Miten meistä tuli tanssitaiteilijoita?Sosioekonomisen taustan ja paikallisuuden vaikutuksista tanssintekijäksi päätymiseen ja taiteilijana toimimiseen

Aliina: Taide oli minulle alun perin keino selvitä vaikeissa olosuhteissa. Taiteellinen toiminta oli (ja on yhä jollain tasolla) fantasiaa ja toisiin todellisuuksiin heittäytymistä. Opittuani lukemaan oivalsin, kuinka kirjat tarjosivat mahdollisuuden olla kuka tahansa. Kirjallisuuden kautta pääsin matkustelemaan, oppimaan, kokemaan. Kirjastot olivat todellinen henkireikä.

Torppariperheisiin syntyneiden isovanhempieni liittyminen helluntailaiseen kirkkoon määritti pitkälle duunarivanhempieni elämää ja sitä, miten taide heille asemoitui. Äitini hengellisen kirjallisuuden ulkopuolelle ulottuvaa lukuintoa paheksuttiin, mutta isäni sai harrastaa musiikkia soittamalla seurakunnan torvisoittokunnassa. Isovanhempiini ja omiin vanhempiini verrattaessa olen tehnyt hurjan luokkasiirtymän kulttuurisen pääoman tasolla. Olen kirjoittanut latinan ylioppilaskokeissa, opiskellut ulkomailla ja työskentelen tanssitaiteilijana. En ole kuitenkaan kouluttautumisesta huolimatta pystynyt katkaisemaan ylisukupolvista materiaalista köyhyyttä.

Käsitin jo lapsena perheemme vähävaraisuuden, mutta luokkatietoisen elinympäristön puutteessa en osannut tunnistaa luokkataustaani saatikka sen vaikutuksia omaan kokemusmaailmaani. Heikko taloudellinen tilanne ei ole omiaan luomaan vakaita puitteita, joten panostin asioihin, joihin pystyin edes jollakin tasolla vaikuttamaan – itseeni ja koulunkäyntiin. Prekaareissa olosuhteissa koin, että mitään muuta ei voi kontrolloida kuin omaa kehoa. Siksi liitän ruumiin niin vahvasti työhön – se kuuluu minulle ja ainoastaan minulle. Se on ainut materiaalinen pääomani, vaikkakin ajan myötä ”arvoaan” menettävä sellainen.

Soili: Taustassani risteilee sekä työväenluokkaisia että keskiluokkaisia elementtejä. Suvuissani on paljon maanviljelijöitä. Kuitenkin toinen isoisäni oli sähköasentaja ja äiti laitoskeittäjä, kunnes jäi työskentelemään maatilalle isän kanssa. Sittemmin äiti on kouluttautunut lähihoitajaksi. Tiesin varhain, etten halunnut jäädä jatkamaan vanhempieni maatilaa ja siksi hakeuduin jo nuorena palkkatöihin. Olin hyvin tietoinen siitä, että muuttaessani uuteen kaupunkiin olisi vaikea saada töitä ilman tuttujen verkostoa ja siksi olisi tärkeää saada työkokemusta jo varhain esimerkiksi kesätöistä. Perheeni tuli kuitenkin taloudellisesti hyvin toimeen. Kun halusin tanssinopettajieni kannustamana tanssilukioon, jotta voisin treenata enemmän ja ehkä päästä taidealalle, vanhempani pystyivät kustantamaan muuton toiseen kaupunkiin. En usko, että ilman sitä olisin voinut päätyä taiteilijaksi. Samaistun myös Aliinan kokemukseen siitä, kuinka kirjat ja taide avasivat pakoreitin kohti toisenlaista elämää ja tarjosivat kulttuurista monipuolisuutta, jota lapsuuden elämänpiirissä jäin kaipaamaan.

Soili: Mieleen on painunut mm. Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän vierailu Haapajärven monitoimitalolla Jyrki Karttusen teoksella My Imaginary Friend is With Me ja yksi Täydenkuun Tanssien buto-esitys. Näissä kokemuksissa merkittävää oli se, että minulle syntyi käsitys esitysten tekemisestä kirjavana maailmana, jossa ihmiset tekivät työtä ammattilaisina.

