6.6

Henrik Ibsen

Henrik Ibsen (1828–1906) on kuin vuorenhuippu, tai norjalaisena peräti vuorijono: hänen merkityksensä eurooppalaiselle ja amerikkalaiselle draamalle on valtava. Hän loi realismiin ennennäkemättömän draamallisen tehon vakavilla aiheillaan ja täysipainoisilla henkilökuvillaan. Hän ei saarnaa, vaan täysverisenä dramaatikkona asettaa eri maailmankatsomukset ja elämänvalheet toisiaan vasten. Näytelmäkirjailijan tehtäväksi kiteytyi aikansa aatteiden tulkitseminen sekä suuriin aiheisiin tarttuminen.

Samalla dramaatikon tuli olla mestari kirjoittamisessa, joka tarkasti punnitsi keinojaan ja antoi näyttelijälle mahdollisuuden näytellä parhaalla mahdollisella tavalla. Ibsen kirjoitti myös runsaasti näyttämöohjeita, jotka kuvasivat henkilön luonnetta. Ne olivat näyttelijälle materiaalia roolin rakentamisessa.

Ibseniä on kutsuttu paitsi modernin draaman isäksi myös osuuskaupanhoitajaksi, sillä hänen näytelmissään on arki läsnä. Henkilöt ovat elämänsä tilinteon edessä. Näytelmissä ei tapahdu mitään motivoimatonta. Kaikki seikat on valjastettu pääkonfliktin kehittymiseen. Ibsen eli myös pitkään. Vasta 50-vuotiaana, jolloin hän kirjoitti radikaalin näytelmän Nukkekoti (1879), hänen maineensa alkoi levitä ympäri maailmaa. Hän kuoli 78-vuotiaana. Ibsenin tuotannon eri vaiheet ovat sidoksissa aikakauteen sekä omaan henkilöhistoriaan.

Elämän ja tuotannon päävaiheet

Henrik syntyi 1828 etelänorjalaisessa Skienin kaupungissa. Hänen isänsä oli kauppias. Perhe eli suhteellisen varakasta elämää siihen asti, kun isä odottamattomasti köyhtyi Henrikin ollessa kahdeksan. Perhe joutui kiertämään. Ibsen joutui nuorena töihin. Hän toimi muun muassa apteekkiapulaisena. Kasvettuaan mieheksi hän sai palvelustytön raskaaksi, mutta hylkäsi tämän. Tällaista taustaa vasten ei ole yllättävää, että hänen teoksissaan aviottoman lapsen tematiikalla, menneisyyden tekojen sovittamisella ja syyllisyydellä on keskeinen merkitys. Kaksikymmenvuotiaana Ibsen innostui Euroopan kansannousuista ja kirjoitti Rooman historiaan sijoittuvan draamansa Catilina, jota ei kuitenkaan esitetty.

Hän pääsi kuitenkin Christianiassa (nykyisessä Oslossa) esiin pienoisnäytelmällä Tappelumäki 1851. Samalla Ibsen kiinnitettiin vastaperustettuun Bergenin Norjalaiseen teatteriin, jossa hän viipyi yhteensä kuusi vuotta (1851–1857) dramaturgi-näytelmäkirjailijana. Bergenissä kantaesittettiin seitsemän Ibsenin näytelmää ja lisäksi Ibsen oli mukana ainakin 145:ssä näytelmässä. Ibsen teki opintomatkan Kööpenhaminaan, jonka teatteri oli tuolloin hyvätasoinen. Siellä hän tapasi H. C. Andersenin.

Skandinavian maiden kansallisen identiteetin muotoutuminen oli alkanut romantiikan hengessä. Ibsenin varhaistuotanto noudatti historiallisen romantiikan valtavirtaa, jossa tapahtumat sijoitettiin useimmiten oman kansan menneisyyteen ja koristettiin historiallisella puvustuksella. Vaikka Ibsenin varhaisteokset eivät enää ole kovinkaan esitettyjä, niissä on nähtävissä aika ajoin mestarin kädenjälki: varsinkin henkilökuvissa ja ristiriitojen parissa kamppailevissa naishahmoissa.

Vuodet 1857–1862 Ibsen työskenteli Christianian Norjalaisessa teatterissa. Kansallinen historiallinen linja sai rinnalleen ”aikalaissatiirin”, Rakkauden komedia (1862). Se kuvaa Norjan porvariston sisäisiä poliittisia jakolinjoja, mutta vielä runomuodossa.

