8.4

Teatteri ja 1960-luvun sukupolvikapina

Länsi-Euroopan kulttuuriselle ilmastolle on ollut olennaista ja leimallista se, että älymystö on melko yksiselitteisesti kannattanut vasemmistolaisia aatteita. Tunnetuinta ja taiteellisesti arvostetuinta teatteria teki 1970-luvunkin ajan juuri ”vuoden 1968 sukupolvi”: toisin sanoen juuri se nuoriso, joka oli syntynyt sodan jälkeisinä ahdistuksen ja toiveikkuuden vuosina. Maasta riippuen he ilmaisivat eri lailla tyytymättömyytensä vuonna 1968 maailman tilasta. He protestoivat muun muassa ”oikeudenmukaisuuden”, ”paremman maailman”, ”rauhan ja aseistariisunnan” tai ”seksuaalisen vapautumisen” nimissä.

1960-luvun käännekohdat, Pariisin toukokuu 1968 ja Prahan elokuu 1968, joista toinen haluttiin muistaa ja toinen unohtaa, eivät syntyneet tyhjästä. Niitäkin oli edellyttänyt monivuotinen kehitys, joka oli luonut maaperän ja paineet kuohunnalle. Vuosikymmenen merkittävistä etapeista mainittakoon John F. Kennedyn murha 1963, Vietnamin sodan laajeneminen vuodesta 1965 alkaen tai Nikita Hruštševin aikainen suojasää 1956–1964.

Suurille ikäluokille, eli baby boomin aikana syntyneille lapsille maailma ei näyttäytynyt yhtä illuusiottomana ja epärationaalisena kuin heitä vanhemmalle sukupolvelle; sille, joka oli kokenut 1930-luvun totalitarismin ja autoritaariset diktatuurit, kärsimykset, pakolaistulvat, vankileirit, joukkotuhot sekä opportunistiset takinkäännöt. Vanhempi sukupolvi ei voinut alistua enää vain yhteen merkitykseen, joka laajenisi utooppiseksi päämääräksi. Sellainen ajattelu elähdytti vuoden 1968 nuorta sukupolvea, jota on luonnehdittu viimeisiksi romantikoiksi. Maakohtaisten erojen ohitse yhteisinä tekijöinä olivat sodanjälkeinen suuri syntyvyys, suurten ikäluokkien tulo yliopistoihin sekä uusi nuorisokulttuuri.

Teatterissa poliittisen ”pamflettiteatterin” synty ja ajatus siitä, että teatteri osallistuu poliittiseen taisteluun kokivat uuden nosteen. Tämä antoi paradoksaalisesti paljon merkitystä ja voimantunnetta, sillä olihan vasemmiston ja oikeiston välinen jännite automaattisesti sidoksissa kylmän sodan kaksinapaiseen maailmankuvaan. Teatteriesityksen vaatima dramaattinen konflikti sai näin lisäpotkua ajanjakson poliittisesta polarisaatiosta: teatteri osallistui koko maailmaa koskevaan debattiin.

Sodan jälkeinen sukupolvi koki tarvetta tulkita oman kulttuurinsa klassikoita uudesta näkökulmasta. Sitä varten rakentui sarja esityksiä, jossa analysoitiin tarkasti teoksen merkitystä sen syntyajankohtaa vasten. Modernin taiteen perinteen mukainen ”taideteoksen ydin” pyrittiin erottamaan sen pintarakenteesta. Dramaturgin merkitys korostui tällaisen analyysiprosessin myötä. Keinojen osalta ”rajojen rikkominen” on nähtävissä siinä voimakkaassa ohjaajanteatterin aallossa, joka 1960-luvun lopulta alkoi hallita teatteriuudistusten julkisuutta. Tulkinnoissa ja estetiikassa alkoi kuitenkin tapahtua selkeitä muutoksia vasta sen jälkeen, kun näkemys ideologisista utopioista alkoi hiipua.

Vasemmiston piirissä kehittyi militantteja ääriryhmiä 1960-luvun lopulla, joista mainittakoon erityisesti Länsi-Saksan Punainen armeijakunta (RAF) ja Italian Punaiset prikaatit. Näiden ryhmien pommi-iskut ja ammuskelu taltutettiin tiukoilla poliisitoimilla hiljaisen enemmistön mielipiteen turvin 1970-luvun alussa. Baskien itsenäisyysliike terrorisoi Espanjaa ja pohjoisirlantilaiset terroristit Isoa-Britanniaa. Nämä konfliktit päätyivät myös poliittisten näyttämöjen esityksiin. Niissä pyrittiin kuvaamaan esimerkiksi yhteiskunnallista rakenteellista väkivaltaa tai etnistä sortoa, jotka tulkittiin ilmiön taustatekijöiksi.

Yhdysvalloissa nuori ikäpolvi oli joutumassa asevelvollisina kommunismin vastaiseen sotaan Vietnamiin. Sen oli vaikea motivoitua siihen. Tämä synnytti rauhanliikkeen, joka levisi Länsi-Eurooppaan saaden erilaisia paikallisia painotuksia. Kulttuurisesti 1960-luku Yhdysvalloissa merkitsi suurta murrosta, jossa mustien kansalaisoikeusliike sekä pasifistinen laululiike nousivat identiteetin uusiksi aineksiksi.

Sukupuoli-identiteetti nousi keskusteluun 1970-luvun kuluessa merkittävimmällä tavalla sitten 1800-luvun naisemansipaation klassikoiden. Sukupuolten tasa-arvon perään alettiin uudelleen kysyä. Suurten ikäluokkien piirissä toimivat naistaiteilijat ottivat osaa yhteiskunnassa virinneeseen keskusteluun, jossa pohdittiin muun muassa seuraavia kysymyksiä: Olivatko naiset seksuaalisen vapautumisensa myötä jääneet vanhojen ”sortomekanismien” piiriin vai olivatko alistavat mekanismit pelkästään muuttaneet muotoaan? Olivatko naisten mahdollisuudet työelämässä sittenkään aidosti tasavertaisia miesten kanssa? Jäikö kodin- ja lapsenhoito kaikesta edistyksellisestä retoriikasta ja pienistä reformeista huolimatta naisten asiaksi? Naisteatterin ensimmäinen vuoden 1968 jälkeinen aalto nousi jo 1970-luvun kuluessa lännessä, Suomessa vähän myöhemmin.