Isot, kolisevat luut ja kauas kantautuva, kovaääninen nauru. Nämä ovat eräitä sukuni naisten erityisominaisuuksia. Jotenkin tajusin jo lapsena, että noiden luiden kolina soi usein riitasointuisesti tietyissä sosiaalisissa ympäristöissä.
Minun lähisukuni naisia yhdistävät hienoiset pihtipolvet ja peppu pitkällä kävely. Tämä näyttäytyi minulle lapsena toisaalta dynaamisena ja aikaansaavana, toisaalta epäsujuvana ja vaikeana. Sukulaisnaiset myös piereskelevät kaikkialla ja nauravat päälle. He voivat nauraa, itkeä, tanssia, höpöttää ja huutaa missä vain. He syttyvät hetkessä nollasta sataan ja saattavat uhkailla toisiaan ja muita turpaan lyömisellä. He eivät muista aina oikein syödä ja silloin he syövät karkkia ja juovat kahvia nälkään.
Yläasteella opettaja sanoi, että ethän sinä voi ymmärtää näitä vaikeita asioita, kun olet sellaisesta perheestä. Siltikin, vaikka sain kokeista useimmiten kymppejä. Tuli olo, että en voi koskaan olla akateeminen, vaikka osaisin asioita yhtä hyvin kuin muut. Ajattelin, että siihen liittyy joku verenperintöön liittyvä asia, jota minulla ei ole. Koen usein edelleen samoin.
Äitini oleili kotona välillä topless.
Tämä teksti on kahden tanssitaiteilijan reflektiota työväenluokkaisen taustan ja keskiluokkaisen ympäristön välillä elämisen kokemuksista ja ruumiillisista tunnuista. Avaamme Luokkahankkeen työskentelyn ruumiillisuutta sekä sieltä nousseita kokemuksia ja ajatuksia. Kirjoitamme tekstiä minämuodossa ilman nimiä, koska käsittelemme henkilökohtaisia elämishistorioitamme, joihin kuuluu tahtomattaan myös muita ihmisiä kuten perhettä. Tausta ei aina soi harmonisesti ympäröivän maailman kanssa, vaan on paikoitellen riitasointuinen ja aiheuttaa ristiriitaista kokemusmaailmaa. Luokkaisuuden kokemuksiin sekoittuvat myös paikallisuuteen sekä sukupuoleen liittyvät kokemukset, ja välillä on vaikea erottaa, mistä jokin tietty tuntu on lähtöisin. Kirjoitamme ruumiillisina taiteilijoina ja tarkkailijoina, emme sosiologeina, emme yhteiskuntatieteilijöinä, emme antropologeina emmekä filosofeina. Haluamme tuoda esiin luokkataustaan liittyvää kokemusmaastoa pyrkien sanoittamaan nahkojemme alla liikahtelevia historioita ja elämiä. Nämä ovat viskeraalisia[1], usein sanoiksi vaikeasti taipuvia tapahtumia. Olemme kirjoittaneet näitä tapahtumia sekä muistoja tähän tekstiin kursiivilla. Mielestämme kokemusten sanoittaminen on tärkeää, jotta voisimme tunnistaa näitä ilmiöitä ja sitä kautta tunnustaa niiden olemassaolon sekä luoda toimijuutta itsellemme ja muille. (Tunnistamisesta ja tunnustamisesta ks. esim. Foster 2020.)
Häilyviä ruumiita
Kaikki nivelet tuntuvat yhtäkkiä jäykiltä. Tila häviää ruumiista ja se puristuu pieneksi. Niska jäykistyy ja muuttuu hölmön tuntuiseksi. Törttö, törppö, kummajainen. Ontto olo, tai jotenkin kumiseva. Olen liian iso tai liian pieni. Liian pitkät raajat tai sitten aivan liian lyhyet. Olen liikaa ja liian vähän samaan aikaan. Uskallanko hengittää? Onkohan se liikaa? Olen epäsopiva, vääränlainen. Luuni ja lihani on jotenkin erilaista materiaalia kuin muilla. Ihokin on kovempi.
