5.1

Ohjelmisto ja tanssijat

Oopperan baletin ohjelmisto

Sodan jälkeen Oopperan baletin ohjelmistossa oli Saxelinin koreografioiden lisäksi joitakin ulkomaalaisia koreografivierailuja. Vierailijat tulivat Ruotsista, joka Neuvostoliitolle hävityn sodan jälkeen toimi Suomen ikkunana länteen.

Saksalais-ruotsalainen Julien Algo oli ensimmäisen vierailija teoksillaan Faunin iltapäivä ja Näkyjä vuonna 1946. Algon koreografivierailua seurasivat 1950-luvulla Birgit Cullbergin ja Mary Skeapingin vierailut.

Birgit Cullberg harjoitutti kuuluisimman balettinsa Neiti Julien Suomalaisen Oopperan baletille 1952, vain kaksi vuotta sen kantaesityksen jälkeen. August Strindbergin näytelmään perustuvassa esityksessä nähtiin balettitekniikan avulla toteutettua ekspressiivisyyttä ja psykologista realismia, jotka olivat uutta suomalaiselle yleisölle. Samoin teoksen avoin erotiikka poikkesi satubalettien kätketystä ja symbolistisesta seksuaalisuudesta.

Englantilainen, Tukholman Opperassa balettimestarina työskentelevä, Mary Skeaping puolestaan tarjoili suomalaiselle yleisölle maistiaisia menneisyydestä. Hän harjoitutti Oopperan baletille kaksi Tshaikovski-klassikkoa: Joutsenlammen (1953) ja Prinsessa Ruususen (1958). Niiden koreografiat perustuivat Stepanov-tanssikirjoituksella muistiinmerkittyihin tanssiaskeliin. Teokset olivat myös Tukholman Kansallisbaletin ohjelmistossa.

Artikkeli Maija Paavilainen: Joutsenlammen esitysperinne Suomessa, Tanssi 1/94

Lyhytfilmi Ennen ensi-iltaa 1947. 

Vaihtuvat balettimestarit ja koreografit

George Gé valittiin toisen kerran Suomalaisen Oopperan balettimestariksi vuonna 1955. Valinta oli jälleen kuten vuonna 1921 pienoinen yllätys. Gé oli ollut poissa Suomen tanssikuvioista jo miltei kaksikymmentä vuotta, ja oli 62-vuotias aloittaessaan toisen balettimestarikautensa. Ehkä baletti ja aika eivät olleet vielä kypsiä lupauksia herättäviä suomalaisille naiskoreografeille, Irja Koskiselle ja Elsa Sylvesterssonille. Tosin Elsa Sylvestersson palkattiin jo vuonna 1958 apulaisbalettimestariksi, mutta häntä ei kuitenkaan nimetty Gén seuraajaksi tämän jäätyä eläkkeelle vuonna 1962.

Kansallisbaletin johtaminen jäi lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi vaihtuvien, enimmäkseen ulkomaalaisten balettimestarien ja koreografien harteille. Vaikka Elsa Sylvestersson ei saanutkaan 1960- ja 70-luvuilla virallista baletinjohtajan asemaa, häntä voi kuitenkin pitää Saxelin ja Gén työn pääasiallisena jatkajana.

Ohessa lista Oopperan monista balettimestari-, koreografi- ja johtajavalinnoista 1960- ja 70-luvuilla.

Birger Bartholin balettimestari 1962–1963

Into Lätti balettimestari 1963–1964

Dimiter Parlic balettimestari 1968–1969

Elsa Sylvestersson balettimestari 1969–1972

Alan Carter baletin taiteellinen johtaja 1971–1972

Irina Hudova baletinjohtaja 1972–1973

Elsa Sylvestersson balettimestari-koreografi 1973–1976 ja koreografi 1977–1984

Konstantin Damianov balettimestari 1974–1979

Derek Westlake baletinjohtaja 1980–1981

Balettia YYA-sopimuksen hengessä

Neuvostobaletin jatkama venäläisen baletin perinne vaikutti hallitsevasti Kansallisbaletin ohjelmistoon ja opetukseen 1950-luvulta aina 1980-luvulle asti. Suomalaisen baletin painopiste siirtyi selkeästi länteen ja erityisesti Pariisin Oopperan vasta Jorma Uotisen baletinjohtajakaudella 1992–2001.

