4.5

Commedia dell’arten leviäminen ja vaikutus

Ohessa muutama kiinnekohta italialaisten näyttelijöiden vaikutuksesta Euroopassa, joka oli vahvimmillaan vuosien 1550–1650 välillä. Tunnetuimmat ryhmät olivat.

• I Gelosi 1583–1604 (mustasukkaiset) oli muodikkain seurue. Sen kuuluisin näyttelijä Isabella Andreini on ensimmäinen nimeltä tunnettu naisnäyttelijä.
• I Confidenti 1574–1639 (uskotut, luotetut).
• I Desiosi 1581–1599 (toiveikkat).
• Gl’ Accesi 1590–1628 (hyväksytyt).
• I Fideli 1601–1652 (uskolliset).

Erilaiset skenaariot olivat ryhmien omaisuutta. Flaminio Scalan kokoelma julkaistiin vuonna 1611. Se vaikutti muihin seurueisiin ja lukuisiin myöhempiin komediankirjoittajiin. Aikakauden eurooppalaiset komediat olivat melkein kuin sukua toisilleen. Niiden juuret olivat antiikin komedioissa, renessanssin mukaelmissa ja commedia dell’arte -versioissa. Niiden pohjalta syntyi uusia yhdistelmiä.

Italialaisia seurueita oli käynyt tilapäisesti Baijerin hovissa jo 1568 ja Varsovassa viimeistään 1592. Vuoden 1650 jälkeen italialaiset seurueet esiintyivät ympäri Eurooppaa, niin Lontoossa, Prahassa kuin Venäjälläkin. Niiden vaikutus myös paikallisen komedian kehitykseen on ollut huomattava. Italialaisten henkilögalleria mahdollisti uusien, paikkallisten hahmojen eriytymisen.

I Gelosi asettui Pariisiin viimeistään vuonna 1576, minkä jälkeen useat ryhmät esiintyivät siellä, myös hovissa.Noin vuodesta 1640 alkaen italialaiset seurueet alkoivat toimia vakituisesti Pariisissa. Italialaisen seurueen kuuluisin hahmo oli Scaramuccia, jota Tiberio Fiorilli näytteli. Seurueet esiintyivät vakituisesti Petit-Bourbon -salissa vuoteen 1660 saakka, ja sen jälkeen Palais-Royalissa, jossa se vuoroitteli Molièren seurueen kanssa.

Vuoden 1680 jälkeen esityksiin alettiin lisätä mukaan ranskankielisiä repliikkejä. Italialaiset seurueet säilyttivät suosionsa aina vuoteen 1697 asti, jolloin ne karkotettiin maasta. Commedia dell’arten hahmot siirtyivät pariisilaisten markkinoiden yhteydessä toimiviin teattereihin. Ne alkoivat kuvata estottomasti eri fantasioita ja muuttuivat yhteiskuntakritiikin välikappaleiksi.

Sen jälkeen kun italialaiset oli kutsuttu takaisin Pariisiin vuonna 1715, niiden ohjelmisto oli aiempaa enemmän ranskankielistä. Seuruetta johti Luigi Riccoboni, joka myös kirjoitti varhaisen ja arvokkaan kirjan italialaisen komedian historiasta.

1700-luvulla hahmojen yhtenäisyys alkoi hajota, kun niiden ominaisuuksien kirjo laajeni. Myös kirjoitettujen osuuksien määrä, joilla hahmoja pidettiin kasassa, kasvoi. Hahmoihin ilmaantui myös yllättäviä sensaatio- ja fantasiahakuisia piirteitä esimerkiksi Pariisin markkinateattereissa. Monet alkoivat puhua arvottavasti lajin rappiosta.

Kaksi Italian merkittävintä komediankirjoittajaa Carlo Goldoni (1707–1793) ja Carlo Gozzi (1720–1806) kehittivät kaavamaiseksi muuttunutta commedia dell’artea eri suuntiin. Goldoni suuntasi kohti yhteiskunnallista ja psykologista realismia ja Gozzi fantasiaa, satua, ja spektaakkelia kohti.