Olen usein tilanteessa, jossa saan osakseni pitkiä katseita ja vaivaantuneita hiljaisuuksia. Tuntuu, että on joku yhteisesti sovittu olemisen tapa, jota en ihan ymmärrä ja jota en osaa. Olen yrittänyt harjoitella sitä jo parikymmentä vuotta, mutta en vieläkään tiedä, mitä se tarkalleen ottaen on. Tuntuu, että olen huutomerkki muiden keskellä, räikeä väritahra keskiluokkaisen vaalean hillityn beigen tai akateemisen mustavalkoisuuden seassa. Aina vähän liikaa tai liian vähän. Olen kuin kulmikas palikka, joka yrittää pusertua pyöreän aukon läpi.
Cynthia Cruz kirjoittaa kirjassaan Melancholia of the Working Class työväenluokkaisen taustan ristiriidasta keskiluokkaistuneessa maailmassa. Hänen mukaansa uusliberalismi väittää, että sosiaalisia luokkia ei ole, ja näin sen ideologian mukaan työväenluokkaakaan ei ole olemassa. Tässä tapauksessa työväenluokkainen on haamu, ei elävä eikä kuollut, ristiriita. (Cruz 2021, 7.) Cruzin kirjoitus sijoittuu nykypäivän yhdysvaltalaiseen kulttuuriin, mutta saman ilmiön voi tunnistaa myös Suomessa. Tuntuu ristiriitaiselta, että joidenkin mielestä luokkaeroja ei ole tai että niistä ei saisi puhua. Tuntuu, että oma kokemus on häivytetty maton alle ja kaikki teeskentelevät, että sitä ei ole olemassa. Havahduin tähän ilmiöön viimeistään opiskellessani Teatterikorkeakoulussa vuodesta 2013 alkaen. Olin jo aiemmin oppinut olemaan hiljaa taustastani. Opinnoissa oli kuitenkin kannustusta käsitellä asioita henkilökohtaisesti, niin kuin taiteessa usein on. Ajattelin, että piilottelemalla en voisi olla henkilökohtainen, ja yritin tuoda taustaani esiin. Koin kuitenkin tulleeni vaiennetuksi. Aihe vaikutti olevan tabu, tai sitten sitä ei vain ymmärretty ollenkaan. Toiseuden kokemukseni naisoletettuna kasvamisesta oli hyväksyttävä aihe, sekä maalaistaustani joissain tilanteissa. Työväenluokkainen tausta oli kuitenkin jotain, josta ymmärsin hyvin pian vaieta.
On vuosi 2016 ja istun hiljaa keskusteluringissä Teatterikorkeakoulun luokassa 709. Olemme esittäneet toisillemme erilaisia demoja. Huomaan keskustelussa, että ruumiilliset kokemukseni eivät nojaa mihinkään akateemisiin teoreettisiin kirjoituksiin, ne eivät kiinnity mihinkään ”diskurssiin”. En ole lukenut tarpeeksi. En uskalla sanoa mitään omasta ruumiillisesta kokemuksestani ja tuntuu, että sitä ei enää edes ole. Minut valtaa täysi lamaantumisen ja häpeän tunne. Haluaisin poistua paikalta, juosta ulos koulusta, ilmoittaa, etten enää tule. Näiden seinien sisällä tunnen olevani liian yksinkertainen ja tuntuu, että ruumiini sanat ovat liian ”banaaleja”. Ruumiini on täynnä elämänvoimaa, kiihkeyttä, jotain pitelemätöntä, mutta silti tässä ringissä ruumiini passivoituu, jähmettyy ja hiljenee.
Tällaisessa tilanteessa työläistaustani on ruumiillistunut minulle koko voimallaan. Tässä maailmassa, tämä kokemani toimimattomuuden ja hädän tuntu yrittää syöttää minulle totuutta sosiaalisen ja kulttuurisen pääomani olemattomuudesta (pääomista ks. Roiha 2023 tässä julkaisussa). Cruzin mielestä työväenluokkaisen ruumiin apaattiset ja passiiviset tuntemukset ovat puolustusmekanismeja ja tapoja selviytyä nyky-yhteiskunnassamme (Cruz 2021, 62). Passiivisuuden tuntemukseni ikään kuin sammuttavat ruumiin historiallisuuden ja reflektion taidon, sillä se voi paljastaa kyvyttömyyttäni olla taiteilija. Ruumiini ikään kuin häilyy pois.