Tsaarin suojeluksessa ollut venäläinen baletti selviytyi vuoden 1917 vallankumouksesta. Neuvostoliitossa 1920-luvun kokeellista balettia seurasi sosialistisen realismin aika, joka jatkui aina 1980-luvulle asti. Baletin ja sen aiheiden oli palveltava Neuvostoliiton aatteita ja ihanteita, mutta liikekielenä toimi klassinen baletti akrobatialla ja karakteritanssilla maustettuna. Uusien, sosialistista yhteiskuntaa ylistävien spektaakkelibalettien rinnalla esitettiin runsaasti vanhoja klassikkoja. Mutta niitäkin pyrittiin tulkitsemaan yhteiskuntaluokkien välillä tapahtuvina konflikteina. Ensimmäisen vierailun länteen, Lontooseen, neuvostobaletti teki vuonna 1956.

Suomen Kansallisbaletin merkittävimmät koreografi- ja pedagogivierailijat tulivat 1950-luvun puolivälistä lähtien Neuvostoliitosta. Sodan jälkeen myös taiteella oli oma asemansa keskinäisen ystävyyden, yhteistyön ja avunannon ylläpitämisessä Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Jo vuonna 1945 Suomea kiersivät kansantanssiyhtye Moisejev, Punaisen armeijan tanssiryhmä ja Leningradin Akateemisen Teatterin baletti- ja kansantanssiryhmä.

Neuvostobaletin vierailut ja suomalaisten tanssijoiden vastavierailut tulivat merkittäväksi osaksi Kansallisbaletin toimintaa. Neuvostobaletin käyttämä järjestelmällinen Vaganova-metodi otettiin Kansallisoopperan balettikoulun opetuksen pohjaksi. Vaganova-koulutuksessa yhdistyi ranskalaisen balettikoulutuksen esittämisen pehmeys ja viehkeys italialaisen koulukunnan fyysisen suorittamisen voimaan ja dynaamisuuteen. Oopperassa vieraili useita tanssipedagogeja Neuvostoliitosta, mm. Tamara Nikitina (1956–1958, 1963–1964), Marina Semjonova (1958–1959) ja Naima Baltatshejeva (1960–1963).

1950-luvun loppupuolelta lähtien lähes kaikki suurimmat ja eniten esitetyt baletit olivat neuvostoperäisiä, mm. Bahtshirain suihkulähde (1956, kor. Rostislav Zaharov), Tuhkimo (1957, kor. Rostislav Zaharov), Giselle (1958, kor. Leonid Lavrovski) Kivinen kukka (1961, kor. Leonid Lavrovski).

Uusien 1950-luvulla aloittaneiden kotimaisten koreografien, Irja Koskisen ja Elsa Sylvesterssonin teosten esitysmäärät jäivät pieniksi. Poikkeuksena oli Irja Koskisen Pessi ja Illusia (1952) , joka on edelleen eniten esitetty kotimainen baletti kautta aikojen. 1960-luvulla keskeiseksi kotimaiseksi balettikoreografiksi nousi Elsa Sylvestersson. (ks. luku 5.2 Kaksi baletin merkittävää naiskoreografia Irja Koskinen ja Elsa Sylvestersson)

Läntisiä balettivaikutteita Suomeen saapui melko vähän. ehkä merkittävin oli ranskalaisen koreografin Sergei Lifarin vierailu vuonna 1960. Suit en blanc oli ensimmäinen juoneton uusklassinen baletti Kansallisbaletin ohjelmistossa. Uusklassisismin kuuluisimman edustajan, George Balanchinen, koreografia esitettiin Kansallisbaletissa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1984. Teos oli Concerto Barocco.