Aliina: Ensimmäinen teatterikokemukseni oli ala-asteen koulun järjestämä luokkaretki Musta ja Valkea Ratsu -nukketeatteritaloon. Siinä oli jotain taianomaista, joka sai minut kiinnostumaan teatterista. Jos tanssikouluni esityksiä ei lasketa, näin nykytanssia vasta muutettuani Irlantiin lukion jälkeen. Kiinnostus nykytanssiin syveni omien tanssikokemusteni ja myöhemmin nähtyjen esitysten kautta.

Aliina: Ala-asteen lopulla paras ystäväni houkutteli minut kaupallisen tanssikoulun showtanssi- ja hip hop -tunneille. Se oli ensikosketukseni tanssiin. Pohdin usein, olisinko koskaan päätynyt tanssijaksi, jos ystäväni ei olisi kutsunut minua mukaansa. Sukulaiseni taloudellisen avustuksen turvin pystyin jatkamaan tanssiharrastusta lukioon asti, joskin lähinnä yhdellä viikkotunnilla. Tanssileirit ja intensiivinen harjoittelu jäivät kaukaiseksi unelmaksi.

Irlannissa au pair -välivuotenani tapasin paljon taiteilijoita. En ollut koskaan osannut haaveilla tanssista oikeana ammattina, sillä ajattelin aloittaneeni tanssin liian myöhään. Uusien ystävieni kannustamana hain yliopistoon opiskelemaan esittäviä taiteita. Aloitettuani CoisCéim Dance Theatre -nuorisoryhmässä ja korkeakouluopintojen parissa, ovet tanssin maailmaan aukesivat ihan eri tavalla.

Soili: Äiti vei minut tanssitunneille neljävuotiaana, koska olin vilkas lapsi ja tarvitsin kanavan ylimääräiselle energialle. Myöhemmin olen myös kuullut, että hän oli itse nuorena haaveillut tanssimisesta mutta se ei ollut ollut hänelle mahdollista. Tämä lienee vaikuttanut valintaan viedä oma lapsi tanssitunnille esimerkiksi urheiluseuran sijaan. Pohjanmaalla toimi tuolloin aktiivinen yhdistyspohjainen lastentanssiryhmä, joka esiintyi paljon alueellisesti ja jossa tanssin noin 8–10-vuotiaana. Ryhmän toimintaa rahoitettiin muun muassa erilaisilla hankerahoituksilla, ja vanhemmat tekivät paljon talkoita. Naapurikunnan Täydenkuun Tanssit -festivaali kesäleireineen ja esityksineen oli myös isossa roolissa varhaisella tanssipolullani.

10–15-vuotiaana minulla oli kerran viikossa nykytanssitunti kotikunnassa ja joka toinen viikonloppu syventävän opetuksen pidempi treenipäivä vaihtuvassa lähikunnassa. Ihailin tanssin ammattilaisten ruumiillista habitusta ja tyyliä ja koin, että tanssi oli ainut ei-kirkollinen alue, jossa elämä tuntui ihmeelliseltä ja erityiseltä. Niinpä jossain vaiheessa aloin haaveilla tanssista ammattina. Alan koulutukseen pääseminen vaati enemmän treenaamista, ja siksi opettajat kannustivat hakemaan taidelukioon.

Aliina: Omalla kohdallani vajaaksi jääneet kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma konkretisoituivat viimeistään lukion aikana. Joululahjaksi pyytämäni sivistyssanakirja tuli kovaan käyttöön niin äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla kuin filosofian tuntien väittelyissä. Lukioni perinteisiin kuuluivat myös itsenäisyyspäivän juhlat, joiden pukukoodina oli smokit ja iltapuvut. Tunsin itseni avaruusolioksi, sillä en tuntenut virallisten juhlien etikettiä. Puin päälleni äitini ompeleman upean kellohameen, joka poikkesi muiden tyylistä. Lukioikäisenä joukosta erottuminen aiheutti kuitenkin häpeän sijasta varovaista ylpeyden tunnetta. Myöhemmin yliopistossa luokkakaverini ihmettelivät, miksi asuin kämppisten kanssa, kävin töissä koulun ohella ja metsästin kirjastoista kurssikirjoja sen sijaan, että olisin ostanut kaikki uutena.