Piilotettuja ja tukahdutettuja ruumiita
Haluaisin olla pehmeä ja sulava, tulistua tai innostua vain oikeissa hetkissä. Mutta en osaa. Innostus paistaa minusta liikaa, ja aivan typeristä asioista. Miksi en osannut olla hiljaa? Tai sitten päinvastoin, en osannut sanoa mitään. Kaikki osaamani sanat pakenivat päästäni ja ruumiistani valahtaen selkärankaa pitkin alas jalkapohjien alle. Ulos tuli vain yksittäisiä äännähdyksiä, tavuja tai hahmottomia sanoja.
Olen yrittänyt piilotella taustaani lähes puolet elämästäni. Halusin sopia keskiluokkaiseen ja akateemiseen ympäristöön, kuulua johonkin. Olen yrittänyt opetella uudestaan, miten puhutaan, miten seisotaan, miten istutaan, miten kannatellaan selkärankaa ja käsiä. Mihin jalkaterät osoittavat kävellessä. Miten hymyillessä ei kannattaisi hymyillä liian isosti. Ja isot kädet olisi hyvä piilottaa jonnekin, koska ne tuntuvat olevan merkki rahvaanomaisuudesta. Tämä piilottelu on ollut oma yksinäinen salaisuutensa, jonka en missään tilanteessa halunnut paljastuvan kenellekään. Tämä piiloteltu minuus elää mukanani eräänlaisena haamuna, joka tulee esiin juuri, kun sitä vähiten haluaisin, ja aiheuttaa kauhunsekaisen jähmettymisen.
Minua puhuttelee Cruzin tekstissään avaama työväenluokkainen libidinaalinen ruumis. Libidolla Cruz tarkoittaa kaikkea ihmisen energiaa. ”Kun oman elämän rajoitteista ei ole ulospääsyä”, (käsittääkseni Cruz viittaa tässä sosiaalisiin ja taloudellisiin rajoitteisiin, ja jopa niistä syntyneisiin traumoihin) ”ruumiista tulee ainoa väline (vehicle) tuoda näkyville se, mitä ei voi sanoa”. Hän kuvailee popmusiikin-kulttuurista ottamiensa esimerkkien avulla tällaista ruumista surun säiliönä ja raivon täyteisenä, mutta myös viskeraalisena ja sanoihin kääntymättömänä. Nämä ruumiin tuntemukset täytyy kuitenkin tukahduttaa, jotta voisi selviytyä tässä maailmassa. Tällainen tukos kasvattaa libidinaalista energiaa. Libidinaalisen ruumiin tehtävänä on välittää voimaa ulospäin, mutta tukahdutettu energia voi suuntautua kohti omaa ruumista, poispäin maailmasta, jos maailma tuottaa pettymyksiä. Energiaa voidaan valjastaa esimerkiksi taiteen käyttöön, mutta sillä voi olla myös kuolemaa ja (itse)tuhoa kohti työntävä voima. Libidinaalisen energian Cruz kuvailee myös muun muassa ”nestemäiseksi substanssiksi ja päättymättömäksi liikkeeksi”. (Cruz 2021, 104–113.) Libidinaalinen energia ikään kuin vuotaa, tulvii ja läikkyy, kun tunteita ja tuntemuksia on tukahdutettu voimallisesti. Tunnistan itsessäni ja maisteriopintojen aikaisissa töissäni raivoa ja surua, mikä johtuu varmasti monesta seikasta. Aikuistumistani taas leimaa osittain itsetuhoisuus. Tiedän, että minua kuitenkin tasapainottaa runsas elämää vaaliva ja pitelemätön voima. Joskus ruumiini ikäänkuin värisee iloa ja vitaalisuutta. Tanssi on minulle tätä pitelemätöntä voimaa, jossa saan luvan kanssa olla elämän energioiden kyydissä. Siksi haluan edelleen olla tanssija.