1960-luvun nuorisokulttuurin tuulet puhalsivat Oopperassa West Side Story musikaalin myötä. West Side Storyn lontoolaisversio vieraili keväällä 1962 Svenska Teaternissa. Suosittu nuorisomusikaali sai Suomen ja manner-Euroopan ensi-iltansa Tampereen Teatterissa vuonna 1963. Jazztanssin syke valloitti myös oopperan näyttämön vuonna 1965, ja täytti hetkeksi katsomot uudella nuorella yleisöllä. Heikki Värtsi teki koreografiat sekä Tampereen että Helsingin esityksiin.

Sirpaleinen 1970-luku

1970-luvun keskeinen neuvostobaletti oli Ottar Dadishkilian koreografioima suomalaisesta orjakapinasta kertova Spartacus vuodelta 1971. Spartacus oli tyypillinen neuvostoajan spektaakkelibaletti suurine joukkokohtauksineen, joille ei ollut tilaa täydessä mitassaan Oopperan pienellä näyttämöllä. Silti baletin yltäkylläinen kiepunta, pyörintä, taistelu ja rakastamisen moninaisuus vyöryivät katsomoon. Suvantokohtia tarjosivat lukuisat soolo- ja paritanssit.

1970-luvulla Kansallisbaletin ohjelmiston vaihtelevuutta lisäsivät tanssijoiden omat koreografiat. Kykyjään kokeilivat mm. Heikki Värtsi, Margaretha von Bahr, Tuula Källström, Seppo Koski, Jorma Uotinen ja Doris Laine. Musiikkina käytettiin usein kotimaisia säveltäjiä.

Unkarilainen Imre Eck vieraili koreografina useaan otteeseen 1970-luvulla. Hänen kuuluisin balettinsa oli Lemminkäinen (1976), ja erityisesti sen osa Tuonelan joutsen, joka henkilöityi Ulrika Hallbergiin. Hän esitti sitä useilla Kansallisbaletin koti- ja ulkomaanvierailuilla. Hallbergista tuli 1970-luvulla Kansallisbaletin keskeisin naissolisti.

1976 sai ensi-iltansa Kansallisbaletin kuudes Joutsenlampi, joka harjoitti neuvostoliittolainen balettimestari Alla Selest. Samana vuonna sai ensi-iltansa myös Carolyn Carlson harjoittama Kaiku, jota voidaan pitää ensimmäisenä modernin tanssin teoksena Kansallisbaletin ohjelmistossa.

1970-luvun lopulla moderni tanssi alkoi kiinnostaa myös Oopperan tanssijoita. Jorma Uotinen lähti Carolyn Carlsonin matkaan, Erja Asikainen ja Aarne Mäntylä jättivät Kansallisbaletin ja liittyivät Tanssiteatteri Raatikkoon ja Leena Gustavson Tanssiteatteri Rolloon.

Taulukko Kansallisbaletin ohjelmisto 1945–1979

Oopperan baletin tanssijat

Kiinnitettyjen tanssijoiden määrää kasvoi sodan jälkeen vuosi vuodelta. Myös palkat nousivat, mutta hitaasti ja erilaisten riitojen säestyksellä. Lisää asian mukaista harjoitustilaa saatiin kun Oopperan lisärakennus valmistui 1956.

Merkittävimmät sodan jälkeisiä tanssijoita olivat

Margaretha von Bahr 1938–1942, 1946–1964

Doris Laine 1947–1975

Lisa Taxell 1947–1949, 1950–1964

Maj-Lis Rajala 1948–1971

Irina Hudova 1949–1955

Seija Silfverberg 1952–1977

Virpi Laristo 1954–1977

Sonja Tammela 1954–1968

Saga Eriksson 1955–1981

Marianne Rumjantseva 1956–1978

Arja Nieminen 1961–1985

Tuula Källström 1962–1974

Tarja Ranta 1965–1973, 1975–1988

Ulrika Hallberg 1968–1994

Klaus Salin 1945–1946, 1949–1967

Jaakko Lätti 1945–1967

Uno Onkinen 1945–1969

Oiva Ollikkala 1946–1969

Helmer Salmi 1951–1960, 1961–1964

Erkki Kunttu 1952–1958, 1960–1964

Heikki Värtsi 1953–1956, 1958–1978

Leo Ahonen 1954–1965

Martti Valtonen 1959–1987

Aku Ahjolinna 1963–1992

Rastas Jarmo 1969–1996