Vuonna 1864 Ibsen sai vihdoin matka-apurahan Saksaan ja Italiaan. Hän matkusti aluksi eri puolilla Eurooppaa, mutta asettui sitten vakituisesti Roomaan. On sanottu, että vasta ulkomailla Ibsen näki tarkemmin kotimaansa. Silloin hän kirjoitti suuret runodraamansa Brand (1866) ja Peer Gynt (1867) välittämättä teatterin ulkoisista vaatimuksista. Brandissa kiteytyi uskonnollinen jyrkkyys ja fanatismi. Peer Gynt taas kuvaa ihmisen (lue: miehen) vaellusta. Matkan varrelle jää valtava määrä vastuuttomia tekoja, valhetta, pahuutta ja peikkomaisuutta. Peer Gynt joutuu vanhana kotiin palaavana miehenä kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä teot. Painettuina näytelmät loivat Ibsenille maineen, mutta Peer Gynt, eräs maailman suurista näytelmistä, esitettiin Christianiassa vasta 1876. Edward Grieg sävelsi siihen musiikin ja ohjaajana oli kuuluisa ruotsalainen Ludvig Josephson.

Realismin läpimurto oli jo tapahtunut Euroopassa. Tanskalainen kirjallisuudentutkija Georges Brandes piti vuodesta 1871 alkaen merkittävää luentosarjaansa vuosisatansa kirjallisuudesta. Hän propagoi yhteiskunnallisen realismin puolesta romantiikan normeja vastaan. Brandesista tuli sekä Ibsenin että myöhemmin August Strindbergin tärkeä tuki. Ibsenin realistisiin kokeiluihin kuului myös proosanäytelmä Nuorten liitto, jossa hän purki 1860-luvun poliittisia tuntojaan. Tuolloin Otto von Bosmarckin johdolla yhdistyvä Saksa oli käynyt sodan Tanskaa vastaan. Siihen ei kuitenkaan ollut syntynyt toivottua yhteisskandinaavista vastareaktiota. Muinaiseen Roomaan sijoittuvassa Keisari ja Galilealainen -näytelmässään Ibsen pohti vallan ja etiikan suhdetta.

Yhteiskunnallinen realismi, johon Ibsen myös innostui, oli jo ehtinyt rantautua Skandinaviaan. Björnstjerne Björnsson, Ibsenin merkittävä kilpailija, joka nautti paljon suurempaa aikalaissuosiota, oli jo siirtynyt siihen.

Ibsen hylkäsi historialliset miljööt ja alkoi hellittämättömän kamppailunsa porvarillisen maailman valheellisuutta ja julkisivua vastaan. Näytelmässä Samfundets Stötter (Yhteiskunnan tukipylväät) (1877) esiintyvät hänen myöhempien näytelmiensä keskeiset elementit: menneisyyden rikos tuhoaa näyttävän julkisivun, salatut perhesuhteet, peitellyt velat ja saatavat, aviottomat lapset sekä varallisuuden tavoittelulle uhratut elämät.

Näytelmät rakentuvat purkavan toiminnan ympärille, niin kuin Sofokleen Kuningas Oidipus. Suuri osa nykyhetkeen vaikuttavista teoista on tehty kauan sitten. Näytelmän aikana ne alkavat paljastua, kun jokin ulkoinen seikka laukaisee tapahtumaketjun liikkeelle.

Vuonna 1879 ilmestynyt ja Kööpenhaminassa kantaesitetty Et Dukkehjem (Nukkekoti) oli maailmansensaatio ja skandaali. Nora vaikuttaa olevan avioliitossaan ulkoisesti onnellinen, kunnes ennen joulua asioitsija Krogstad ilmestyy paikalle. Paljastuva menneisyyden taakka tuhoaa avioliiton kulissin. Aikanaan loppuratkaisu, Noran ratkaisu lähteä avioliitosta, oli sensaatio. Aikalaisille ajatus, että nainen saattaisi jättää miehensä ja lapsensa oli radikaali.

Gengangere (Kummittelijoita) ravisteli vielä perusteellisemmin porvarillista julkisivua ja kaksinaismoraalia. Sen aiheena on avioliitto, prostituutio ja perinnöllinen syfilis. 1880-luvun teatteri käsitteli aiheita, joiden esiin ottaminen alkoi selvästi vaatia myös uudenlaista teatteria.