Luokkaista liikettä?
Teatterikorkeakoulussa 2016 puheopettaja kommentoi käsieni olevan ”karjalaiset kädet”. Olen tästä edelleen hyvin tietoinen. Nykyisin annan huitovien käsieni ilmaista itseäni vapaammin, vaikka kommentin jälkeen ajattelin, että ne paljastavat jonkinlaista tyhmyyttä tai epäammattimaisuutta. Samalla ihailen kummitätini tarkkoja, huolellisia ja taitavia käsiä. Ne tarttuvat asioihin ja tekevät työtä rauhallisesti ja arvostavasti. Imen käsiini myös tällaista otetta.
Hyväksytäänkö tai tunnustetaanko työväenluokkainen ruumis nykytanssin näyttämöllä tänä päivänä? Nykytanssiopintojen aikana ruumiimme eivät olleet luokkaisia. Ne olivat kuitenkin paljon muuta: abstrakteja, maneerittomia, sujuvia, anatomisia, somaattisia, persoonattomia, sukupuolisia, ilmavia, kevyitä, maadoittuneita, rosoisia, tuntevia, massaisia, materiaalisia, kielellisiä ja niin edelleen.
Minulle sanottiin kerran Ranskassa viinipelloilla työskennellessäni, että minulla on työläisen jalat: ”Tu as des jambes d’une travailleuse”. Otin sen pahasti, vaikka työläinenhän minä olen. Minulle on myös nuorempana sanottu, että minulla on hyvin kauniit jalat.
Jalkani veivät minut pitkälle klassisen baletin opinnoissa, vaikka perheelläni ei ollutkaan aina varaa maksaa balettitunteja. Sain olla balettikoulussa niin kutsuttu vapaaoppilas. Vahvasti ja pitkään harjoittamani baletin traditio on tanssittanut minua hovitanssien historiallisen jatkumon tahdissa ja muodossa. Ruumiissani kaikuu edelleen kulttuurisesti ja taiteellisesti koodattu ylhäisyys, vaikka en ole harjoittanut balettia yli kymmeneen vuoteen.
Puristan kädet nyrkkeihin ja nostan ne vyötärölle. Kyynärpäät osoittavat isosti sivuille. Kanta-askelia, vauhdikasta pyörimistä. Rakastan pyörimistä. Pystyn tekemään sitä loputtomasti ilman, että alkaa huimata. Ja toisen kanssa pyöriessä vauhti vie, nojaudumme yhteiseen pyörteeseen.
Lapsena kotipaikkakunnallani ainoa mahdollisuus tanssin harjoittamiseen oli kansantanssi, vaikka olisin halunnut harrastaa balettia. Kansantanssi on hyvin toinen maailma ja kantaa mukanaan toisenlaista ruumiillisuutta ja ideologiaa. Maanläheistä ja rahvasta, jossa ruumiin paino saa näkyä ja tuntua. Toisin kuin baletissa, jossa lihallisuus on häivytetty painottomuuden illuusion ja jalon ruumiillisuuden tieltä. Myöhemmin tanssin ammattiopinnoissa kompastelin näiden kahden ruumiillisuuden välillä ihmetellen, miten ne suhtautuvat ihmiseen ja maailmaan aivan eri tavalla, enkä oikein osannut kumpaakaan.
Luokkahankkeessa olemme jakaneet hillityn ja runsauden ruumiillisia kokemuksia, ilmentymiä, materiaalisuuksia, ekspressiivisyyttä, assosiatiivisuutta ja muotoja. Tällaiset ruumiillisuudet ovat assosioineet muitakin vastinpareja kuten kohottautunut ja kyyryinen, aatelinen ja peikko, herttuatar ja pontikka-akka, ylhäällä ja alhaalla, jatkuvasti muuntuva ja muutoksen vastustaja, hovitanssi ja kansantanssi, pidättyvä ja pitelemätön, etäällä ja iholla, painava ja kevyt, abstrakti ja konkreettinen… Mielestämme luokkaisuus ei kuitenkaan jakaudu näihin polariteetteihin, mutta niillä on voinut hankkeen parissa leikitellä ja tunnustella, mikä puhuttelee ja millä tavoin. Cruz (2021, 109, 193) kirjoittaa, että keskiluokkaisen ja työväenluokkaisen taiteen erottaa taiteilijan välimatkan kokemus maailmaan. Keskiluokkaisella taiteilijalla on mahdollisuus tehdä taidetta etäännyttämällä itsensä aiheista, esineistä, maailmasta, kun taas työväenluokkainen taiteilija kantaa maailmaa ja historiaansa itsessään.