Näissä ympäristöissä olen oppinut selviytymään tarvittaessa erilaisista sosiaalista tilanteista, teeskentelemään tapakulttuurin tuntemusta ja piilottamaan omaa taustaani (ja tuntenut siitä syyllisyyttä). Ajoittain olen ollut helvetin hyvä larppaamaan[3] keskiluokkaista. On yksinkertaisesti ollut pakko. Tähän liittyy alitajuinen pelko siitä, ettei selviä, jollei mukaudu joukkoon. Keskiluokkaisen larppausta ovat edesauttaneet aikainen lukuintoni, kiinnostus taiteita kohtaan ja varakkaan lapsuudenystäväni koti, jossa opin designer-sisustuksesta, maistoin hienostuneita ruokia ja niin edelleen. Tanssista itsestään taas muodostui jonkinlainen työkalu, joka on auttanut sopeutumaan muihinkin keskiluokkaisiin olosuhteisiin, niin taiteen kentällä kuin yhteiskunnassa ylipäätään. Tykästyin tanssiin, sillä sitä kautta sai harjoitella jonain muuna olemista.

Aliina: Purhosen ja Bourdieun sanat resonoivat. Jollakin tasolla samaistun niin sanottuun valkoiseen roskaväkeen, tietynlaiseen junttiuden kulttuuriin, mikä liittyy paikallisidentiteettiin ja ekonomiseen taustaan, mutta myös keskiluokkaisen tapakulttuurin puutteeseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö nauttisi korkeakulttuurista ja arvostaisi sitä. Myönnän, että elokuvat (erityisesti kauhu) ja musiikin alakulttuurit, kuten metalli sekä amerikkalainen vapaapaini, joille altistuin lapsena, ovat vahvasti vaikuttaneet omaan taiteelliseen makuuni sekä taiteen kuluttajana että tekijänä. Minulle amerikkalainen vapaapaini näyttäytyy omintakeisena kulttuurin ilmentymänä, joka tanssitaiteen tavoin valjastaa atleettisuuden, koreografian ja teatterin luodakseen ainutlaatuisen kokemusmaailman. Sillä on totisesti ollut merkitystä, että kotipaikkakuntani ja kasvuympäristöni tarjosivat ennemmin monsteriautotapahtumia ja voimamieskisoja kuin vaikkapa tanssileirejä ja konseptuaalista kuvataidetta. Tarve valjastaa oma keho todella fyysiseen tanssiin tai muuhun fyysiseen työhön ja niistä kumpuava nautinto liittyvät myös alitajuiseen, opittuun ajatukseen, että fyysinen työ on sitä ”oikeaa työtä”.

Soili: Aloitettuani taiteen yliopisto-opinnot koin hankaluutta ymmärtää niitä esityksiä, joita kävimme katsomassa muun muassa Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa. Kävimme joidenkin kavereiden kanssa keskusteluja siitä, kuinka kaipasimme ”tanssi-tanssiksi” kutsumaamme, meille tuttua fyysistä, taitoon ja tarinoihin perustuvaa tanssia ja olimme hämillämme. Kaipasimme työteliästä ruumista.

Opintojen myötä keinoni ymmärtää abstraktia taidetta lisääntyivät. Sen kautta alkoi avautua mahdollisuuksia ymmärtää ilmiöiden rinnakkaisuuksia tai skaalata niitä uusiin mittakaavoihin. Esimerkiksi hengitysliike voi laajentua tanssijan keuhkojen liikkeestä ensemblen tilalliseksi liikkeeksi, joka voikin viitata vaikkapa informaation virtaamiseen hengitysliikkeen sijasta tai lisäksi. Samalla, kun abstraktio avasi uudenlaista maailmaa, siihen liittyi myös omasta taustasta irrottautumisen yritystä, mikä aiheutti toisaalta vapauden ja toisaalta kaipauksen tunteita. Myös sukulaisteni oli hankala hahmottaa, mitä tanssin korkeakoulutukseni tarkoittaa. Kun valmistuin tanssitaiteen kandidaatiksi, eräs sukulainen tiedusteli, esiintyisinkö nyt Salatuissa elämissä. Tähän liittyy hauska nippelitieto: Salatuista elämistä pitäminen on tilastollinen indikaattori niin kutsutusta epälegitiimistä mausta (Purhonen ym. 2014, 134).

