6.10

Modernin juuret ja August Strindberg

Opintojakson pääotsikossa on maininta, joka viittaa siirtymiseen realismista pois. Realismi ja naturalismi saivat vakavan haastajan symbolismista jo vuonna 1885, mutta ennen kaikkea 1890-luvulla. Vuonna 1885 symbolistinen näkemys nousi rinnakkain naturalismin kanssa esille. Symbolismi oli taiteellisena liikkeenä elitistisempi. Siinä korostettiin sitä, kuinka taideteoksessa ei ole mitään mieltä, jos sen päämääränä on pelkkä luonnon kopiointi.

Hyvä runous on viittaavaa, suppeasanaista, ja se muodostaa oman maailmansa. Hyvä runous voi sisältää ulottuvuuksia sekä ihmisen sisäisestä maailmasta että omalakisesta poeettisesta todellisuudesta. Taiteen arvo ei ole todellisuuden jäljittelykyvyssä, vaan sen kyvyssä tuottaa uudenlaista todellisuutta. Taide on olemassa ennen kaikkea itseään varten.

Symbolistisen suuntauksen kirjallisia edustajia olivat muun muassa Stephane Mallarmé (1842–1898) sekä dramaatikkoinakin tunnetut Maurice Maeterlinck, Oscar Wilde, William Butler Yeats, Paul Claudel ja Hugo von Hoffmansthal.

Maurice Maeterlinck 1862—1949

1890 Tunkeilija

1890 Sokea

1893 Pelléas ja Mélisande

1894 Tintagiles’in kuolema

1908 Sininen lintu

Teatterin puolella symbolismi monipuolisti intiimiteattereiden valikoimaa. Runoilija Paul Fort (1872–1902) perusti Théâtre d’Art’in (Taideteatterin), jossa aluksi esitettiin symbolististen runoilijoiden teoksia. Tiettyjä tekstejä varten ympäristö visualisoitiin. Teatteri toimi vuosina 1890–1892. Siellä esitettiin noin 42 kirjailijan tuotantoa, mutta jokaista teosta ainoastaan kerran.

Vielä tärkeämpi teatteri oli Aurélien-Marie Lugné-Poë’n (1869–1948) perustama Théâtre de l’Oeuvre. Se toimi ensin 1893–1898, mutta avattiin uudelleen 1912–1929. Lugné-Poë pyrki rakentamaan lavastuksen mahdollisimman yksinkertaiseksi värien ja maalauksellisten visioiden varaan. Hän luotti runouteen ja musiikkiin. Yhtenäisyys muodostettiin kokonaisuuden tyylistä, ei pelkän ulkoisen miljöön kopiointina.

Symbolistisen teatterin ongelmat liittyivät draaman toiminnallisten ”lainalaisuuksien” ankaruuteen. Niiden huomiotta jättäminen saattoi johtaa staattisuuteen ja tylsyyteen. Toinen peruskysymys oli tietenkin se, millä lailla lihallinen näyttelijä voi ilmaista jotakin aineetonta. Symbolisteihin ja heitä lähellä oleviin teatteritaiteellisiin pyrkimyksiin palataan seuraavan opintojakson alussa. Sitä ennen on syytä esitellä vielä yksi teatterin merkkihenkilö.

Strindberg — teatteria moneen lähtöön

Shakespearen, Molièren, Schillerin, Ibsenin ja Tšehovin seuraan draamakirjallisuuden merkkihenkilöksi mahtuu August Johann Strindberg 1849–1912. Jos kuvittelemme nämä henkilöt samaan soutuveneeseen, on todennäköistä, että Strindberg alkaa räyhätä ja kiukutella niin voimakkaasti, että vene meinaa kaatua. Hän on valmiina heittämään Ibsenin ensimmäisenä yli laidan, vaikka myöskään muiden heittäminen tämän seuraksi tuskin tuottaisi hänelle omantunnontuskia. Syynä on se, että Strindberg on se henkilö, joka avasi dramatiikassa uuden vuosisadan.

August Johann Strindbergistä (1849–1912) on ilmestynyt mielenkiintoisia, myös suomennettuja, elämäkertoja. Niistä mainitsemisen arvoinen on erityisesti Olof Lagercrantzin teos August Strindberg (1979, suomennettu), jossa hän kumoaa myytit mielisairaasta ja sekopäisestä kirjailijasta. Sen sijaan hän korostaa Strindbergin uskomattoman energistä työskentelytarmoa ja määrätietoista kirjailijan ammatin toteuttamista. Hän toteutti sitä myös heittäytyessään äärimmäisyyksiin omassa elämässään. P. O. Enquist on teoksessaan August Strindbergin elämä (1985) korostanut tämän syvää yksinäisyyttä. Kiinnostavan peilin muodostaa myös Maj Dahlbäckin elämäkerta Siri von Essen: näyttelijä, vaimo (1991) Strindbergin ensimmäisestä vaimosta.