Pussasin baarissa työvuoroni aikana poikaystävääni ohimennen. Joku toinen työntekijä näki tämän, kertoi vuoropäällikölle ja minä jouduin puhutteluun. Opin tästä, että työvuoron aikana pusut ja ystävien kanssa puhuminen on kiellettyä.
Naisena, persoonana ja prekaarien ”duunaritöiden” kautta olen oppinut antamaan tilaa ja tekemään tilaa toisille. Olen oppinut luomaan miellyttäviä tiloja muille, totutellut olemaan sopivasti ruumiillani näkyvä ja näkymätön. Olen toiminut mm. tarjoilijana, narikan hoitajana, varastotyöntekijänä, korutehtaasssa, torimyyjänä, baarimikkona, blokkarina, peltotyöntekijänä, kokkina, tiskarina, kaupan kassalla…
Nuorempana tein töitä pitkään siivoojana ja vanhemmat kollegat opettivat minulle näkymättömyyden taidon. Kuinka kulkea pintoja pitkin niin, että ei näy eikä kuulu. Tässä näkymättömyyden vaateessa, joka liittyy moniin palveluammatteihin, on kummallinen ristiriita sen kanssa, kuinka usein kokee olevansa nimenomaan liikaa; liian äänekäs, liian iso ja liian ulottuva. Toisaalta olen miettinyt, että kun on oppinut olemaan näkymätön, osaa nähdä muut näkymättömät. Se on hieno taito.
Äitini on sanonut minulle monesti, että älä koskaan pienennä itseäsi. Ehkä karjalaiset kädet pitävät siitä huolen osaltansa.
Kahden maailman välissä
Olen omissa maisterivalmistujaisjuhlissani. Olen tuonut kirjallisen opinnäytteeni mukanani juhliin toiveissa, että joku vähän selailisi sitä tai että saisin kertoa pohtimistani ruumiillisista kokemuksista tanssijantyössä. Keskustelu kirjallisesta opinnäytteestäni päättyy melkein aina lyhyeen ja tilannetajuisena luovutan. Kesän juhla on kaunis ja voimmehan nauttia toistemme seurasta muutenkin. Yhtäkkiä tunnen kuitenkin vahvaa ulkopuolisuutta omissa juhlissani. Miksi minun pitää osata mukautua aina, miksi olen käyttänyt niin valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että minut hyväksyttäisiin, ja silti tuntuu, etten osaa olla enää kenenkään kanssa?
Mietin usein, että se mistä tulen ja missä olen nyt, ovat kaksi aivan eri maailmaa. Ristiriita näiden maailmojen välillä on niin iso, että välillä tuntuu, ettei mieli kestä sitä. Kun maailmat eivät koskaan kohtaa, niiden välinen tila ei katoa. Enkä ole halunnutkaan niiden kohtaavan. Ajatus tästä on saanut minut paniikkiin.
Olen kieltänyt duunaritaustani. Kieltämällä tausta ei kuitenkaan häviä, ja lisäksi ajattelen nyt, että kieltämällä en anna tunteideni, tuntemusteni, kokemusteni, jotka ovat mielestäni hyvin ruumiillisia ja viskeraalisia tuntoja, virrata vapaasti. Jos virtausta ei salli, voinko silloin ottaa koko potentiaaliani käyttöön? Miten käy omille toimijuuden, omaehtoisuuden ja kyvykkyyden kokemuksilleni? Entä miten tällöin yhteisöllisyys rakentuu omassa elämässäni?
Näin kerran Savonmaalla ABC:n vessapeilissä tekstin: ”Joka ihteesä luottaa, se kykysä tuploo”.
