälkeen johtoasemaan nousi ensin Theba, mutta lopulta pohjoisen Makedonian kuningas Filippos alisti valtaansa koko Kreikan. Hänen poikansa Aleksanteri Suuri valloitti Vähä-Aasian, Egyptin ja Persian alueen. Hänen kuollessaan (323 eKr.) kreikkalainen kulttuuri oli levittäytynyt koko itäisen Välimeren piiriin. Siitä alkoi hellenismin aika. Se merkitsi vilkkaita kaupan ja talouden yhteyksiä ”koko tunnetun maailman” alueella. Kreikan kielestä tuli johtava kieli, kauppias- ja käsityöläisluokat alkoivat kukoistaa ja taiteeseen syntyi oma tyylikautensa.

Hellenistinen aika on nykyään tutkimuksen kiinnostuksen ja uudelleenarvion kohteena. Se on perinteisesti leimattu ”rappion kaudeksi”, mikä on kuitenkin liian arvottava ja rajoittunut näkökulma. Myös teatterin historiassa se ansaitsisi enemmän huomiota, sillä kreikkalainen teatteri levittäytyi koko Välimeren alueelle, mutta tutkimusta ei toistaiseksi ole ilmestynyt tarpeeksi.