Strindbergin tuotanto on tiiviissä yhteydessä hänen eri elämänvaiheisiinsa. Kirjallisessa tuotannossa tapahtuneet suunnanmuutokset tai uusien alueiden haltuunotot ovat olleet mahdollisia juuri rajujen elämänratkaisujen vuoksi. Subjektiivisuus on niin määrittelevä tekijä Strindbergin draamatuotannossa, että unkarilainen kirjallisuustieteilijä Peter Szondi on nimennyt sen ”minä-dramaturgiaksi”. Seuraavassa tärkeimmät Strindbergin henkilökohtaiseen elämän ja proosateoksiin liittyvät vuosiluvut. Draamatuotanto on koottuna erilliseen teosluetteloon.

Vuonna 1867 Strindberg opiskeli lääketiedettä Uppsalassa, mutta palasi 1868 Tukholmaan ja ryhtyi kirjallisiin töihin. Hän elätti itseään aluksi Kuninkaallisen kirjaston työntekijänä. Strindberg rakastui suomalaissyntyiseen näyttelijään Siri von Esseniin, joka oli naimisissa Ruotsin ylhäisimpiin kuuluvassa aatelissuvussa (Wrangel). Siri von Essenin avioliitto purkautui. Seurasi skandaali, ja uuden parin pako Kööpenhaminaan ja ulkomaille, Ranskaan, Saksaan ja Sveitsiin.

Vuonna 1877 Strindbergin ensimmäinen avioliitto Siri von Essenin kanssa. Heidän lapsensa olivat Karin ja Greta. Von Essenin ura näytttelijänä katkesi, koska he joutuivat asumaan muualla kuin Ruotsissa.

Vuosina 1879–1887 syntyi merkittävä proosatuotanto. Siinä Strindberg uudisti ruotsin kieltä ja loi modernin proosan, joka häikäilemättä hyökkäsi vanhojen tekopyhyyksien ja julkisivujen kimppuun. Hän käsitteli rohkeasti seksuaalimoraalia, josta hän joutui välillä myös oikeuteen. Strindberg oli todellinen ”kauhukakara” ja inhottu naturalisti. Strindberg aloitti myös sepitteelliset, tai osin muokatut omaelämäkerralliset kirjansa, joissa hän fabuloi omaa historiaansa. Hänen tänä aikana kirjoittamien teostensa keskeinen problematiikka rakentuu alemman yhteiskuntaluokan viriilin miehen ja yläluokkaisemman degeneroituneeksi väitetyn naisen välillä. Alaluokkaisuuttaan Strindberg liioitteli tietoisesti myös poliittisista syistä. Jatkuva maanpako ja syyllisyys Siri von Essenin keskeytyneestä urasta ja muista vaikeuksista ajoi avioliitton syvään kriisiin. Strindberg alkoi kirjoittaa naturalistisia pienoisnäytelmiä, joista Isä ja Neiti Julie muodostuivat uusien intiimiteatterien ohjelmiston kulmakiviksi.

Vuonna 1891 lopullinen avioero tapahtui Siri von Essenin kanssa. Von Essen muutti lapsineen Suomeen, jossa hän elätti perhettään muun muassa puheopettajana. Strindberg muutti Berliiniin, jossa hän vuonna 1893 solmi toisen avioliittonsa saksalaisen toimittaja Frida Uhlin kanssa. Avioliitosta syntyi lapsi, Kerstin.

Vuonna 1894 Strindberg asettui Pariisiin. Hänen intohimonsa alkemiaan, itämaiseen mystiikkaan salatieteisiin ja buddhalaisuuteen syttyivät. Hän kiinnostui myös kristillisestä pohdinnasta.

Vuonna 1898 hän kirjoitti ensimmäisen vaellusäytelmänsä, Tie Damaskokseen. Siinä päähenkilöiden vaellus etapilta toiselle on korvannut draamallisen toiminnan. Kaikilla etapeilla on oma filosofinen merkityksensä. Niissä pohditaan kärsimyksen tarkoitusta sekä syyn ja sovituksen problematiikkaa. Teoksen dramaturginen muoto muistuttaa keskiaikaista avoimempaa draamaa. Strindbergin luomalla uudenlaisella lajityypillä oli vaikutusta 1900-luvun teatterille ja draamalle.

Samalla Strindberg jatkoi perusteellisiin historiaharrastuksiinsa tukeutuen Ruotsin historian kartoitusta. Hän kirjoitti sarjan hämmästyttävän häijyjä kuningasnäytelmiä. Niissä hän riistää kaiken arvokkuuden Ruotsin historian keskeisiltä hallitsijoilta ja antaa sen näiden alempisäätyisille neuvonantajille ja uskotuille. Tuotantoon mahtui myös vertauskuvallisia satunäytelmiä sekä vielä naturalistinen avioliittotaistelu Kuolemantanssi.