Olen myös jollain tavalla halveksinut työväenluokkaisuutta, sitä mistä tulen ja tuntemieni ihmisten tapakulttuureja. Samalla nämä ihmiset ovat minulle kuitenkin äärettömän rakkaita. Tämä on iso ristiriita, halveksua ja välittää samaan aikaan – sekä toisista että itsestään. Cruz (2021, 48) kirjoittaa luokkataustan hylkäämisestä; siitä, miten hylätessään taustansa ja sulautuessa keskiluokkaisuuteen tulee hylänneeksi samalla itsensä. Ja miten samalla meistä tulee toistemme vihollisia kilpailussa siitä, kuka pääsee keskiluokkaiseen maailmaan. Kuinka astumme toistemme päälle kivutessamme luokkatikkaita ylöspäin.
Tunnistan itsessäni kiipeämistä. Se on ikäänkuin ruumiillinen vireystila, jonka hihnassa kuljen ja joka kirjoittaa tarinaani. Kiipeän akateemiseen oppineisuuteen, kiipeän tarkoituksella ja tarkoituksettomasti tavoillani kuten tietyllä ruoalla, viinillä, keskusteluilla, ravintoloilla, baareilla, kampaajalla, asuinalueella, asunnolla, musiikilla, kirjallisuudella, taiteella, vaatteilla, puhumisen tavalla, sisustuksella ja niin edelleen. Kiipeän jostain sieltä, minkälainen tunnen olevani, perustavanlaatuisesti. Minulle kiipeäminen ei ole niinkään aktiivista ja tarkasti päämääräorientoitunutta, vaan se ikäänkuin houkuttelee kasvottomasti, se saartaa ja tuuppii minua mitä erilaisemmissa konteksteissa. Kiipeäminen tuntuu jatkuvalta ruumiilliselta vaillinaisuudelta ja se uuvuttaa, läkähdyttää ja hengästyttää. En tunne olevani koskaan tarpeeksi – jotain.
Cruz kirjoittaa, että uusliberalistisen maailmankuvan myötä meille syötetään jatkuvasti keskiluokkaisia arvoja ja estetiikkaa, mutta työväenluokkaiselle nämä arvot ja estetiikat eivät ole omia. Kun työväenluokkainen katsoo maailmaan, hän ei näe itseään, vaan keskiluokan heijastuman itsessään. Keskiluokkaisuudesta on tullut kaiken lävistävä normi. Cruz täsmentää, että luokkaisuus ei näy ainoastaan rahana ja ammattina, vaan näkymättöminä, sanomattomina, ja huomaamattomien seikkojen pääomana. En ihan tiedä, miten minusta tuntuisi hyvältä olla, mutta haluaisin kuulua johonkin. Cruz myös kysyy, voiko kapitalistinen kulttuuri edes tyydyttää kuulumisen tunnetta? (Cruz 2021, 7, 33, 111.)
En kuitenkaan ole onnistunut kiipeämisessä. Askelmat allani ovat aina romahtaneet. Minulle luokkaretkeily on ruumiillisena tuntuna ollut enemmän selän kääntämistä sille, mistä tulen, tai pakoon juoksemista. Mihin olen ollut menossa, sitä en tiedä edelleenkään. Valtava ero luokkataustojen välillä on tullut aikuisiällä yllätyksenä. Tätä kirjoitusta pohtiessani havahduin siihen, että kaikki ystäväni ovat enemmän tai vähemmän työväenluokkaisesta taustasta. Tämä tuntuu lohduttavalta. Ehkä en olekaan kääntänyt selkääni taustalleni, vaikka olenkin puolet elämästäni halveksinut taustani tapakulttuuria ja yrittänyt esittää jotain muuta kuin mitä olen. Selänkääntöni ei ole onnistunut, ja enää en ehkä haluakaan tehdä sitä.