Kansanvihollinen on viimeisiä näytelmiä, joissa Ibsenillä on joukkokohtauksia. Pienen kaupungin asukkaat kohtaava vakavan moraalisen ongelman, jossa vastakkain ovat kaupungin taloudellinen etu ja ihmisten terveys. Kansanvihollisen jälkeen Ibsen kirjoitti yhä enemmän eristäytyvistä ihmisistä. Usein menneisyyden henkilö ilmestyi keskelle vakiintunutta elämää. Näytelmät veivät kohti yksilöetiikkaa ja symboliikkaa. Ibsenin suljetut tilaratkaisut alkavat kuvata myös henkilöiden tajunnanmaailmaa. Se ei tosin vielä näkynyt aikalaisesityksissä. Loppukauden näytelmistä mielenkiintoisimpia ovat Villisorsa, Hedda Gabler ja Rakentaja Solness.

Vuonna 1891 Ibsen lopulta palasi pysyvästi Norjaan. Hänet otettiin vastaan juhlittuna kirjailijana. Ibsenin tuotannon keskeisiä piirteitä ovat tarkka rakenne, huolellinen sommittelu ja ekonomia. Hän ihaili Scriben tekniikkaa sekä aikakauden muita esityskonventioita, kuten näyttäviä sisääntuloja ja tähtinäyttelijälle varattuja iskeviä repliikkejä, yllättäviä kirjeitä, poltettuja käsikirjoituksia, kadonneeksi luultuja todistusaineistoja sekä leikittelyä pistoolilla, jolla lopulta ammutaan. Monologeja ja sivuunpuhumista eli sitä, että roolihenkilö uskoutuu välillä suoraan yleisölle, ei esiintynyt.

Ibsenillä näytelmän ekspositio eli alkutilanteen selvittely on huolellisesti motivoitu. Henkilöt palaavat esimerkiksi matkoilta, tai kauan sitten tavattu henkilö tulee käymään, mikä antaa syyn kysellä kuulumisia. Myös yhteiskunnalliset olosuhteet selittävät henkilöiden käytöstä, minkä vuoksi olosuhteet on kuvattava tarkkaan. Ibsenillä perinnölliset sairaudet vaikuttavat ihmisen kohtaloon. Ihmiset kuvataan riippuvaisiksi ympäröivistä olosuhteista, omista teoista, taustasta ja menneisyydestä. Tämä kaikki on aikakauden uuden ihmiskäsityksen mukaista.

Alitajuiset voimat ovat myös olemassa, vaikka Ibsen ei niitä avoimesti käsittele. Ne vaikuttavat julkisivun alla. Ibsen on tässäkin mielessä modernin ihmiskuvauksen pioneeri. Hänen toistuva teemansa on arkisen ihmisen elämänvalhe. Sitä vastaan joku idealistinen tai ihanteellinen ihminen kamppailee tai hyökkää samalla kenties tuhoten siitä jotakin.

1849 Catilina

1851 Kæmpehöjen (Tappelumäki)

1852 Sancthansnatten (Juhannusyö)

1854 Fru Inger til Östraat (Östraatin rouva Inger)

1855 Gildet paa Solhaug (Solhaugin juhla)

1857 Hærmændene paa Helgoland (Helgolandin sankarit)

1863 Kongs-Emnerne (Kruununtavoittelijat)

1862 Kjærlighedens Komedie (Rakkauden komedia)

1866 Brand

1867 Peer Gynt (es. vasta 1876 Oslossa, Griegin mus)

1868–1869 Nuorten liitto

1869–1874 Kejser og Galilæer (Keisari ja Galilealainen)

1877 Samfundets Stötter (Yhteiskunnan tukipylväät)

1879 Et Dukkehjem (Nukkekoti)

1881 Gengangere (Kummittelijoita)

1882 En Folkefiende (Kansanvihollinen)

1884 Vildanden (Villisorsa)

1886 Rosmersholm

1888 Fruen fra Havet (Meren nainen)

1890 Hedda Gabler

1892 Bygmester Solness (Rakentaja Solness)

1894 Lille Eyolf (Pikku Eyolf)

1896 John Gabriel Borkman

1899 Naar vi Döde Vaagner (Kun me kuolleet heräämme)