Vuonna 1901 Strindberg solmi kolmannen avioliittonsa nuoren näyttelijättären Harriet Bossen kanssa. Avioliitosta syntyi lapsi, Anne Marie. Strindberg kirjoitti ehkä kaikkein hienoimman näytelmänsä Uninäytelmän. Siinä vaellusdraama yhdistyy unen logiikkaan ja vapaan assosiaation dramaturgiaan.

Vuonna 1903 kolmannen avioeron jälkeen Strindberg kirjoitti vuosina 1907–1910 toimineelle Intima Teaterille neljä kamarinäytelmää. Niissä toistuu osa hänen vanhoista teemoistaan. Näytelmät oli sijoitettu näennäisesti realistiseen miljööseen. Niiden todellisuuskuvassa on kuitenkin jotakin selittämättömän petomaisia ja kohtalonomaisia piirteitä. Näytelmien fiktiivisen maailman ja runollisen tiiviyden vuoksi ne ovat vaikuttavia, filosofisia ja näyttämöllisesti vitaaleja teoksia. Näihin teoksiin lukeutuivat Pelikaani ja aivan erityisesti Aavesonaatti. Teoksilla Strindberg viitoitti tietä tulevalle: ekspressionismille ja absurdismille.

Vuonna 1911, vain vähän ennen kuolemaansa, Strindberg sai kokea, kuinka Ruotsin työväenliike ja liberaalit kunnioittivat häntä vapaamielisyyden suurena esitaistelijana. Silti Strindberg ei saanut koskaan Nobel-palkintoa. Kuninkaallinen kirjasto ei myöskään halunnut hänen jättiläismäistä kirjallista jäämistöään, joka hajosi. Myöhemmin se on koottu hänen viimeiseen asuntoonsa, joka sijaitsee Drottningsgatanin varrella.

Strindbergin henkilöitä on alusta asti moitittu kapeiksi. Hän ei toisaalta edes pyrkinytkään tasapuolisuuteen henkilökuvauksessaan, joka oli eräs Tšehovin hienoimmista ominaisuuksista. Sen sijaan Strindberg on raivokkaan subjektiivinen, joka täyttää eri henkilöhahmot estottomasti myötätunnolla tai konnuudella. Toisaalta vastaanottaja saattaa torjua tiettyjä hahmoja, sillä ne on tehty niin läpinäkyvän puolueellisesti. Raivoisan syyttelyn takana voi nähdä kirjoittavan ihmisen ja hänen kärsimyksensä. Strindberg toi peittelemättömän subjektiivisuuden teatteriin. Hän on ollut joissakin naiskuvauksissaan kohtuuttoman epäoikeudenmukainen, mutta ei aina. Hänen näytelmissään esiintyy hirviömäisten naisten rinnalla myös hienoja (miehen) elämänkumppaneita.

Strindberg on ollut ruotsalaisille liian raju noustakseen ongelmattomasti kansalliskirjailijaksi. Teatterin historiassa Strindberg on kuitenkin jopa Ibseniäkin merkittävämpi suunnannäyttäjä 1900-luvun teatteriin.

1872 Mäster Olof (Mestari Olavi) (proosa) 1876 (runomuodossa)

1880 Gillets hemlighet (Killan salaisuus)

1882 Herr Bengts hustru (Pentti-herran vaimo)

1882 Lycko-Pers resa (Onnen-Pekan matka)

1887 Fadren (Isä)

1888 Fröken Julie (Neiti Julie)

1888 Fordringsägare (Velkojat)

1889 Den starkare (Voimakkaampi)

1889 Paria

1889 Hemsöborna (Hemsöläiset)

1892 Moderkärlek (Äidinrakkautta)

1898 Till Damaskus I, II, (Tie Damaskokseen) 1901 III osa

1898 Adventet (Adventti)

1899 Folkungasagan (Folkungien taru)

1899 Gustav Vasa (Kustaa Vaasa)

1899 Erik XIV (Eerik XIV)

1900 Gustav Adolf (Kustaa II Aadolf)

1901 Kronbruden (Kruunumorsian)

1901 Svanevit (Joutsenvalko)

1901 Påsken (Pääsiäinen)

1901 Dödsdansen (Kuolemantanssi)

1901 Karl XII (Kaarle XII)

1901 Kristina (Kristiina)

1902 Ett Drömspel (Uninäytelmä)

1902 Gustav III (Kustaa III)

1907 Oväder (Rajuilma)

1907 Brända tomten (Palanut tontti)

1907 Spöksonaten (Aavesonaatti)

1907 Pelikanen (Pelikaani)

1908 Engelbrekt

1909 Stora landsvägen (Suuri maantie)