Ruumiin tuntu yhteisöä ja toimijuutta rakentavana voimana
Luokkahankkeen työskentelyssä ei ole tarvinnut piilotella ja hävetä taustaa. Kukaan ei ole torjunut tai saarnannut yhdenvertaisista mahdollisuuksista tai tullut sanomaan, että on omaa syytä ja osaamattomuutta, jos on vaikeaa sopeutua tai ei pärjää. Sen myötä, kun ei tarvitse piilotella, voi olla kokonainen ja elää joka suuntaan täytenä. Samalla kasvaa ylpeys omasta taustasta ja historiasta. Olen nykyään ylpeä sukuni naisten vahvuudesta ja ronskiudesta. Olen ylpeä riuskoista käsistäni. En enää piilottele banaaleja, rahvaita isoja jalkojani. Olen myös havainnoinut, kuinka toisten hankkeen parissa työskentelevien oleminen tuntuu usein jotenkin tutulta ja kotoisalta. Cruz (2021,19) puhuu viskeraalisesta samankaltaisuuden tunteesta (visceral sense of kinship), jota hän koki kouluikäisenä toisten työväenluokkaistaustaisten lasten lähellä. Tämä on kokemuksemme mukaan enemmän tunnun kautta tapahtuvaa kuin järjellisen tietämisen. Ruumis tunnistaa toisissa jotain tuttua. Ne ikään kuin puhuvat samankaltaista kieltä.
Ryhmä täytyy ensiksi tunnistaa, jotta se voidaan tunnustaa yksilönä, ryhmänä, sekä yhteiskunnallisella tasolla. Tunnistaminen on identifioimista; se on aktiivista toimintaa ja se rakentaa tiedollisia merkityksiä, kun taas tunnustaminen kantaa mukanaan moraalisia sisältöjä. (Foster 2020, 137–138.) Luokkahankkeen puitteissa ruumiillinen ja sanallinen havainnointi sekä muistelu on piirtänyt esiin luokkaisuuksien ruumiillisia identiteettejä. En halua maalata stereotypioita ruumiillisuudesta, enkä voi olettaa toisten sosio-ekonomista asemaa, mutta Luokkahankkeen taiteilijoiden kanssa tunnustan duunariuden ja ristiriitaisen luokkaidentiteettini. Minulle on ollut tärkeä lämmittelyharjoite, jossa yksinkertaisesti havainnoimme ruumiimme niveliä tanssien. Tämä ruumiillinen harjoite, hankkeen kontekstissa ja vasten käsitteellistä työväentaustaista ruumista, saa aikaan nivelissäni ilon, kauneuden ja emansipaation kokemuksia. Toimijuuteni ja kyvykkyyteni ikään kuin herää vapaissa nivelissä. Tämä on sitä elämänvoimaa, mitä usein koen.
Meitä onkin paljon, yllättävää tässä tanssitaiteen kentällä, mutta kun me tulemme yhteen, me tulemme lihallisiksi ja eläviksi ja luokka ei ole vain joku abstrakti yhteiskunnallinen sana, vaan elävää elämää.
Ruumiillisena taiteilijana haluan kapinoida keskiluokkaista hegemoniaa vastaan. Voisiko se olla esimerkiksi juuri libidinaalisen energian vaalimista? Ja sen sijaan, että yritän sovittaa ja sanoittaa ruumiillista taidettani aina sisäsiistiin muotoon (vrt. Cruz 2021, 109), mitä jos annankin ruumiillisten virtausten ja voimien puhua niin kuin ne puhuvat? Mitä jos annan ruumiini artikuloitua ja olla myös ilman pyrkimystä ottaa etäisyyttä? Ajattelen, että tuo kapina olisi erottautumisen teko, duunariuden tunnustamista, mutta yhtä lailla kutsuhuuto yhteisöllisyydelle. Emme pärjää omissa poteroissamme. Me kaikki tarvitsemme toisiamme, me ihmiset ja muut elolliset. Ristiriita jatkaa elämäänsä, mutta luokkaisuus on tiedostettua ja sille on yhteisö. Tausta ei ehkä enää olekaan haamu.
