Uusi kirjallisuus sekä sen kuvaamat epämiellyttävät aihepiirit eivät saaneet hyvää vastaanottoa läpeensä kaupallisessa, tähtien, ylöspanojen ja viihteennälkäisen yleisön hallitsemassa teatterimaailmassa. Teatterihistoriassa on tapana puhua naturalismin läpimurrosta, joka esittävässä teatterissa tapahtui 1880–1890-luvuilla. Toisaalta on yhtä tärkeää muistaa naturalismin mittasuhteet: se oli aluksi pienten teatterien ilmiö ja sitä vastaan hyökättiin. Koska kaikki ilmiöt näyttäytyvät jälkikäteen erilaisilta, lasketaan 1880-luku modernin teatterin syntyvuosikymmeneksi. Gösta M. Bergmanin teos Den moderna teaterns genombrott 1890–1925 kuvaa aikakauden kokeiluja elävästi.
Teatteriuudistus käynnistyy: intiimiteatterit
1880-luvulla oli olemassa jo runsaasti näytelmistöä, joka ei mahtunut suuriin teattereihin. Sen lisäksi on vaikea edes kuvitella, että kullalla koristellussa suuressa teatterisalissa olisi voitu näyttämöllä kuvata köyhien ihmisten oloja tai edes alemman keskiluokan kotia. Ympäri Euroopan kaupunkeja alettiin perustaa pienikokoisia intiimiteattereita, joissa oli mahdollista esittää uusia, yhteiskunnan epäkohtia käsitteleviä näytelmiä.
Vuonna 1886 perustettiin Pariisiin Théâtre libre (Vapaa teatteri), joka toimi alle sadan katsojan tilassa Montmartren juurella. Sen perustaja oli André Antoine (1858–1943), joka ammatiltaan kaasulaitoksen virkailijana ja harrastajapohjalta lähtevänä teki aloitteen, kokosi kannattajajoukon vakioyleisöksi ja otti uudet esittämistavat käyttöön. Hän aloitti Zolan näytelmällä ja lainasi siihen oikeita huonekaluja. Myöhemmin ryhmä pystyi vuokraamaan jo suurempia teattereita.
Muissa maissa ja kaupungeissa tilanne vaihteli, mutta pääasiassa niitä koskivat samat periaatteet kuin Antoinen esityksissä.
- Ohjelmisto koostui joko uusien kirjailijoiden lahjakkaista näytelmistä, joita suuret teatterit eivät esittäneet tai tunnettujen kirjailijoiden vaikeuksiin joutuneista teoksista. Niinpä vuosina 1886–1894 Antoinen ohjelmistossa oli 51 kirjailijan teoksia, joihin lukeutui Ibsen, Strindberg, Tolstoi, Hauptmann, Becque, Björnsson ja Gorki. Itse esityksiä oli kuitenkin vain 3–4 jokaista näytelmää kohti, sillä yleisöpohja oli aluksi kapea. Silti Antoinen Vapaa teatteri esitti lähes parisataa näytelmää. Nimekkäimpien osalla määrät vähitellen nousivat, mutta eivät nekään suuriin lukuihin.
- Uusi ohjelmisto edellytti pienempieleisempää näyttelemistä. Repliikit, jotka oli kirjoitettu ”muistuttamaan” oikeaa puhetapaa, piti lausua tavalla, joka sopi näytelmän ympäristöön. Lisäksi minimaalinen tila jo itsessään pakotti luopumaan suurieleisyydestä ja mitoittamaan ilmaisua arkiseksi, pieneksi ja realistiseksi. Antoine saavutti näyttelijöidensä kanssa tuloksia tässä suhteessa.
- Lavastukselta vaadittiin mahdollisimman suurta todenmukaisuutta. Siinä mikään ei saanut olla dekoraatiota. Valokuvan tarkasta kopioinnista tuli naturalistisen lavastuksen tavaramerkki. Toisaalta myös suuremmat teatterit olivat pyrkineet todenmukaisuuteen, niin kuin mainittu.
Antoinen ura jatkui hänen myöhemmin perustamassaan Théâtre Antoinessa ja sitten Odéon-teatterin johtajana. Lisäksi hän monipuolistui ohjaajana ja lähti kokeilemaan tyylitteleviä ratkaisuja. Hänestä kehittyi Ranskan ensimmäinen taiteellinen ohjaaja, kuten uusi määritelmä kuului.