Soili: Abstraktiosta kiinnostumisen myötä koen tehneeni luokkasiirtymää työväenluokkaisesta estetiikasta keskiluokkaiseen ja/tai akateemiseen estetiikkaan – tai ainakin jonnekin harmaalle alueelle. Samalla taideammatin valinta tarkoitti sitä, että siirryin pois lapsuudesta tutusta taloudellisesta turvasta ja tulin valinneeksi köyhyysriskin. Tätä voisi kuvata eräänlaiseksi luokkasijainnissani tapahtuneeksi ”cross fadeksi”: taidekoulutukseen hakeutumisen myötä kulttuurista pääomaa kasvattaessa mahdollisuus taloudellisen pääoman kasaamiseen heikkenee.

Soili: Luokkakysymykseen liittyvät abstraktion ja ilmiöiden läheisyyden kysymykset ovat olleet itse asiassa aika ytimellisesti läsnä taiteellisissa prosesseissani. Esityksen tekemiseen liittyy usein neuvottelu siitä, kuinka suoraan asioihin viitataan – siis kuinka abstrakteja ollaan. Osa työryhmissä haluaa välttää suoraa väitettä, toiset kaipaavat sitä. Harjoitussalissa voidaankin käydä läpi seuraavanlainen kehittely: Halutaan sanoa vaikkapa, että naisena oleminen on edelleen vaarallista yhteiskunnassa. Sen jälkeen seuraa prosessi, jossa tämä väite peitellään sellaiseen muotoon, että se ei liikaa pomppaa esiin teoksessa, että myös toisenlainen tulkinta olisi mahdollinen, että yleisö saisi itse ajatella. Tai ehkä että se ei tulisi liikaa iholle? Ja olisi siksi luotaantyöntävä? Liiaksi suoran poliittinen? Niin kauan kuin muistan, olen painiskellut tämän asian kanssa, etsien omaa makua ja suhdetta suoraan sanomiseen, tunteisiin ja niiden ylivuotamiseen. Luokkahanke on auttanut paikantamaan tämän pohdinnan myös osaksi luokka-asemoitumisen kysymyksiä.

Aliina: Huolimatta siitä, että olen ollut tietoinen ja kiinnostunut työväenluokasta yleisellä tasolla, vasta Luokkahankkeeseen osallistuttuani olen ymmärtänyt, miten paljon oma kokemusmaailmani elää nimenomaan kehossa ja suhteessa omaan kehooni. Ymmärrys omasta työväenluokkaisuudesta tanssitaitelijana laskeutui vasta muiden duunaritanssijoiden kanssa käytyjen keskustelujen ja aiheen syvällisen, pitkäaikaisen tutkimisen jälkeen. Cruz (2021, 8) puhuu mielestäni osuvasti siitä, kuinka yksilöpainotteinen uusliberalismi vakuuttaa kaikkien olevan samalla viivalla väittäen samalla, ettei mitään yhteiskuntaluokkia olekaan. Yksilön torjuessa ”jokainen on oman onnensa seppä” -tyyppisen ajattelun hänet tulkitaan negatiiviseksi ja kiittämättömäksi. Ymmärrän nyt, etten aikaisemmin myöntänyt itselleni tanssitaiteen sisäistä luokkajaottelua. Luokkahanke on auttanut ymmärtämään oman taustani vaikutuksia omaan tanssijuuteeni, mikä on ollut hidas ja ehkä kivuliaskin prosessi. Uskon kuitenkin, että tämän tiedostaminen voi lisätä toimijuutta. Kun ymmärtää omien mahdollisuuksien rajallisuuden, jää aikaa ja energiaa yrittää muuttaa niitä asioita, joihin on oikeasti mahdollista vaikuttaa.

Soili: Tämän hankkeen myötä olen tullut tietoiseksi etuoikeutetusta asemastani taloudellisesti vakaan perheen lapsena. Olen tullut tietoiseksi keskiluokkaisen sosiaalisen ja kulttuuripääoman puutteen vaikutuksesta siihen, millaista on ollut tulla taiteilijaksi. Häpeän, tietämättömyyden ja kaipauksen tunteet kietoutuvat peittämisen ja paljastumisen verkoksi, jossa kysymys omasta mausta, tämän taiteilijan mausta ja taiteesta, sotkeutuu hyvän maun, rahoitetun maun ja ajankohtaisen maun sekamelskaksi. Viimein ymmärrän, miksi kysymys siitä, kuka ymmärtää ja arvostaa sitä taidetta, jota teen, vaivaa mieltäni – se on minua paljon laajempi juttu, se on luokkakysymys.