Yöllä oli revontulia. Olemme juuri hyvästelleet mummon ja pukeneet hänet punaiseen polyesteripaitaan ja helmikaulakoruun. Mummo viedään metallisessa arkussa pois. Keräännymme mummolan pienen tuvan lattialle nukkumaan tiiviiseen siskonpetiin. Joku ottaa konjakkipaukun, joku itkee hiljaa, on rauhallista. Tupa on lämmin. Siltä minustakin tuntuu, rauhalliselta ja lämpimältä. Tunnen ylpeyttä siitä, että saan olla jakamassa kaiken tämän juuri näiden ihmisten kanssa. Tunnen yhtäkkiä vahvaa kuuluvuutta. Aamulla punatulkut valtaavat lintulaudan ja pihan, lunta satelee hiljalleen.
Viite
1 Cambridgen sanakirjan mukaan viskeraalinen perustuu enemmän syviin tuntemuksiin ja tunteellisiin reaktioihin kuin järkeen tai ajatukseen (based on deep feeling and emotional reactions rather than reason or thought) (Cambridge Dictionary 2022.)
Lähteet
Cambridge Dictionary. 2022. Visceral. Cambridge University Press. Haettu 2.11.2022. dictionary.cambridge.org/dictionary/english/visceral.
Cruz, Cynthia. 2021. Melancholia of Class: A Manifesto for the Working Class. London: Repeater Books.
Foster, Raisa. 2020. ”Ricœurin polku tunnistamisen ja tuntemisen kautta tunnustukseen”. Tunnustuksen filosofia ja politiikka. Haettu 20.9.2022. www.academia.edu/43829261/Ricœurin_polku_tunnistamisen_ja_tuntemisen_kautta_tunnustukseen.
Keskikallio, Heli ja Suomi, Lotta. 2022. Julkaisemattomat työpäiväkirjat Luokkahankkeen parissa.
Monacelli, Enrico. 2021. ”Prole Art Threat: Cynthia Cruz On The Melancholia Of Class.” The Quietus. Haettu 26.9.2022. thequietus.com/articles/30257-cynthia-cruz-interview-melancholia-of-class.
Kirjoittajat
Heli Keskikallio
Heli Keskikallio on Lapin metsien keskellä kasvanut, työläissuvusta tuleva koreografi-tanssitaiteilija-pedagogi. Hänen työnsä liikkuvat aistisuuden, tuntujen ja välisyyksien parissa pohtien ekologisia kysymyksiä ruumiillisena ajatteluna ja jatkuvasti muotoutuvina sekä hajoavina suhteina. Tällä hetkellä häntä pohdituttavat myös taiteellisen toiminnan rakenteelliset kysymykset sekä yhteisöllisyyden mahdollisuus yksilöä korostavassa kilpailuympäristössä. Korkeakouluopintojensa alussa Keskikallio havahtui eri taustaisuuksien kulttuurieroihin ja opetteli uuden, taiteellis-akateemisen kielen sekä tapakulttuurin, joita hän ei vieläkään ihan koe osaavansa. Nykyään hänen ruumiillisessa kokemusmaisemassaan risteilevät työläinen ja akateemikko sekä maalainen ja kaupunkilainen, useimmiten iloisesti kömpelönä sekamelskana.
Lotta Suomi
Lotta Suomi on helsinkiläinen tanssitaiteilija (tanssit. maist.), joka on syntynyt Joutsenossa 1980-luvulla autonasentajan ja tarjoilijan perheeseen. Luokkataustansa hän kokee moninaisena sekä ristiriitaisena. Tällä hetkellä Lotta identifioituu duunariksi, jolla on akateemista ulottuvuutta. Akateeminen suuntautuneisuus on herännyt erityisesti tanssitaiteen kautta, jossa hyvin arkipäiväiset ja toisaalta myös hyvin erityiset ruumiilliset kokemukset houkuttelevat liittymään jäsenneltyihin keskusteluihin. Tällaisissa diskursseissa Lottaa kiinnostaa juuri sanallisen ja sanattoman ruumiin kokemuksen yhteissointi. Luokkahankkeessa työskentely on auttanut Lottaa hyväksymään identiteettinsä moneuden, mikä samalla kasvattaa ylpeyden ja yhteiskunnallisen toimijuuden kokemusta. Lotta on aloittanut Luokkahankkeen parissa työskentelyn 2019 ja toimii hankkeessa tanssija-esiintyjänä sekä kirjoittajana.