Vuonna 1888 Kööpenhaminaan perustettiin intiimiteatteri Dagmar-teatern ja Berliiniin vuonna 1889 Freie Bühne (Vapaa näyttämö). Sen johtaja oli kriitikko Otto Brahm (1856–1912), joka nousi merkittäväksi ohjaajaksi.
Otto Brahmin Freie Bühne toimi kirjailijoiden suhteen samalla periaatteella kuin Antoinen teatteri. Yhdistyksen perustajina oli joukko Berliinin eri teattereiden näyttelijöitä, jotka vapaapäivinään kokoontuivat harjoittelemaan. Sen vuoksi yhteisnäytteleminen ja tyyli eivät hioutuneet kovin pitkälle.
Avausnäytelmänä oli Ibsenin Kummittelijoita, josta Brahm oli jo ehtinyt kirjoittaa, mutta jota ei ollut vielä esitetty. Toisena oli Gerhard Hauptmannin (1862–1946) Ennen auringonnousua, josta tuli saksalaisen naturalismin avainteos. Hauptmannista tuli Freie Bühnen merkittävä kirjailija. Hän kirjoitti Kankurit (1892), ensimmäisen työtaistelua kuvaavan näytelmän. Sen päähenkilönä on kollektiivi. Näytelmän loppuratkaisu tapahtuu kuitenkin yksilöiden tekemänä. Naturalismin ihanteiden mukaan vuoden 1848 sleesialaisten kankureiden kapinaa kuvaavan näytelmän kieli oli sleesian murre. Teoksessa on myös tiettyä melodramaattisuutta monien muiden naturalististen draamojen ohella. Alla valikoima Hauptmannin pääteoksia.
Hauptmannin pääteoksia
| Gerhard Hauptmann (1862–1946) | |
| 1889 | Vor Sonnenaufgang (Ennen auringonnousua) |
| 1891 | Einsame Menschen (Yksinäisiä ihmisiä) |
| 1892 | Die Weber (Kankurit) |
| 1893 | Der Biberpelz (Majavannahkaturkki) |
| 1893 | Hanneles Himmelfahrt (Hannelen taivasmatka) |
| 1896 | Die versunkene Glocke (Uponnut kello) |
| 1932 | Vor Sonnenuntergang (Ennen auringonlaskua) |
Lontoossa yksityinen yleisöyhdistys käynnisti vastaavanlaisen teatteriuudistuksen. The Independent Theatre aloitti vuonna 1891. Sen kannattajiin ja kirjailijoihin lukeutui Englannin merkittävin aikalaisdramaatikko, irlantilaissyntyinen George Bernhard Shaw (1856–1950), joka keskittyi sosiaalisiin kysymyksiin. Shaw oli aloitellut romaanikirjailijana, mutta elättänyt itseään teräväsanaisena kriitikkona, joka raportoi muun muassa Bayreuthin Wagner-esityksistä vuosisadan lopussa. Hän oli sisäistänyt Ibsenin realismin, mikä näkyy hänen terävissä yhteiskunnallisia paradokseja kuvaavissa näytelmissään. Alla valikoima Shawn näytelmiä.
George Bernhard Shaw’n näytelmiä
| George Bernhard Shaw (1856–1950) | |
| 1892 | Widowers’ Houses (Leskimiehen talot) |
| 1893 | Mrs Warren’s Profession (Rva Warrenin ammatti: kantaesitetty 1902) |
| 1894 | Arms and the Man (Aseet ja ihminen) |
| 1907 | Major Barbara (Majuri Barbara) |
| 1914 | Pygmalion |
| 1920 | Heartbreak House |
| 1922 | Back to Methuselah |
| 1923 | Saint Joan |
Vuonna 1898 syntyivät sekä Teatro Intim Barcelonassa että Moskovan taiteellinen teatteri, joista jälimmäiseen palataan tuonnempana. Luonnollisesti myös muita pieniä teattereita perustettiin. Tärkeä kokeilu oli Tukholmassa vuonna 1907 perustettu Intima teatern, jossa Strindberg oli aktiivisesti mukana. Hänellä oli tuolloin naturalismin rinnalla kuitenkin myös muita tyylittelypyrkimyksiä.
Ibsenin tärkein ja myös häntä suositumpi aikalainen oli Björnstjerne Björnsson (1832–1910). Björnson oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja sekä ensimmäinen pohjoismaalainen kirjallisuuden nobelisti vuonna 1903 . Hänenkin tuotannossaan oli aluksi kansallista ja historiallista. Ranskalaisten innoittamana sitä seurasi realistinen ja yhteiskunnallinen vaihe, jossa Björnson edelsi Ibseniä tärkeiden teemojen käsittelyssä. Björnssonin loppukautta sävytti uskonnollisuus, kun taas Ibsen painiskeli erakoituneiden hahmojen kanssa, jotka kurkottivat absoluuttia kohti.
Venäläisen realismin traditio
Venäjän kirjallisuuden mykistävän laadukas 1800-luku tuotti myös joitakin merkittäviä draamakirjailijoita ja draamaklassikoita. Ivan Turgenjev (1818–1883), joka kuvasi romaaneissaan venäläisiä tilanomistajia, kirjoitti 1872 näytelmän Kuukausi maalla. Siinä naispäähenkilö ajautuu ristiriitaan tunteittensa ja aviovelvollisuutensa välillä.
Merkittävin täysverinen dramaatikko Aleksander Ostrovski (1823–1886). Hän oli nousevan porvariston oma kuvaaja ja samalla sen satiirikko. Hänen tuotantonsa ei imarrellut henkilöitään, vaan pikemminkin paljasti rikkauden ja urakehityksen raadollisuuden sekä julkisivuavioliittojen kurjuuden.
Aleksander Ostrovskin näytelmiä
| Aleksander Ostrovski (1823–1886) | |
| Konkurssi | |
| 1859 | Ukonilma |
| 1871 | Metsä |
| Konnan muistiinpanot | |
| Menee viisaskin vipuun | |
| 1869 | Riivattu raha |
| Sudet ja lampaat | |
Myös Leo Tolstoista (1828–1910) tuli naturalismin ohjelman kannalta tärkeä. Hänen näytelmänsä, talonpoikauskuvaus Pimeyden valta (1886) kuvaa, kuinka kurjuus johtuu yhteiskunnallisista epäkohdista. Koska sensuuri kielsi näytelmän Venäjällä, sitä esitettiin vuonna 1888 Pariisissa Antoinen ja 1890 Berliinissä Brahmin ohjaamana. Vasta vuonna 1895 teos saatiin esittää Venäjällä.
Leo Tolstoin näytelmiä
| Leo Tolstoi (1828–1910) | |
| 1886 | Pimeyden valta |
| 1891 | Valistuksen hedelmät |
| 1900 | Elävä ruumis |
| Valo, joka loistaa pimeydessä | |
Anton Tšehov (1860–1905) käsitellään erikseen myöhemmin. Naturalismin tärkeä kirjailija oli Maxim Gorki (1868–1936), jonka varhaisteokset levisivät kaikkialle Eurooppaan sen jälkeen, kun ne oli kantaesitetty Moskovan Taiteellisessa teatterissa.
Maxim Gorkin näytelmiä
| Maxim Gorki (1868–1936) | |
| 1902 | Pikkuporvareita |
| 1902 | Pohjalla (Yömajassa) |
| 1904 | Kesävieraita |
| 1905 | Auringon lapset |
| 1906 | Viholliset |
| 1911 | Vassa Zhelesnova |
| 1932 | Jegor Bulytshev ja muut |
| 1933 | Dastigajev ja muut |
| (Somov ja muut) | |
| Foma Gordejev | |
| Äiti (Brechtin näyttämösovitus 1930) | |
Naturalistinen ja/tai realistinen dramatiikka oli monella tapaa todellinen sosiaalinen protesti ja kannanotto. Näytelmät olivat usein osa myös todellista yhteiskunnallista debattia, jossa liberaalit ja sosialistit hyökkäsivät konservatiivejä ja yläluokkia vastaan. Näytelmien esittämisestä itsessään tuli kannanottoja kirjailijan puolesta tai häntä vastaan.